keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Sodan ongelmia



Sotimisen nykyvaihe

Muistan, miten aikoinaan lukiolaispoikana ollessani vuokraisäntä kertoili sotamuistelmia. Kerran oli kuulemma juoksuhaudassa olleita vihollisia saatu konepistoolilla suolattua oikein aika liuta. Riemu oli tietenkin suuri ja isäntä muisteli, miten kp-mies oikein tanssi kuopan laidalla.
Ymmärrän häntä hyvin. Siinä pelissä oli kaksi mahdollisuutta: jompikumpi ampuu toisen. Äärimmäinen jännitys tarjoaa verrattoman adrenaliinipiikin ja sen laukeaminen purkautuu sitten riemuna.
Se oli muistaakseni Konstantin Simonov, joka myös muisteli vastaavanlaista tilannetta. Hän totesi suunnilleen siten, ettei mitään inhimillisen onnen tunnetta perhe-elämässä tai ihmissuhteissa voi verrata siihen tunteeseen, jonka kokee tuhottuaan sodassa vastustajansa.
Joskus ovat pasifistit arvelleet, että nykyaikainen sota etäännyttää väkivallasta. Pommeja pudottava tai kranaatteja ampuva sotilas ei itse asiassa suinkaan repisi ihmisiä kappaleiksi tai polttaisi heitä elävältä, mikäli homma pitäisi tehdä käsityönä.
Yleisesi ottaen asia lienee näin. Joku jakkupukuinen naisministeri saattaa hyvin määrätä lennokin ampumaan rakettinsa, vaikka tuskin olisi valmis teurastamaan uhria oin käsin.
Mutta onhan meitä joka junaan, joten eipä yleistetä.
Koska sattuu vielä olemaan niin, että tietty prosentti meistä ihmisistä kaipaa tavallista paljon enemmän voimakkaita elämyksiä, on erilaisiin taistelutehtäviin aina riittänyt vapaaehtoisia.
Se lieneekin erinomainen järjestely. Ihanteellista olisi, jos myös sodissa taistelut voitaisiin aina käydä vapaaehtoisten välillä ja jättää muut rauhaan.
Ammattiarmeijoiden aikaan oltiin ehkä nykyistä lähempänä tätä tilannetta, vaikka täytyykin muistaa, että myös silloin merkittävä osa sotilaista palveli pakosta, monet armeijaan määrättynä. Irtolaiset voitiin useassa maassa ottaa muitta mutkitta kiinni ja passittaa armeijaan, jossa heistä kepin avulla kasvatettiin koneiston hyödyllisiä osasia.
Suomenkin armeijassa oli ilmeisesti verrattain paljon mustalaisia Ruotsin vallan aikana. Ehkäpä joku innostuu tutkimaan tätäkin asiaa?
Mutta sitten kun kehitys kehittyi, alettiin koota miljoona-armeijoita tavallisista kunniallisista kansalaisista, joilla ei varsinaisesti siviilielämässään ollut mitään suhdetta militäärisiin asioihin. Mutta heidät koulutettiin simppeleihin taistelutapoihin ja pantiin vannomaan vala, jonka velvoittamina he sitten saivat panna parastaan, kuka tykinruokana, kuka takalinjoilla. Siinä purnailu auttanut ei.
Kansamme pyhistä kirjoista ja erityisesti Väinö Linnan Tuntemattomasta, olemme saaneet lukea, että sotilaan rooli, kuten oli odotettavissa, onnistui eri yksilöiltä vaihtelevasti. Kokonaisuudessaan suoritus toki oli hyvin imponoiva.
Linnan kolme parasta sotilastyyppiä taitavat olla Ville Koskelan lisäksi Antti Rokka ja sotamies Viirilä. Koskela on rauhallinen ja taitava taistelija, Viirilä, joka siviilissä on vihoviimeinen renttu, osoittaa hänkin sodassa olevansa mies paikallaan, todella oikeassa elementissään. Rokka on hermonsa loistavasti hallitseva sotatyön tekijä, joka ymmärtää, että kun ruumiita pitää tehdä, täytyy sitä myös tarkoittaa. Pitää olla se tappamisen meininki.
Henkinen kantti ei tietenkään kaikilla kestänyt. Joillakin se petti heti ja toisilla taas liian pitkän ja rankan rasituksen jälkeen. Eihän muuten voinut ollakaan. Suomalainen korpisota oli jotakin muuta kuin nappien painelua toisella puolella maapalloa sijaitsevan vihollisen tappamiseksi. Siinä joutui lähes aina olemaan myös tasa-arvoisesti vihollisen maalitauluna.
Se oli sitä 1900-luvun ensi puoliskon sotaa. Sen jälkeen on vettä virrannut Syvärissä ja muuallakin.
