lauantai 15. lokakuuta 2016

Viisasten kerho



Viisasten kerho

Martti Ahtisaari, Jaakko Iloniemi, Tapani Ruokanen, Miten tästä eteenpäin. Docendo 2016, 349 s.

Suomalaisten keskustelukirjojen äiti ja tavoittamaton esikuva on vuoden 1937 Pidot tornissa. Sen formaattia on usein jäljitelty, mutta koskaan ei sen tasolle ole päästy ja tämä on useimmiten johtunut henkilövalinnoista, mutta myös itse ajankohdan ainutlaatuisuudesta.
Pidot mainitaan tässäkin kirjassa, mutta tulos on aika lailla toisenlainen, ei tosin huono.
Itse asiassa samoja edellytyksiä keskustelulle kuin vuona 1937 on jälleen runsaasti olemassa: katastrofaaliselta näyttävä väestökehitys Euroopassa ja Afrikassa, maailmanrauhan murtuminen lakkaamattomaksi sotimiseksi, mielipuolinen pakolaisliikenne etelästä Eurooppaan, Euroopan unionin rakoilu ja yksinapaisen maailman lyhytikäisen tarinan päättyminen, mihin liittyy myös Venäjän poistuminen eurooppalaisesta seurapiiristä ja sen turvallisuusjärjestelmän pettäminen.
On siis, mistä puhua eivätkä puhujatkaan ole ketä tahansa. Ahtisaarella ja Iloniemellä on maassamme ainutlaatuisen vahva tausta maailman huipulta ja heillä on tuntuma siihen, miten asioita käytännössä hoidetaan. Ruokanen tuntee hyvin molemmat ja on muutenkin maailmaa nähnyt monelta kantilta.
Seurueessa ei siis ole valittamista. Hieman surkuhupaiset muistot siitä, miten Ahtisaaren valintaa aikoinaan vastustettiin siksi, ettei hänellä ollut akateemista koulutusta, eivät taida enää tulla kenenkään mieleen.
Roolit tämän kirjan kymmenissä keskusteluissa ovat yleensä menneet siten, että Ruokanen kysyy, Ahtisaari visioi ja Iloniemi toppuuttelee.
Kyynikoksi ei kukaan keskustelijoista tunnustaudu eikä kukaan myöskään ole niin varovainen, että jättäisi epärealistisiksikin osoittautuvat näkemykset kokonaan esittämättä.
Tästä kirja hyötyy paljon. On virkistävää lukea, miten asiat perusteellisesti tunteva Ahtisaari esittää milloin mitäkin huimaa ideaa. Sellaisia ovat vaikkapa ajatus pohjoismaiden ja Saksan uudesta yhteisöstä, joka korvaisi EU:n tai uudesta YK:sta, jossa asioista päättäisivät ne, jotka tämän vallan ansaitsevat.
Arvoista on ennen muuta kysymys. Eurooppa arvoyhteisönä ei voi kehua onnistumisillaan, mihin lääkkeeksi tosin löytyy lähinnä kurinpito ja niskuroijien erottaminen, mikä tuottaa lukijalle pettymyksen.
Myöskään Yhdysvalloista ei ole tuohon ihmiskunnan johtajan rooliin, todetaan kirjassa yhä uudelleen ja painokkaasti. Syynä on ennen muuta se, että se maa on pettänyt vanhat aatteensa. Amerikkalaisen unelman korvaa nyt kaiken uuden varallisuuden syytäminen upporikkaille.
Kyseessä on siis osittain sama tauti kuin Venäjällä, joskin jälkimmäinen on vielä suuremmassa määrin pelkkä tyrannia ja rosvopesä sekä ennen muuta kansainvälinen häirikkö.
Venäjältä ei ole mitään hyvää odotettavissa ja sen synnit ovat veriruskeat, todetaan, aiheellisestikin. Toisaalta tunnustetaan myös, että länsi on pelannut pelinsä Venäjän suhteen huonosti. Venäjän poistumista ruodusta se ei kuitenkaan oikeuta keskustelijoiden mielestä.
Venäjällä on hyviä kansainvälisen politiikan insinöörejä, diplomaatteja, jotka ovat keskustelijoidenkin tuttavia. Siltä kuitenkin puuttuvat arkkitehdit. Maalla ei ole strategiaa ja se vain ajelehtii ratkaisusta toiseen, väitetään.
