perjantai 14. lokakuuta 2016

Toiseuden äärellä



Toiseuden äärellä

Leena Sharma, Ne. Kohtaamisia perus-Suomessa. Otava 2014, 240 s.

Perussuomalaisten jytky eli vaalivoitto vuonna 2011 sekoitti pahoin politiikan kuviot. Siinä suhteessa se muistutti vennamolaisten menestystä vuonna 1970.
Poliittinen kenttä ei hyvällä katsellut Vennamon menestystä, vaikka sen syitä taidettiin vielä jotenkin ymmärtää. Kekkonen, joka oli yksi vennamolaisuuden kohteista, vihjaili liikkeessä olevan fasismin aineksia. Tämä oli toki niin selvästi falski väite, että se lienee toiminut korkeintaan esittäjäänsä vastaan.
Jytky toi perussuomalaisille peräti 39 paikkaa, kun Vennamo oli sentään saanut vain 18. Profeetan lahjoja ei tarvinnut ymmärtääkseen, mitä näin suuri kansan mielenilmaus kertoi establishmentin ja kansan suhteista.
Suuri osa äänestäjistä oli perusteellisen tyytymätöntä koko maan poliittiseen tilanteeseen.
Kun kaikki vanhat puolueet olivat häviäjiä, saattoi jo odottaakin, että niiden reaktio uuteen kilpailijaan oli kitkerä. Silti oli hämmentävää havaita, miten yksituumainen ja totuudesta piittaamaton propagandasota aloitettiin sitä ”tunkeilijaa” vastaan, joka sentään edusti vain niitä, jotka kansa rehellisissä vaaleissa äänestänyt itseään edustamaan.
Jos ja kun tämä porukka oli kelvotonta, täytyi myös sen äänestäjien koostua niistä ihmiskunnan hylkiöistä, joiden alimmille vaistoille noudatettu ylevämielinen ja humaani politiikka ei kelvannut.
Näin arvelen sen logiikan menneen, joka tuotti niin suuren määrän kauhistelua, inhon ilmauksia ja valheellista uutisointia, minkä itse kukin vielä muistaa tai muistaisi, ellei kansan poliittinen muisti olisi niin lyhyt kuin se on.
Nyt perussuomalaisiin on jo alettu tottua eivätkä kaikkein karkeimmat reaktiot useimmista enää tunnu asianmukaisilta.
Leena Sharman kirja on/oli tervetullut reportaasi, joka on ikuistanut myös jälkipolville paljon siitä, mikä jytkyn jälkeen nousi pinnalle.
Kirjoittaja on syvähaastatellut perussuomalaisia ja muitakin sekä ruohonjuuritasolla että ylempänäkin. Merkillistä kyllä, tuntuu suorastaan yllättävältä, kun toteaa, että haastattelut on tehty hyvää lehtimiestapaa noudattaen ja ilmeisesti totuuteen pyrkien eikä valmiilla asenteilla tiettyyn poliittiseen päämäärään pyrkien.
Jälkimmäisestähän meillä myös on runsaasti kokemusta. On ollut outoa havaita, miten myös laatulehtinä mielellään esiintyvät julkaisut ovat sortuneet yhä uudelleen niin asenteelliseen journalismiin, että sille tuskin löytyy vertailukohtaa edes sota-ajan lehdistöstä, joka muuten olikin keskimäärin aika säädyllistä.
Yhtä kaikki. Sharman edustama normaali, laadukas journalismi tuntuu yllättävältä poikkeukselta, mikä tuo mieleen tiettyjä ajatuksia yleiseen tiedotusilmapiiriin nähden. Totalitarismissa totuuden kertominen on vallankumouksellinen teko, on sanottu. Ei tämä kirja toki ole mitään ideologista julistusta suuntaan eikä toiseen, mutta jo se riittääkin nostamaan sen korkealle keskitason yläpuolelle.
Jytkyn jälkeen kävi niin, että paremmaksi väeksi itsensä tuntevat loukkaantuivat pahoin. Arkadian mäelle saapuvia tunkeilijoita mentiin katsomaan kuin eläintarhan asukkeja.
Erottautuminen noista pohjamutien olioista näytti olevan jokaisen säädyllisen ihmisen velvollisuus ja niinpä syntyi ”maastamuuttajien” liikkeitä, toki yleensä ilman tositarkoitusta.
Tutkimuksista ilmeni, että perussuomalaisten kannattajat olivat tavallista useammin miehiä, nuorehkoja, yksityisellä sektorilla työskenteleviä ja suhteellisen pienituloisia.
Perussuomalaisia vastustavat ”miinusäänestäjät” sen sijaan olivat tietenkin taustaltaan jotakin muuta. Erityisesti tätä ryhmää vastustivat ja ilmeisesti myös vihasivat pääkaupunkiseudulla asuvat korkeasti koulutetut naiset. Siis tämän kirjan kirjoittajan viiteryhmä, kuten hän havaitsi.
Koska yhteiskuntaan jytkyn jälkeen syntyi kummallinen, lähinnä totaalisesta sodasta muistuttava tunnelma, jossa vastustajan näkemysten ei katsottu ansaitsevan mitään ymmärtämystä, keskityttiin epä-älylliseen huonon ihmisen kauhisteluun ja hänestä erottautumiseen.
Älyllisempi ja empaattisempi lähestymistapa olisi voinut olla palkitseva ja tuottaa yllätyksiä, mutta nähtävästi se oli eri syistä mahdoton niille, jotka jo tiesivät asioista kaiken, mitä niistä kannatti tietää.
Joka tapauksessa Sharma löysi paljon kiinnostavampia ihmisiä, kuin olisi osannut odottaa. Hölmöjä ja yksinkertaisia tietenkin tuli vastaan runsain mitoin, mutta ei pelkästään niiden keskuudessa. Omalla uhriutumisellaan ratsastava julkisuudenkipeä kynäilijä siinä kuin falskisti hoitamiaan maahanmuuttajia ihastelevat tädit joutuivat hekin kriittiseen valaisuun.
Tässä maassa kuten muuallakin, myös politiikkaan tavalla tai toisella osallistuvat ovat vain ihmisiä kaikkine vajavuuksineen. Mikäli heitä yritetään ymmärtää, on kyettävä asettumaan heidän asemaansa. Heitä kohtaan on jollakin tasolla myös tunnettava myötämieltä. Muuten tuotetaan vain omista asenteista suoltuvaa tekstiä, joka ei tavoita kuvaamaansa kohdetta.
Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna edustaa puhtaimmillaan tuota empaattista lähtökohtaa, ja on siksi kyennyt sanomaan tälle kansalle sen omasta historiasta enemmän kuin kukaan muu. Siksi hän aikoinaan nousi kansallissankariksi, joskin vasta kiivaan kiistelyn jälkeen.
Leena Sharman pyrkimykset eivät ehkä ole ihan yhtä korkealla, mutta lukija kyllä vakuuttuu niiden aitoudesta ja kirjoittajan kyvyistä. Ex ungue leonem!
En muista, että Sharma olisi tämän kirjan takia saanut journalistipalkintoa. Sen hän kyllä olisi ansainnut.
Vasta nyt tarkistin kirjoittajan tiedot wikipediasta. Hän on kirjan tekemisen jälkeen mennyt naimisiin perussuomalaisen ministerin, erään haastateltavansa kanssa. Täytyy onnitella, kuten asiaan kuuluu. Mitä palkintoihin tulee, ne voikin sitten varmaan unohtaa.