On aika komeata, että Suomella yhä on yksi maailman suurimmista koulutetuista reserveistä. Jokainen ymmärtää, ettei sellaisen voiman, satojentuhansien miesten ja useiden naisten mobilisointi kerralla tulisi enää koskaan kysymykseen.
Kuitenkin tuo sotilaallinen koulutus ja asetta kantavien potentiaalisesti suuri määrä muodostaa tietyn resurssin. Se kertoo puolustustahdosta, joka mahdollisen hyökkääjän kannattaa ottaa huomioon.
Suurvallat on tässä maailmassa toisen maailmansodan jälkeen yhä uudelleen nolattu, kun ne ovat yrittäneet kukistaa puolustustahtoisen kansan ihmeaseillaan. Vietnam ja Afganistan ovat vain pari esimerkkiä. Tšetšenian tilanne ratkesi vain antamalla valta siellä käytännössä kotimaisen diktaattorin käsiin. Rauha oli yksinkertaisesti ostettava miljoonan ihmisen pikkuvaltiolta.
Offensiivi ja defensiivi näyttävät sodankäynnissä aina vuorotellen pääsevän toisensa niskan päälle. Ensimmäisessä maailmansodassa jälkimmäinen oli johdossa, toisessa edellinen. Kuinka lienee nyt?
Sotilaat, jotka nauttivat valtioidensa maksamaa palkkaa, pyrkivät parhaansa mukaan kehittämään alaansa niin, että olisivat vastustajaa etevämpiä. Kuten uusimmassa Foreign Affairsin numerossa todetaan, tälle toiminnalle halutaan yhä enemmän ja enemmän rahaa. Siihen käytetyt, saati halutut summat ovat jo absurdeja millä tahansa mittarilla. Mutta pakkohan se on Sakarin tanssia kun soitetaan, vai kuinka?
Sotilaiden lelukaupassa, jota Foreign Affairsin kansikuva sarkastisesti esittää, ovat hintalaput yhä suurempia. Mutta se tarkoittaa vain rahaa.
Samaan aikaan kuitenkin on myös inhimillisen resurssin hinta noussut, joskaan ei yhtä paljon kaikkialla. Sodan synnyttämän massahysterian oloissa ihmisuhrit yleensä alkavat tuntua sekä normaalilta että välttämättömältä asialta ja, kuten tavallista, ihmisellä on taipumus tehdä välttämättömyydestä hyve.
Näin oli asia kerran, mutta onko tilanne yhä sama? Yhdysvallat, joiden kärsimät miestappiot toisessa maailmansodassa ja myös sen jälkeisissä sodissa ovat olleet varsin rajalliset, on ollut hyvin haluton vaarantamaan sotilaidensa henkeä.
Näin on siitä huolimatta, että sodankäynti siellä on Vietnamin jälkeen jäänyt ammattilaisten työksi siihen kuuluvine riskeineen, joiden ottaminen on siis tavallaan vapaaehtoista.
Venäjällä asiat ovat hieman toisin, vaikka myös siellä on valtion syytä tarkoin karttaa asevelvollisten vaarantamista ainakaan kovin suuressa määrin.
Muistan, minkä skandaalin kenraali Gratsov aiheutti kertoessaan, että Tšetšeniaan lähetetyt asevelvolliset kuolivat siellä ”hymy huulillaan”. Kaikki tuntemani säädylliset ihmiset olivat kauhuissaan.
Venäjällä on yhäkin koetettu ylläpitää myyttiä siitä, että venäläinen ihminen, altruisti ja kollektivisti, pitää suurena kunniana ja etuoikeutena saada puolustaa maataan omalla rinnallaan, jonka tietenkin vihollisen aseet vaivatta puhkaisevat.
Se ei kuitenkaan enää oikein vakuuta. Kuten kaikissa vaurastuneissa maissa, joissa myös syntyvyys on romahtanut, on ainutkertaisen ihmiselämän arvo kasvamistaan kasvanut myös Venäjällä. Neuvostoliiton romahdettua halukkuus palvella armeijassa oli jonkin aikaa pohjalukemissa ja myös sen kokoa pienennettiin tuntuvasti.
Nyt tilanne on armeijan kannalta parantunut, mutta on epätodennäköistä, että hallitus voisi enää tapattaa merkittäviä määriä edes ammattisotilaitaan, saati asevelvollisiaan. Tämä sillä edellytyksellä, ettei asiaa voida selittää hyökkäyksen torjumiseksi.
Niinpä näyttää siltä, että samoin kuin jo ammoin Yhdysvallat ja Euroopan maat, niin myös Venäjä on siirtynyt nappia painamalla käytävään sotaan. Primitiivisten amatöörisotilaiden pommittaminen ei ole kovin vaarallista puuhaa eikä siis kotimaassa välttämättä vaaranna muuta kuin budjetin tasapainon. Sovinistiselle kotiyleisölle se sen sijaan saattaa tuottaa arvostettuja pätemisen tunteita ja siis myös pisteitä maan johdolle.