Toimivan valtion testi olisi kuitenkin se, miten vallanpitäjät saadaan potkaistuiksi pois eikä se, miten heidät valitaan, kuten Iloniemi toteaa. Putinin asemaa ei voi periä ja hänen jälkeensä seuraa katastrofi, on olettamuksena.
Olisi kuitenkin odottanut hieman enemmän sen arvioimista, millaisia edellytyksiä nykyiselle suuntaukselle Venäjällä sentään ainakin omasta mielestään on.
Joka tapauksessa nähtävissä on, että esimerkiksi nykyinen sanktiopolitiikka tukee erinomaisesti kotimarkkinatuotannon kehittymistä ja Venäjän yhä suurempaa riippumattomuutta. Brics-maat saattavat olla kehnossa jamassa, mutta eivät ne mitään maailmanpoliittisia nollia ole. Tulevaisuus saattaa sittenkin olla siellä.
Suomen kannalta etenkin Ahtisaari toistelee yhä uudelleen yhtä sanaa. Kuten voi arvata, se on Nato. Hyvällä mielikuvituksella varustettu lukija luulee suorastaan näkevänsä Ahtisaaren ainakin toisinaan itkevän tätä sanaa lausuessaan.
Miksei Nato ole Suomelle kelvannut? Siihen liittymisestä seuraavia ongelmia ei valitettavasti viitsitä edes analysoida. Se nyt vain on niin, että Venäjä valehtelee, jos sanoo Naton uhkaavan itseään.
Niinpä kai. Siitä huolimatta on ilman muuta syytä odottaa sen vastasiirtoa sellaisessa tapauksessa. Se kun nyt vain on pelin sääntöjen mukaista. Ja mitä nyt pitäisikään sanoa siitä, että Naton jäsenenä kukin valtio sitoutuu auttamaan muita, jos niiden kimppuun hyökätään?
Eihän tässä ole sen vähempää kuin sama automaatti, joka aikanaan teki maailmansodasta todellisuutta. Mitä etuja Natoon liittyminen voisi juuri meille tuoda kahdenvälisiin takeisiin verrattuna? Alan miehiltä olisi odottanut selvempää tekstiä.
Mutta eihän politiikka mitään tiedettä ole eikä tulevaisuutta voi ennustaa. Politiikka on tahdon asia ja lisäksi vielä mahdollisen taidetta.
Nämä latteudet on pakko hyväksyä, mikäli asioita haluaa ymmärtää. Niin kokenut alan konkari kuin Ahtisaari onkin, näyttää hän säilyttäneen yli kohtuullisen määrän ideologista ajattelua.
Ihmisoikeuksista ja muista hyvistä, mutta abstrakteista periaatteista lähtevä politiikka on Ahtisaarten mielestä kaiken a ja o.
Näinhän se periaatteessa oli myös Paasikiven mielestä. Etenkin pienten valtioiden oli vain toivottava, että oikeus maailmassa voittaa.
Ongelma oli siinä, miten saada suuret tottelemaan, noudattamaan noita periaatteita. EU valtavana taloudellisena voimakeskuksena ja aatteiden ruumiillistumana taisi näyttää jo olevan suuri askel tähän suuntaan.
Mutta mitä EU oikeastaan onkaan käytännössä? Kakkosluokan poliitikkojen ohjailema konglomeraatti, joka ei saa tolkullisia päätöksiä aikaan mistään muusta kuin noista arvoista.
Niitä taas tulkitaan mielivaltaisesti, kuten aina on tehty.
Mutta tullaanko niin myös aina tekemään? Kolmen viisaan miehen keskustelujen aihepiiri ja huikeat ideat viittaavat siihen, ettei tilanteen tarvitse olla edes kokeneen diplomaatin mielestä olla toivoton. Hyvistä periaatteista ja käytännöistä voi jonakin päivänä tulla todellisuutta koko maailmassa.
Mutta sitä ennen meitä vaanivat suuret ongelmat, jotka pitäisi välttämättä hoitaa ja joiden ratkaiseminen nykyisten instituutioiden puitteissa näyttää mahdottomalta: Afrikan hallitsematon syntyvyys ja Euroopan väestön kutistuminen ja hallitsematon maahanmuutto.
Ei riitä, että todetaan Afrikassakin olevan ja etenkin olleen menestyksellistä kehitystä ja että Suomen tataarit todistavat, ettei uskonto ole ongelma. Eivät nämä asiat mitään todista, valitettavasti.

