Maailman napa

Maailman napa

Riku Korhonen, Emme enää usko pahaan. WSOY 2016, 382 s.

Kun presidentti Ståhlberg aikoinaan kävi Lapissa ja otti siellä vanhaan kuninkaalliseen tapaan vastaan vieraita kansan keskuudesta, tuli hänen luokseen muuan lappilaisukko, katseli vähän aikaa joka puolelta ja  sitten kysyi: ”Ka sinäkö se olet se mualiman naba?”

Juttu ei mitenkään liity Riku Korhosen romaaniin, mutta kysymys maailman navasta tuki kyllä sitä lukiessa mieleen.

Korhosen kirja kertoo narsisteista, jotka ovat, itse kukin, maailmansa napoja.

Asiaan kuuluu, että kaikkinaiseen psykoaatteiluun perehtyneet naiset huomaavat miestensä narsisimin hyvin, mutta eivät lainkaan omaansa.

Valveutuneet miehet taas ymmärtävät naisensa maailman navaksi, eivätkä tule edes ajatelleeksi, että he saattaisivat ansaita jonkinlaista kritiikkiä.

Emansipoituneet naiset ymmärtävät ja hyväksyvät erinomaisesti ansainneensa asemansa. Heitä johdattaa elämässä halu, kiima, jonka nostattaminen on miesten velvollisuus. Mahdollisuus päästä avustamaan naisen itsetoteutuksessa on asia, joka on ansaittava.

Kun asiassa epäonnistutaan, astuu kuningatar pitemmittä seremonioitta etelän koneeseen ja matkustaa odottavan adoniksen luo. Miksipä ei matkustaisi?

Tähän leikkiin on mennyt mukaan jopa muuan aito narsisti ja piintynyt donjuan, joka yllättäen huomaakin palveluksiaan väheksyttävän.

Kunnioituksen palauttamiseksi väheksytty uros päättää yllättää kuningattaren lavastamalla kaappauksen vanhojen morsiamenryöstöjen tapaan.

Keski-ikäinen morsian saattaisi imponoitua asiasta, jos kaikki menisi suunnitellusti. Kuitenkin käy, kuten pitääkin käydä, kun asialla ovat väkivalta fantasioihin taipuvaiset narsistit, jotka yllättäen joutuvat toteuttamaan vaistojaan.

Luin kirjan, koska halusin tutustua siihen maailmaan, jota kirjailijat nykyään myyvät varhaiseen keski-ikään saapuneelle nuorisolle, jonka maailma ei minulle ole erityisen tuttu.

Ei kirja huono ollut ja luulen, että sen parissa viihtyi paljon paremmin kuin television ääressä. En tosin tiedä, miten siellä nykyään viihtyy, kun en ole sitä aikoihin katsonut.

Kirjoittaja on hyvin taitava sanankäyttäjä ja hänen luomansa hahmotkin vaikuttavat aidoilta, joskin Eeron totaalinen kääntymys pois donjuanismista tuntuu hieman pinnistetyltä.

Nobelia en kirjasta kuitenkaan antaisi, sillä palkinnon säännöissä edellytetty ihanteellisuus ei mielestäni ole siinä ainakaan keskeisellä sijalla.

Joka tapauksessa kirjan juoni on vetävä ja usein groteskit kohtaukset toimivat. Suomalaisuus (junttisuomalaisuus) saa päälleen asianmukaiset madonluvut tyytymättömältä narsistilta ja samaan syssyyn vedetään mukaan muodikkaat poliittisetkin kliseet, mutta vain ohimennen.

Kyllä kirjaa kelpaa siis lukea hyvin koulutetussa naisseurassakin ja siitä sopii keskustella vakavasti. En tosin oikein tiedä, mistä sitä keskustelisi. Ehkäpä nuo mehiläiskuningattarien hahmot voisivat kirvoittaa ajatuksia naisten aseman muuttumisesta ja miehisen infantilismin vaaroista.

Mutta mahdollista on, että tullaan vääriin johtopäätöksiin, joten asenteiltaan epävarmojen lienee parasta ensin tutustua uusimpaan feministiseen kirjallisuuteen. Sitä on esitelty Die Zeitin uusimmassa numerossa otsikolla Ja heisst ja! Ennen keskityttiin kieltämiseen, mutta se nyt sentään on vain puolet asiaa…