Tämä taitaa olla sodan nykyinen kuva laajemminkin, sikäli kuin asia koskee vaurasta pohjoista pallonpuoliskoa. Viidakoissa asustavat elämäntapasissit kuuluvat toisenlaiseen sivilisaatioon. He eivät ilmesty näille leveysasteille, ellei sivilisaatiomme romahda, Luoja siltä varjelkoon.
Muistan, miten Mauno Koivisto osoitti närkästyksensä Serbian pommitusten johdosta. Nehän olivat ainakin vanhan korpisoturin silmin raukkamaista toimintaa, kääntelipä asiaa miten tahtoo.
Mutta sodalla on oma ekonomiansa ja nykyään ihmiset, jotka kerran olivat lähes ilmaisia, ovat nyt rikkaiden valtioiden kallein resurssi ja poliittisesti kovinta räjähdettä.
Tilanne on tainnut muodostua sellaiseksi, että defensiivi on taas se vahvempi osapuoli, mikäli sitä edustaa joukko, jolla on sisua ja kostonhalua ja tietenkin tuo ennen mainittu tappamisen meininki.
Sotien historia kertoo yhä uusista ihmeaseista, joiden kuvitellaan ratkaisevan kaiken. Aseet sinänsä eivät sotia liene kuitenkaan koskaan ratkaisseet. Poikkeuksena ovat ehkä ne villien teurastukset, jotka hoidettiin moderneilla aseilla.
Sodat voidaan luultavasti yhäkin voittaa vain jalkaväen avulla ja se tarkoittaa, että asia edellyttää hengenvaaraa sekä hyökkääjälle että puolustajalle.
Nykytekniikan avulla joukkoja voidaan toimittaa teknisesti alivoimaisen vihollisen vastarinnasta huolimatta sinne, minne halutaan ja jopa suhteellisen vähällä vaaralla, mutta se ei vielä ratkaise mitään.
Tuntuu siltä, että suurvaltojen hallitukset joutuvat nykyään vakavammin kuin koskaan miettimään sitä, mitä järkeä on valloittaa maata, jonka väestö tai ainakin sen suuri osa, on vastahakoista.
Valloitus saattaa olla läpihuutojuttu, mutta sen jälkeen joudutaankin yhä uudelleen toivomaa, ettei koko hommaan olisi lainkaan ryhdytty. Mikään ihmease ei suojaa valloittajaa vihamieliseltä väestöltä, jonka henkinen kantti pitää. Se tarkoittaa myös sitä, etteivät hallitukset, jotka eivät kykene perustelemaan sotiensa olevan yhä uusien ihmisuhrien arvoisia, voi pitkään pitää valloituksiaan eivätkä hallita edes kotimaataan.
Helpot ja halvat ”voittoisat pikku sodat” ovat kautta aikojen olleet etenkin jokaisen tyrannin ja diktaattorin haave. Taitavatpa myös demokraattiset johtajat olla niistä usein kiinnostuneita.
Huono puoli asiassa on, että sodan onni, fortuna belli, on aina oikullinen ja jopa laskematon. Venäjän-Japanin sota on malliesimerkki täydellisestä fiaskosta, mutta vai yksi. Myös talvisotaan ja jopa suureen isänmaalliseen sotaan puna-armeija lähti henkseleitä paukutellen. Mutta sitten kävi niin kuin kävi.
Televisiossa presidentti Putin kertoo juuri, että jokaisella maalla on oikeus olla vahva, mikä ei suinkaan tarkoita aggressiota.
Tähän luottakaamme. Inhimillisesti katsoen on jokainen sotaseikkailu, johon Venäjä on viimeisten hieman yli sadan vuoden aikana lähtenyt, on ollut sen itsensä kannalta katastrofi.
Jonkinlaisena menestyksenä voi pitää vain Krimin liittämistä, mikä ei ollut edes sota. Mutta sekin oli Pyrrhoksen voitto. Se oli presidentin menestys vain kotimaan politiikassa ja sen hinta on jo nyt muodostunut valtavaksi kaikille muille Venäjän eduille ja järkevälle politiikalle.
Dersu Uzala lausui kerran sakramentaaliset sanat, joiden mukaan Siperia opettaa. Ellei ihminen kunnioita luonnon asettamia ehtoja, hän lyö vain oman nenänsä verille.
Eiköhän Siperia ole jo Venäjän johtajiakin opettanut. Jalkaväkeä säästävä pommitussota on ennen muuta voimattomuuden osoitus, vahvan valtion kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä.