14 kommenttia:

  1. Kasarmeilla kasvaneiden menetetyn sukupolven teoksia pulpahtelee sieninä tähän vuodenaikaan. Eilen oli Suomalaisessa tavattavissa Maarit Tyrkkö, Erkki Tuomioja ja Raimo Sailas.

    Muutakin kuin Senaatintoria kiertänyt kansankielisten sukupolvi voisi alkaa flirtailla ruotsalaisten kanssa jotka aluksi saattaisivat totuttuun tapaan kursailla maineen tarttumista sillä ovathan "suomalaiset flirttaileet natsien kanssa", kuten monenlaisten puolustushankkeiden kariutumisista viime metreillä vuosikymmenestä toiseen on nähty.

    VastaaPoista
  2. "Nato"

    Putin/Venäjä ärhentelee että Nato laajenee itään. Putinin logiikan mukaan Natolla ei ole oikeutta laajeta itään, toisin sanoen Liettualla, Latvialla, Eestillä, Puolalla, Tshekillä, Slovakialla, Unkarilla. Romanialla, Bulgarialla jne. ei ole oikeutta liittyä Natoon, koska ne ovat aina olleet pelkkiä nollia eli Moskovan omaisuutta.

    Jos Suomi ja Ruotsi eivät liity Naatoon, niin ne leimautuvat pekiksi nolliksi, mutta Nobel-palkintojen ja sen kaltaisten vuoksi ehkä 0,1.

    VastaaPoista
  3. Rune Toftegaard Selsing kirjoittaa eilisen päivän Jyllands Postenin blogissaan, että läntistä internationalismia pitää pystyssä enää turhamaisuus, ideologia ja identiteetti. Lännen instituutiot ovat rapistumassa, NATO, EU, Kansainväliset sopimukset, YK, josta on tullut diktatuurivaltioiden propaganda-alusta, ovat menettämässä merkitystään.

    Toftegaard Selsing pitää tätä myönteisenä kehityssuuntana. Eurooppa on myös vastuussa Lähi-idän kaaoksesta, sen saman ideologian voimalla, millä sekaannuttiin Irakin ja Libyan asioihin, pidetään yllä EU:ta. EU:n avoimien rajojen politiikka, euro ja valtioiden velkataakka ja niistä johtuvat kriisit eivät tunnu saavan poliittisia eliittejä ryhdistäytymään. Miksi he eivät tunnusta tehtyjä virheitä? Samasta syystä kuin he pitävät kiinni kansainvälisistä pakolaissopimuksista, vaikka ne ilmiselvästi aiheuttavat vaaraa.

    On kysymys ideologiasta, maailmankatsomuksesta ja olemassaolosta. Uskosta läntiseen hegemoniaan, univeraalien ihmisoikeuksien (eli läntisten arvojen) levittämiseen ja kansainväliseen järjestykseen kansallisvaltioita muuttamalla. Eliitit eivät luovuta epäonnistumisista, kaaoksesta huolimatta, koska he ovat omistaneet elämänsä internationalismille, heidän sielunsa kärsisi.

    Toisin sanoen valtaeliitin identiteettiprojekti on paha este toimia rationaalisesti vaaran aikoina. Voimme vain toivoa, että internationalismin loppu tulee ajoissa, muuten menetämme paljon enemmän kuin muutaman kosmopoliitin tulevaisuudenunelmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaaoksesta huolimatta he ovat omistaneet elämänsä internationalismille, heidän sielunsa kärsisi. Hän pitää tätä myönteisenä kehityssuuntana. On kysymys ideologiasta, maailmankatsomuksesta ja olemassaolosta. Kriisit eivät tunnu saavan poliittisia eliittejä ryhdistäytymään. Voimme vain toivoa, että internationalismin loppu tulee. Kaaoksesta huolimatta.

