maanantai 28. marraskuuta 2016

Keisarin mies



Keisarin mies

Charlotta Wolff, Kejsarens man. Constantin Linder och hans värld 1836-1908. Siltala 2016, 190 s.

Kuten tekijä toteaa, suomalaisessa historiankirjoituksessa Constantin Linder ei ole kiistanalainen hahmo. Hänen jälkimaineensa on yksiselitteisesti kielteinen.
Wolff ei itsekään ole ottanut asiakseen maineen palauttamista, niin kuin vastaavissa tapauksissa on yleensä tapana tehdä, syystä tai syyttä. Sen sijaan hän on kirjoittanut erään henkilön tarinan pyrkien katselemaan asioita sekä hänen että hänen ympäristönsä näkökulmasta. Niinhän historiassa kuuluukin tehdä.
Constantin Linder oli aikansa eliittiä. Suurmaanomistajana hän hallitsi Kytäjän (tuolloin Nääs) kartanoa, jossa oli jopa yli tuhat päätä nautakarjaa ja 180 hevosta sekä lisäksi Åminnen kartanoa ja Svartån (Mustio) ruukkia. Omistuksiin kuului vielä saha, paperitehdas ja viinanpolttimo.
Linderistä tekee maamme historiassa ainutlaatuisen se, että hän nousi vanhoilla päivillään Venäjän rankijärjestyksessä korkeimpaan hoviarvoon, ylihovijahtimestariksi (ober-jegermeister), mikä vastasi sotilasarvoissa täyttä kenraalia tai amiraalia ja siviilivirassa todellista salaneuvosta.
Todellisia virkatoimia tuohon titteliin ei liittynyt, mutta sen sijaan sama mies kyllä tuli jäseneksi valtakunnanneuvostoon, joka osallistui lakien valmisteluun ja sittemmin duuman tultua perustetuksi toimi ylempänä kamarina.
Ilja Repinin kuuluisassa maalauksessa, jossa keisari istuu neuvosten eli valtakunnan mahtavimpien potentaattien ympäröimänä, ei Linder vielä loistellut kultaa kimaltavassa seremoniallisessa juhlapuvussaan, sillä maalaus kuvaa tilannetta vuodelta 1901. Tuolloin paikalla olivat mm. Bobrikov ja ministerivaltiosihteeri Plehwe.
Missä määrin Linder toimi aktiivisesti tuossa elimessä, ei kirjoittaja ole selvittänyt, mutta arvelee, että hän tuskin ainakaan oli aktiivisesti pistämässä kapuloita rattaisiin myöskään Suomea koskevissa kysymyksissä, sillä hän todella kuului niin sanottuihin jees-miehiin käyttääkseni anakronistista termiä.
Linder oli nuoruudessaan vapaamielinen, mutta niinhän fiksut ihmiset yleensäkin ovat ja heihin voidaan lukea myös sellaiset taantumukselliset ja entiset radikaalit kuin Mihail Katkov ja Konstantin Pobedonostsev.
Linder kaveerasi nuoruudessaan jopa Leo Mechelinin, myöhemmän perustuslaillisuuden keskushahmon kanssa, mutta meni sitten kokonaan eri linjoille Bobrikovin aikana, jolloin hänestä tuli senaatin varapuheenjohtaja, mikä nykykielellä merkitsee suunnilleen pääministeriä.
Linder edusti niin sanottua myöntyvyyskantaa, mikä ei toki ollut harvinaisuus, samalla kannalla olivat vanhasuomalaiset, jotka eduskuntavaaleissa 1907 osoittautuivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Sen sijaan aatelissäädyssä myöntyvyyssuunnan kannatus oli marginaalista ja sen sai myös maamarsalkaksi valittu Linder kokea nahoissaan.
Aktivistit merkitsivät Linderin likvidoitavien listalle, mutta tämä pelastautui Pietariin ministerivaltiosihteeriksi ja murhaaja joutui siellä teknisten ongelmien takia luopumaan aikeestaan.
Wolff toteaa, että Linder edusti omaa aikaansa ja taustaansa, johon kuului olennaisena osana yhteys ylimystöön, hoviin ja Venäjään sekä ennen kaikkea hallitsijaan. Kadun ääntä ja politikointia, jotka tulivat myöhemmin kuvaan, hän ei ymmärtänyt tai arvostanut. Hän ei myöskään osannut tai halunnut ottaa huomioon, että olennaisempaa kuin miten asiat olivat, saattoi politiikassa olla se, miltä ne näyttivät.
Linder ei ollut mikään köyhä mies, mutta olihan maailmassa rikkaampiakin. Venäjän rikkaimpana pidettiin aikoinaan Pavel (Paul) Demidovia, jonka kosintaan seurapiirikaunotar Aurora Karamzin hovin kehotuksesta suostui.
Tämä teki myös entisestä hovineidistä upporikkaan. Constantin meni naimisiin Auroran sisarentyttären kanssa ja sai sitä tietä rikkaan ja touhukkaan tädin sukuunsa.