12 kommenttia:

  1. Wikipedian ("NATO") mukaan Neuvostoliitto haki 1950-luvulla NATO jäsenyyttä, mutta U.S. ja Britannia torppasivat hakemuksen. Jostain syystä artikkelin kirjoittaja oli poistanut vuosi sitten maininnan USA ja Britannia...

    Mitenkä maailma olisikaan erilainen jo NL/Venäjä olisi Pohjois-Atlannin liiton jäsen.
    Suomikin olisi nyt jäsen. Ei tarvitsisi tuhlata nyt aivoenergiaa sen miettimiseen haemmeko jäsenyyttä ennen vai jälkeen Ruotsin hakemusta,heh.

    Setarkos

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voinemme turvallisesti olettaa, että tämäkin wikipedian artikkeli oli häiriköiden tekosia.

      He eivät putoa kauas vihervasemmistosta ja ultraliberalisteista, jotka käyttävät sosiaaliturvalla kustannetun joutoaikansa wikipedian täyttämiseen.

      Näistä syistä emme viittaa wikipediaan tai käytä sen artikkeleita perusteluina järkiperäisessä keskustelussa.

      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  2. Kirves
    Venäjällä äidit ovat ärhäköitä kyselemään poikiensa perään.

    Valtion on vaikea olla huomioimatta useamman kymmenen miljoonan, mahdollisesti vihaisen ja pääosin selvin päin touhuavan naisen sinnikkyttä. Kyllä puute kenraaliinkin puree. Varsinainen täsmäohjus.

    Ho, mutta, mitä ulkoistaisimme koko rajojemme varjelun.