      Poista
  4. "Mitä saadaan, kun papin ja toimittajan roolit yhdistyvät? Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen. Vuodesta 1996 lähtien päätoimittajana toiminut Ruokanen on koulutukseltaan pappi ja puoluetaustaltaan sosiaalidemokraatti. Journalistisen linjan perusteellä häntä voi huoletta kutsua kulttuurimarxilaiseksi. Kristillisen Sana-lehden nettihaastattelussa (2005) hän tunnustaa olevansa edelleen ”maailmanparantaja ja idealisti”, jonka maailmankuva ”näkyy kenties pääkirjoitusten kannanotoissa, lehden kolumneissa sekä juttujen aihevalinnoissa.” Kieltämättä totta kun katsoo vaikka Suomen Kuvalehden tämän vuoden ensimmäistä numeroa, jonka printtiversion kansikuvajuttuna on “Paha nostaa päätään – Uusi äärioikeisto luikertelee Euroopasta myös Suomeen”.
    Reportaasi ei sisältönsä puolesta ole kovin poikkeuksellinen, sillä Suomessa on jo pitkään ollut selvää, että julkisessa keskustelussa kansallismielisistä saa sanoa mitä tahansa joutumatta vastuuseen. Verraten uusi ilmiö on tavallisen aikauslehden häikäilemätön tapa otsikoida artikkeli. Vastaava demonisoiva esittely äärivasemmistosta olisi arvatenkin nostanut kohun ja valtavan vastelausemyrskyn muussa valtamediassa."

    Eipä ole paljon lisättävää edellä kirjoitettuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. “Paha nostaa päätään"

      Onko siis hyvällä pää aina pystyssä? Vai onko hyvä vaivihkaa muuttamassa identiteettiään, että paha pääsee nostamaan päätään?

      Poista
    2. Hyvyys on kultaisena lainehtiva viljava vainio, jonka kauneus järkyttävällä tavalla särkyy Pahan nostaessa päänsä sieltä esiin. Sen nähdessämme tajuamme hämärästi paniikin sumentamilla aivoillamme sen tulleen sinne huomaamattamme...tai olleen siellä koko ajan...

      Poista
  5. Alan miehet

    Myönteinen tulkinta alan miesten mielipiteistä on, että he eivät pitäneet laajaksi ajateltua lukijakuntaansa arvollisena kuulemaan syvällisiä analyysejä maailman menosta. Julkisesti esitetyt tekijöiden mainossitsit sekä lukemani arviot teoksesta saavat pimenevän vuodenajan tuntumaan entistä lohduttomammalta. En ole lukenut kirjaa, joten kommentoin ainoastaan sen julkistamiseen liittyneitä esiintuloja.

    Blogisti todisti osaltaan, että kirjassa on kyse arvoista. Arvovalinta on se peruste, joka Ahtisaaren mukaan riittää Natoon liittymisen syyksi. Olemme jo kauan sitten tehneet valintamme läntisen arvoyhteisöön kuulumiseksi. Puolustusliittoon osallistuminen sisältyy siihen.

    Tuo on ilmiselvä osoitus idealismista. Idealismin voimakkuus näyttäytyy siinä, että seuraavassa hengenvedossa todetaan Amerikan on pettäneen aatteensa eikä Eurooppakaan ole sitä paremmassa kunnossa. Siis, millaiseen arvoyhteisöön me olisimme panostamassa kansallisen turvallisuutemme ja viime kädessä olemassaolomme?

    Alan miesten ideologinen lähestymistapa aliarvioi surkealla tavalla kuulijakuntansa. Jos vanhukset jossain elämänsä vaiheessa ovat hallinneet reaalipolitiikan alkeet, nyt siitä ei nouse pintaan edes repaleisia muistikuvia. Suurvaltapolitiikassa idealismilla ei ole mitään sijaa ja alan todelliset tuntijat ovat osoittaneet riittävän kattavasti, että suurvaltojen käyttäytyminen on lähtökohtaisesti riippumatonta sen hallintomallista . Käyttäytymistä säätelee pelko, kuten Mearsheimer asian ilmaisee. Pelko, joka johtuu siitä, että kaikkia omaan olemassaoloon liittyviä uhkia ei voida ikinä tunnistaa. Siksi suurvallat käyttävät kaiken vapautuvan tilan oman suhteellisen voimansa kasvattamiseen.

    Näin tapahtui myös Neuvostoliiton hajottua. Sitä seurasi lyhyellä viiveellä ns. Wolfowitz-doktriini, jossa dominoivan suurvallan tavoitteeksi asetettiin uuden aseman säilyttäminen ja vahvistaminen. Neuvostoliiton kaltaisen haastajan rinnalle nousu tuli estää keinoja kaihtamatta. Naton laajeneminen sekä Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan hallintojen kaataminen on ollut osa tätä nyt neljännesvuosidán kestänyttä projektia, jossa kaikki entisen Neuvostoliiton hännystelijät on vaihdettu/yritetty vaihtaa omiin kellokkaisiin tai hajoittaa pirstaleiksi. Kenraali Wesley Clarkin 2007 taltioitu todistus vuoden 2001 syyskuun jälkeisistä tapahtumista on kullanarvoinen todistus projektin välietapista ja läntisen arvoyhteisön käytännön toiminnasta.