11 kommenttia:

  1. Vielä vallankumoksellisempaa kuin kirjoittaa toiseuden ääreltä, paljastuisi kirjoittaa toiseuden sisältä, kuten Havel, Saharov jne.

    Jospa saisi lukea persujen Pohjoisen piirin johdosta juuri lähteneen aatoksista, esimerkiksi.

    Tai eduskunnasta miksi niin monet ovat naineet sisältä päin, muutkin kuin Niinistö ja Sharma.

    VastaaPoista
  2. Isänmaalliset ovat vieras kansa.

    Nykyään.

    Kohtalainen titteli romaanille. Ehkä kirjoitan.
    Valtamedia puhuu kansallismielisistä vieraana kansana. He ovat donetskilaisia, putinisteja, trolleja, jne.
    He tarvitsevat vähemmistöstatuksen ja oman keskushallinnon pian.

    VastaaPoista
  3. Itselläni on ollut taipumusta snoppailuun ja olen aina viihtynyt itseäni fiksummassa tai muuten vain paremmin voivien parissa, mutta mitä vanhemaksi olen tullut sen vaikeammaksi, ellei peräti vastenmieliseksi ole tullut kuulua noihin parempiin piireihin. Itseasiassa on aika masentavaa, kuinka paljon meillä on sivistymätöntä sivistyneistöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei oikeastaan tarvita kuin muutama ravintola-annos alkoholijuomaa snobeille, kun voi tehdä huomioita siitä, miten ohut ns. sivistyksen pintakerros on ns. paremmalla väellä. Toisaalta asian voi ymmärtää paremmin, jos tutkii kirkonkirjoja ja tajuaa, että monellakin suvulla on taustalla joku surkea mäkitupalainen, laukkuryssä tai peräti loinen. Koulutielle kun on yksi suvusta saatu, niin jo on otettu hieno, vaikkapa seinäjokea tai liljaa kuvaava ulkomaankielinen nimi. Pottunokka siellä alkupanijana kuitenkin aina on.

      Poista
  4. Jytky paljasti tosiaan hyvät ihmiset, jotka olivat valmiit leimaamaan, mustamaalaamaan ja vähättelemään perussuomalaisia äänestäneitä. Perussuomalaisten sananvapaus koettiin rasituksena ja asiallinenkin maahanmuuttopolitiikan arvostelu rasismina. Tuli selkeästi esille, kuinka syvästi vanhat puolueet olivat omaksuneet ahdasmielisen ihmisoikeudellisuuden ideologian ja relativistisen monikulttuurisuuden.