Linderin avioliitto oli kuitenkin loppua kohti onneton ja päättyi muutaman vuoden kuluttua vaimon kuolemaan. Uusi liitto onnistui paremmin ja nyt sukuun saatiin lisää balttilaista aatelia, kenraalikuvernööri Adlercreutzin sukulainen. Äitinsä puolelta Constantin jo kuului tuohon seurapiiriin, jolla oli vahva jalansija Pietarissa ja Venäjällä yleensä.
Uudella vaimolla oli myös ranskalaisia sukujuuria ja yhteyksiä hoviin. Sen sijaan suomalaisuutta hän ei tuntenut kotoiseksi eikä opetellut lainkaan kieltä, joka hänestä kuulosti eläinten määkinältä.
Toki myöskään Constantin ei ollut mikään fennomaani, vaikka poliittisesti pelasikin niiden kanssa samaa peliä ja uskoi ilmeisen vilpittömästi, että Suomen ainoa pelastus oli sivistyksessä eikä juridisten muotojen noudattamisessa. Siinä hän oikeastaan oli Snellmanilaisilla linjoilla, kuten kirjoittaja toteaa.
Wolff on omistanut aika lailla huomiota sille suku- ja ystäväpiirille, joka Constantin Linderiä ympäröi ja tämä onkin aiheellista ja lisäksi kiinnostavaa. Joukossa on hummaajia ja tyhjäntoimittajia mutta myös uurastajia ja aikaansaavia persoonallisuuksia.
Se tunnettu Hjalmar Linder, joka vuonna 1918 julkaisemassaan artikkelissa kehotti lopettamaan teloitukset, oli Constantinin poika, joka sai sen jälkeen kokea oikeamielisesti suuttuneiden seurapiirien ylenkatseen ja poistui maasta.
Se suomenruotsalaisen aateliston piiri, joka viihtyi ja usein myös rikastui Venäjällä, tunsi tietenkin toisensa. Kitty Linderille, Constantinin tyttärelle Mannerheim lähetteli kuumia rakkauskirjeitä ja häitäkin suunniteltiin, mutta ne jäivät viettämättä.
Joka tapauksessa tulee pakostikin ajatelleeksi, miten suuressa määrin yhteneviltä tai ainakin yhteensopivilta Linderin ja Mannerheimin Venäjä-suhde näyttää. Molemmat olivat viimeiseen saakka uskollisia keisarilleen, jonka hoviin he kuuluivat, eivätkä pitäneet mahdollisena asettua hänen kanssaan poikkiteloin.
Sen sijaan he näkivät yhteistyön ja voisipa sanoa kollaboraation järkevänä strategiana myös Suomen etujen puolustamiseksi. Kuten tunnettua, Mannerheimin mielestä Suomen olisi ollut järkevää demonstroida lojaalisuuttaan lähettämällä vapaaehtoisia ensimmäisen maailmansodan tantereille. Tätähän sitten jossakin määrin tapahtui.
Linder eksyi monien mielestä sentään liialliseen innokkuuteen osallistuessaan hankalien vastarintamiesten karkotuksiin.
Kuitenkin Linder paheksui varsinaisten bobrikovilaisten toimintaa. Kuten Wolff kertoo, hän arvosteli sotaministeri Kuropatkinia, joka eri ymmärtänyt hallintoa ja ”antoi puolihullun, fanaattisen finnofobin, Borodkinin, jonka sisar istuu hullujenhuoneessa” tehdä mahdottomia suunnitelmia Suomen asevelvollisuusasiasta.
Mainittu Mihail Mihailovitš Borodkin yleni kenraaliksi ja muistetaan seikkaperäisestä ja varsin käyttökelpoisesta Suomen historiastaan, joka on yhä laajin perusteos venäjäksi ja vaikuttanee tänäkin päivänä sikäläisiin käsityksiin maamme historiasta.
Borodkinin voi ymmärtää eräänlaiseksi aikansa dosentiksi, jolla oli maaninen taipumus hyökätä omaa vanhaa kotimaataan vastaan. Hänen äitinsä oli ahvenanmaalainen ja poika osasi ruotsia. Vuonna 1919 bolševikit teloittivat hänet.
Wolffin teoksesta Constantin Linder nousee esille aikansa ja oman elinympäristönsä edustajana, joka vanhoilla päivillään jo oli joutunut itselleen vieraaseen maailmaan. Hänen mainettaan kirja ei ehkä erityisemmin kirkasta, mutta ei mustaakaan.
Päähenkilö itse tuskin aikanaan edusti olennaisesti toisenlaista maailmankatsomusta kuin toinen hovimies, Mannerheim. Sattuneesta syystä jälkimmäisen hahmo kuitenkin on jälkimaailman silmissä muodostunut ovin toisenlaiseksi syystäkin. Tilanne on kuitenkin toinen, mikäli tarkastelemme asioita esimerkiksi vuoden 1900 perspektiivistä.
Kirjoittaja ansaitsee tunnustuksen kiinnostavasta kirjasta, jota on miellyttävä lukea. Se laajentaa näkökulmaa erääseen historian katvealueeseen ja tarjoaa muutenkin ajattelemisen aihetta.