    Reaalipoliittinen lähestymistapa edellyttäisi myös analyysia Kiinan kasvavasta voimasta ja vaikutusvallasta sekä yksin että yhdessä Venäjän sekä Iranin kanssa. Kaikki lukemani arviot ennakoivat samaa. Lännen suhteellinen voima vähenee eikä näköpiirissä ole mitään, mikä voisi kääntää kehityksen suunnan. Häviäjän on lopulta allekirjoitettava voittajan kanssa sopimus, jossa se joutuu tinkimään omista tavoitteistaan.

    Toivoa sopii, että joku päättäjistämme kaivaa Suomessa esiin toisen maailmansodan syttymiseen johtaneen sopimuksen Puolan ja Englannin välillä. Siinä Puola sai Saksan pelossa tavoittelemansa koskemattomuuden takuut Englannilta vuonna 1939. Sodan päätyttyä Puola oli wikipedian mukaan Jaltassa ensimmäinen kohta Stalinin asialistassa, koska "Puola on historiallisesti toiminut Venäjään suuntautuneiden hyökkäysten väylänä". Käsityksen allekirjoitti Churchill, idealismi ja ideologia loistivat poissaolollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "toisen maailmansodan syttymiseen johtaneen sopimuksen"

      Joutomieheltä/laiskurilta ei muuta voikaan odottaa, että Molotov-Ribbentrop -sopimus toisen maailmansodan syttymiseen johtaneena sopimuksena jäi mainitsematta. Se oli nimenomaan Molotov-Ribbentrop -sopimus eikä Ribbentrop-Molotov-sopimus, koska kyseessä olivat Venäjään aiemmin kuuluneet Suomi, Eesti, Latvia ja Liettua.

      Hyi Joutomiehelle.

      Poista
    2. Toivoa sopisi kai myös kaivaa esiin ymmärrystä mitä eroa on kahden valtion keskinäisilä sopimuksilla (kuten ennen II maailmansotaa Puola/Britannia puolustuksesta tai Suomi/Neuvostoliitto hyökkäämättömyydestä) ja tosiasiallisella liittoutumisella (kuten vaikkapa Viro ja NATO nyt tai Suomen heinä-elokuun 1944 tilanne - joka olisi rauhantila ennen II maailmansotaa).

      Huomaammeko eron?

      Poista
  6. Ainoa tehtävä, johon nobelisti Ahtisaari ei pyrkisi, olisi joidenkin lähteiden mukaan Paavin virka.

    http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000998234.html

    Se sopisi hyvin hänelle.

    Parhain terveisin,
    FT, Markus Mertaniemi
    Oulu

    VastaaPoista
  7. "Neuvostoliiton kaltaisen haastajan rinnalle nousu tuli estää keinoja kaihtamatta."

    Ja vuonna 2014 Kiina ohitti ostovoimapariteetilla tarkistetulla bkt:lla Usan joka menetti 1870-luvulla hankkimansa paalupaikan.

    VastaaPoista
  8. Jos olisin Ahtisaari, kehaisisin Vihavaisen blogia koska luetaan kalustetuissa huoneissa, ja hallitusta äkkikäännöksestä korkeakoulujen rahoituksessa.

    Kehottaisin Senaatintorin pillidemokratiaan tyytymättömiä pohtimaan miten kansankielestä saataisiin Espalla isännän elkeillä viuhtovien liituraitamiesten hyväksymä isäntäkieli. Bisnekset hoidetaan nykyisinkin englanniksi. Sen jälkeen voitaisiin Suomea kutsua läntiseksi sivistysvaltioksi.

    Porvoon piispa tosin kirjoittaisi toisenkin jarrukolumnin Hesariin, mutta ajan myötä opimme luottamaan pikemmin omien aistien välittämiin havaintoihin kuin jossakin mennessä ajassa kirjoitettuihin teksteihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka en olekaan Ahtisaari olen huomannut hallituksen alustavasti varanneen 50 000 euroa "suomalaisuuden uudelleenmäärittelyyn" itsenäisyyden 100-vuotisvuonna.

      Poista

Kirjoita nimellä.