    Václav Havel kirjoitti vallattomien vallasta ja kuvasi toisinajattelua ilmiönä. Oli sitä mieltä, että poliittisesta järjestelmästä riippumatta ideologinen sokeus tallaa erilailla ajattelevia pyrkien säilyttämään vallitsevaa järjestelmää. Kansalaiset taivutellaan onttoihin tuenosoituksiin [Peli poikki mielenosoitus? irrottautuminen rasismista], joilla tehdään tarpeettomaksi jako 'tyranneihin' ja 'uhreihin', mikä on luonteenomaista puhtaille diktatuureille. Yksilöiden ei tarvitse hyväksyä valhetta, riittää että he suostuvat elämään valheen kanssa ja valheessa. Näin yksilöt oikeuttavat järjestelmän olemassaolon ja ovat järjestelmä.

    Havel: Heti kun järjestelmä ei enää kykene pakottamaan alamaisiaan rituaalinomaisiin tuenosoituksiin, sen ideologinen ilveily romahtaa, kuten valheille väistämättä käy.

    VastaaPoista
  5. Onkohan sekään sattumaa, että noista "korkeasti koulutetuista naisista" hyvin harva edustaa lääketiedettä, matikkaa, kemiaa, fysiikkaa? Ts. suvakkinaiset ovat järkiään humanistisen puolen porukkaa. Ainoa mieleen tuleva insinööripuolen tunnetumpi suvakitar taitaa olla Satu Hassi...

    Suvakeile Leena Smarmassa taitaa olla nielemistä siinä, että eikös hän ole puoliksi intialainen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu ei taida olla ns. suvakki varsinaisesti. Ennemminkin kovan luokan "telaketjuvasuri" edelleen. Vihreyttä on voinut kätevästi käyttää aseena mm. teollisuuden ja muun yritteliäisyyden vastustamisessa ja kampittamisessa.

      Poista
  6. Hieno ja varsin tarpeellinen blogi, Timo. Kiitos siitä!

    VastaaPoista
  7. Kiitos. Mielestäni varsin tasapainoinen kirja. Ehkä ne intohimot alkavat tasaantua yleisemminkin.

    VastaaPoista
  8. Vähän aikaa sitten kulttuurimarxismi maalattiin pastellisävyillä, l. ihmisoikeuksilla, demokratialla, rakkaudella, auttamisella, monikulttuurin tuomana onnelana, jne.
    2016 alettiin riisua kulissia. Monelta suunnalta alettiin vaatia "oppineiden" diktatuuria, etsittiin, odotettiin ja viimein saatiin natsiväkivaltaaa (mm. kun Itiksen odottavan maahanmuuttajanaisen pahoinpitely paljastui valheeksi), pistettiin kuin Putin-nuorten marssi mielenosoitus pystyyn, sisäministeri ohjeisti poliisin hajottamaan leijonapaitaiset ryhmät ilman syytä ja politikoimaan vihapuheella somessa ja viimeisimpänä siirretään 50 poliisia kentältä netin ääreen sensuuritehtäviin. En halua edes kuvitella, milloin alkavat (entistä selvemmät) virkakiellot, aletaan ihmisiä hakea yöllä kotoa...

    VastaaPoista
  9. Kirves
    Ihmiskunnan hylkiöt,ei niin ponnekkaasti, mutta kansakunnan. Kansaa on ennenkin mainittu tyhmäksi ja laiskaksi. Helpommalla pääsee, kun heittäytyy tyhmäksi (sehän voi olla tottakin).

    Avasin television Stillerin pressiklubin alkaessa. Sieltä se taas tuli. Osa kansasta on tyhmää. MOT, mikä osoitettiin todeksi (nimeltä mainiten).

    Arvostamani Aulis Aarnio kirjoitti muutama vuosi sitten paikallisen aviisin yleisönosastolla. Poliitikot arvuuttelivat miten maan asioita tulisi korjata, ja mikä ei ole kohdallaan.

    Aarnio ehdotti päättäjille vierailua Huutijärven Teboilin pieneen baariin aamulla klo 8.00. Tähän aikaan toimeliaat kansalaiset,taksarit, autoilijat, yksityisyrittäjät,poliisit ja vireät eläkeläiset ym ´tulivat aamukahville keskustelemaan kuluneen vuorokauden asioista, ja parantamaan maailmaa.
    Kysykää heiltä, ehdotti Aarnio. Hallitus tilasi Himaselta raportin 700.000 eurolla.

    Aarniokin sai korvilleen. Professorin sentään pitäisi pystyä älykkääseen keskusteluun.

    Joku isompi asia on ns. poskellaan. Britannia eroaa EU:sta, Australia nauraa saarillaan, Visegrad-maista on tulossa hylkiöitä. Onko mm. näistä maista äly lähtenyt?

    On hienoa elää maassa, missä asiat ymmärretään paremmin. Tyhmä saa olla, mutta ei rasisti. Tyhmät pitää myös mainita nimeltä, kuten elinkautisrikolliset, kun sitä kaakinpuuta ei enää ole.

    Seepra ei pääse raidoistaan, eikä leijona kynsistään.
    Торогзалив

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.