    Ei enää rahaa vanheneviin ja ruostuviin aseisiin. Vrt. kommentti puolustusvehjeksien puutteeseen erään silloisen hallitushenkilön lausumana talvisodan aattona; olipa hyvä, että emme tuhlanneet rahaa vanhentuneeseen sotarautaan.
    Ei myöskään tuottamattomaan henkilöstöön.

    Tehdään tarjouspyyntö länteen ja itään (ensimmäisenä tietenkin Ruotsista, etteivät koe itseään syrjityiksi).

    Paljonko maksaa rauhan takaaminen Suomen alueelle?

    Joku saattaisi olla valmis jopa maksamaan siitä, että saa puolustaa Suomea.

    Näin välttäisimme kiusalliset keskustelut Suomen puolustusratkaisuista.

    Voisimme keskittyä kehittämään moniarvoista hyvinvointiyhteiskuntamme.

    может быть или нет?
    Топорзалив

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puolustusvoimien komentaja Lindberg muistaakseni mainitsi suomen puolustuksen selkärangan olevan kahdessa -kolmessa sadassa erikoisupseereissa, jotka luovivat kuin kalat vedessä läpi amerikkalaisen byrokratiaviidakon, ja onnistuvat "asebasaareissa" hankkimaan puolustusvoimille "edulliseen" hintaan mm. uusinta teknologiaa edustavia stingereitä, tällaisen vuonna 1981 valmistetun olaltalaukaistavan ilmatorjuntaohjuksen patentit ovat nyt siis suomen käytössä. En tiedä kuinka mairittelevaksi voi suomalaista insinööriosaamista kutsua, kun moinen on täytynyt meren takaa hankkia, ja mieleeni tulee myös kysymys siitä että kuinka orjallisesti tällaisia patenttiratkaisuja "tositilanteen" tullen sitten noudatettaisi?

      Poista
    2. Suomessa toimitusjohtajat ja toisinaan hallituksessa oleva SDP estävät kaikenlaisen kehitystyön. Myös aseiden.

      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  3. Venäjän armeijaa ja etenkin sen palvelushenkeä arvioitaessa on syytä muistaa sen simputusperinteet. Ja sanoisin, että ko. simputusperinne juontaa maan kulttuurista ja kansanluonteesta. Ts. jos siviiliyhteiskunta on korruptoitunut, sitä leviää vääjäämättä asevoimiinkin. Ja simputtava esimies on tavallaan korruptoitunut.

    Mitä tulee aseitten hintoihin, niin siitä kannattaa syyttää juuri pasifisteja. Hehän ovat hurskastelullaan luoneet tilanteen, jossa omia tappioita vältetään kaikin keinoin. Aseteknisesti taas hintojen raju nousu selittyy pitkälti ilmavoiman korostumisella. Ilmavoimillahan on muuten käytännössä se "vapaudu vankilasta" -kortti. Juuri ilmavoimat ovat 2. ms:sta lähtien olleet se aselaji, jolle tehdään suurimmat iskut siviileitä vastaan.

    Voi kysyä, että onko sattumaa, että juuri USA ja Britannia ovat kiivaitten vastustaneet sellaisia sopimuksia, jossa ilmavoimat alistettaisiin samanlaisiin siviilejä koskeviin säntöihin kin maavoimat. Kuinka moni muuten tietää, että jenkkien ilmavoimat ohjeisti Japania vastaan hyökkääviä lentäjiään, että Japanissa ei ole siviilejä, että vauvaa pitelevä äitikin on sotilaallinen kohde? Jokainen voi arvata, että mikä olisi ollut vastaavasti käskeneen Luftwaffen kenraalin kohtalo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyistä ilmasodankäyntiä koskevat samat säännöt kuin kaikkea muutakin sotaa: siviilien ja siviilikohteiden tuhoaminen on sotarikos.

      Hyökkäyssodan aloittamista pidettiin Nürnbergin sotarikosoikeudessa pahimpana kaikista rikoksista: ilman sitä ei olisi ollut siviilienkään pommituksia.

      Erikseen käsiteltiin rikokset ihmiskuntaa vastaan eli holokausti: tällöin syytteessä oli sotilaiden lisäksi siviilejä.

      Venäjä korostaa mielellään sotilaidensa ja siviiliensä tappioita II maailmansodassa kertomatta, että pääasiassa niistä oli vastuussa diktaattori stalin.

      Venäjän simputuskulttuuri ei ole vain armeijassa, vaan sitä ilmenee raakana kaikkialla yhteiskunnassa. Syynä on maantieteellisestä eristyneisyydestä johtuva sivistymättömyys ja tietämättömyys, jota valtionjohto varjelee pieetillä.

      Jenkkien ilmavoimat tosiaan sai käskyn kohdella kaikkia japanilaisia vihollisina. Syynä oli hyvin tiedetty Japanin sotilasjohdon aikomus tehdä koko kansasta sotilaita. Kun atomipommit sai Japanin antautumaan, pelastui moninkertainen määrä ihmisiä kuin Hiroshimassa ja Nagasakissa kuoli.

      Lisäksi Hiroshima ja Nagasaki toimivat aina varoituksena kylmän sodan vuosina.

      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  4. Vihavainen vihjailee, että annetaan sotiminen sitä haluaville. Kannatan, sillä tarkennuksella, että myös äänioikeus ja valtion virat yms. varataan vain armeijan käyneille. Kuten Starship Troopersissa. Vapaamatkustajia ei suvaita.

    VastaaPoista
  5. Mikä lienee Vihavaisen mielestä kansainvälisten, lähinnä Lontoon Cityssä, Sveitsissä ja New Yorkissa sijaitsevien pankkien sekä niiden taustalla toimivien pankkiirisukujen rooli sodissa ja diktaatuurien synnyssä?

    Anthony C. Suttonin mukaan näiden ylikansallisten pankkien rooli on ollut hyvinkin merkittävä, ja tuotuaan "muinoin" mielipiteensä julki tyssäsi hänen akateeminen uransa siihen paikkaan.

    Periaatetta "follow the money" - ja ns. "all the way" - ei taideta juuri soveltaa virallisessa historiantutkimuksessa. Sensijaan historiantutkijat tuputtavat hyväuskoiselle kansalle tarinoita, joissa sattumilla ja "fortuna bellillä" on kenties se kaikkein keskeisin rooli - unohtamatta tottakai "tavallisen ihmisen ahneutta ja itsekkyyttä".

    Sota on kuitenkin ja ennenkaikkea "erinomaista" bisnestä - asevarustelusta jälleerakennukseen - ja tottakai sota mahdollistaa myös yhteiskuntakehityksen ohjaamisen suuntaan, johon ei rauhanoloissa olisi kenties juurikaan edellytyksiä - ts. "social engneering" á la Bertrand Russell et al - mutta - jostain syystä näistä tosiasioista vaietaan melkolailla järjestelmällisesti.

    Miksi?

    Ihmetteleep,

    Jooseppi itärajalta












    VastaaPoista
  6. Ihmettele vaan, Jooseppi. Essee on siitä omituinen kirjallisuuden laji, ettei se ota tehtäväkseen kaikkien maailman ongelmien käsittelyä kerralla.
    Ei historiantutkimuksessa mitään tällaisia tabuja ole. Jokunen aika sitten oli jopa pyrkimystä vängätä väkisin sitä taloudellista intressiä sinne, missä sillä ei ollut mitään tekemistä.

    VastaaPoista
  7. Ymmärrän, ettei yhdessä esseessä "kaikkia maailman ongelmia" ole mahdollista käsitellä, enkä sitä ole vaatinutkaan. Mutta luulisi rahalla - ja etenkin velkarahalla - olevan jonkin sortin rooli tässäkin asiassa. Onhan kyse sentään "the oldest trick in the Book" tyyppisestä touhusta:

    "For the LORD thy God blesseth thee, as he promised thee: and thou shalt lend unto many nations, but thou shalt not borrow; and thou shalt reign over many nations, but they shall not reign over thee." -- Deuteronomy 15:6 (KJV)

    Eikä tarvitse kuin vilkaista vaikkapa Kreikan kriisiin, huomatakseen kuinka pienellä panoksella ylikansalliset rahalaitokset pääsevät sanelemaan pienen Kreikan ja vähän suuremmankin maan, Saksan, talouspoliittisia linjauksia.


    Lopputuloksenakin jokaikisen kriisin seurauksena on ko. talousmafian vallan kasvu uusien talousjärjestelyjen - Bretton Woods, BIS, IMF, EKP, SDR, jne. - myötä.

    Eli sattumien sijaan homma haiskahtaa liiankin systemaattiselta, etenkin kun pankit kriisien myötä vain paisuvat ja valtiot vain ja ainoastaan velkaantuvat.

    Mutta jälkimmäiseenkin lauseeseesi kaipaisin hieman lisäselvennystä - siis "kuka, missä, milloin ja missä muodossa" - ja ihan vain esimerkkiluonteisesti. Ei siis tarvitse esseetä aiheesta vääntää, mutta kun ihmettelen sitäkin, kuinka talousintressien esilletuominen vaikuttaisi olevan pääasiassa "salaliittoteoreetikoiden" ja/tai peräti "anti-semiittien" harrastus, kun taas "akateemisesti ansioutuneet" sattumateoreetikot tuppaavat - tavallasi - väheksymään rahan merkitystä näissäkin yhteyksissä.

    Ja vielä esimerkkinä siitä, kuinka historiankirjoituksessa itseasiassa on tabuja, mainittakoon vain Pyhä Holokausti. Sen kyseenalaistaminenhan vie monessa maassa "denialistin" kiven sisään - ja epäilen myös, ettei Rockefeller ja/tai Rothschild sukujen tutkiminen ns. akateemisessa mielessä ainakaan edistä tutkijan uraa. Pikemminkin päinvastoin.


    Jooseppi

    VastaaPoista
  8. Marshallin tutkimus toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisista sotilasta II maailmansodassa esitti väittämän jonka mukaan vain 15-20% kiväärikomppanian miehistä taisteluissa pystyi ylipäätänsä ampumaan edes vihollisen suuntaan ja että suurin osa tappamisesta keskittyi lopulta vain 2-3%:lle. Samoin tutkimus esitti teorian jonka mukaan helpointa oli tappaa vihollinen jos näki vain hänen selkänsä (silloin vihollinen muuttui ihmisestä "saaliiksi"). Pahinta oli nähdä vihollisen kasvot selvästi. Puolestaan konekiväärillä tappaminen (taistelijakaveri syöttää panosvyötä) oli helpompaa sillä toiminta muistutti enemmän esimerkiksi tukin sahaamista kenttäsirkkelillä.

    En tiedä miten luottavalla pohjalla Marshallin tutkimus oli. Johtopäätöksiä se USA:n armeijassa ja merijalkaväessä aiheutti. Eihän se nyt käy päinsä että neljä viidestä kieltäytyy edes roiskimasta aseilla sinne tänne. Seurauksena olivat meidänkin tunnetut ihmisenmuotoiset maalitaulut ammunnoissa. Tulokset paranivat. Vietnamissa roiskimiseen saatiin jo yli 90% kiväärimiehistä. Tuloksena oli valtava patruunamäärän kasvu per tapettu vihollinen (todellinen tai siviili). Lisäksi tällainen laatupiiritoiminta aiheutti sen että traumatisoituminen vain paheni. Sotapsykologian tutkijat ovatkin epätoivoisia: ihminen ei halua pohjimmiltaan (psykopaatteja lukuunottamatta) tappaa. Mutta toisaalta Timon kuvaamat esimerkit ovat ymmärrettäviä. Nämä tapaukset ovat tällaisia "lähteltä piti" juttuja ja jotka hysteerisesti voivat päättyä ties millaiseen primitiivireaktioon joka muistuttaa nousuhumalaa. Mutta lasku tuostakin huvista voi myöhemmin langeta kun on aikaa... ja on hiljaista... ja ei nukuta...

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.