31 kommenttia:

  1. Sodissa miehittäjät antavat usein osan miehitetyn maan hallinnosta paikallisille. Jälkiselvittelyissä voi sitten olla vaikea selvittää oliko joku sankari vai yhteistoimintamies ja petturi.
    Pitääkö ylivoiman uhatessa alistua vai käydä sankarilliseen taisteluun on monesti ratkaisematon ristiriita, jota ei millään järkeilyllä oi ratkaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terävä Näköala elon päiviin jonka varassa elämän on jatkuttava.
      Voittaja ratkaisee pienemmän kohtaloja ja tulevaa elämää,eri
      toimijoille.Elo saa uudet kohtalot,sen toteuttajat tekijöiden
      näköaloilla ja ymmärryksellä,taustoilla.

      Poista
  2. "...tarjoaa muutenkin ajattelemisen aihetta."

    Kyllä. Mielestäni ne toimenpiteet, joita keisarikunta suomalaisia kohtaan sovelsi sortokausina, voivat kuvastaa pitkälti niitä samoja ristiriitoja, jotka vaikuttavat Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa tänäkin päivänä. Perustelut eivät ole välttämättä paljoakaan muuttuneet.

    Olisi mukava tietää, missä määrin keisarikunnan politiikkaan vaikutti omasta nationalismista kummunnut imperialistinen mielivalta. Miten tsaari saattoi perustella valtakunnan edulla Suomen sotaväen ja postilaitoksen lakkauttamisen tai senaatin miehittämisen venäläisillä? Millä tavoin sen nähtiin kasvattavan Suomen uskollisuutta tai parantavan valtakunnan yhtenäisyyttä?

    Kuinka tsaari ylipäätään saattoi ajatella, että tämä ruhtinaskunta on vähäpätöinen, eikä sen asukkaiden toiveista tarvitse välittää? Sillä laillahan tsaari itse romutti koko feodaalisen vasallin suojelun periaatteen ja oman arvovaltansa.

    Vanhalle hallitsijan palvelijalle oli luonnollista osoittaa uskollisuutta tsaarille, alamaisten suojelijalle. Mutta miten hän on mahtanut perustella itselleen tsaarin oikeutta tämän muuttuessa suojelijasta tyranniksi, joka ammututti mielenosoittajia ja salli kasakoiden ja mustasotnialaisten mellastaa?

    Oliko Constantin Linder muuten mitään sukua vapaussoturi Ernst Linderille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wikipedia sanoo että edellinen oli jälkimmäisen setä.
      Kuinkas Havu muuten autonomian ajasta noin kirjoittaa, meillehän opetetaan kaikkialla että se vasta hyvää aikaa olikin, ja Venäjä meille aina niin kiltti ja jalo.

      Poista
  3. 1800-luvun lopulla alkanutta Suomen autonomian kaventamista on harhaanjohtavasti nimitetty panslavismiksi. Keskeisenä syynä on kuitenkin ollut tuolloin noussut vahvan valtion idea, jossa etniset, uskonnolliset y.m vähemmistöt nähtiin potentiaalisina uhkina. Tämä ilmiö esiintyi tuolloin m.m nuorturkkilaisessa liikkeessä ja huipentui facsismissa ja kansallissosialismissa. Suomessakin esiintyi itsenäisyyden alkuaikoina "yksi mieli yksi kieli" tapaista vähemmistöjen vastaista ajattelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heikki Ylikankaan mielestä Venäjän kiristynyt ote Suomesta 1800-luvun lopustä lähtien oli nähtävä pikemminkin sillä tavoin että Venäjän valtio oli kehittynyt jo niin pitkälle että se vihdoinkin saattoi alkaa ottamaan Suomen haltuun.

      Poista
  4. Venäjän keskittämispolitiikka nyt oli ajan normaalia toimintaa. Nikolai ei suinkaan moista keksinyt, mutta kaikkienhan oli pakko tehdä niinkuin kunakin aikana on pakko tehdä milloin mitäkin. Kyllä täällä vielä ennen pitkää ihmetellään, miten Suomi liittyi taas kerran Unioniin ja mitä kaikkea sen yhteydessä harrastettiin.
    Keisarikunnassa tosiaan myös kukoisti muotiaate, jota meilläkin on usein nimitetty panslavismiksi. Sen piirissä viihtyivät näyttävimmät Suomen syöjät ja tuollaiset törkeät Bobrikovin kaltaiset byrokraatit pääsivät vaikuttaviin asemiin.
    Mutta olihan meillä mitä menettää, kun sa asemamme keisarikunnassa todella oli erittäin edullinen myös venäläisiin verrattuna.
    Mikäli ahvenanmaalaiset alkaisivat kovaäänisesti hevostella ja esittää suomalaisvastaisia mielipiteitä ja Ahvenanmaa olisi lisäksi muutaman kerran nykyistä isompi ja sijaitsisi Porkkalan-Hangon alueella, voimme kuvitella, millainen reaktio seuraisi.
    Tähän tapaan se silloin meni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti oli keisarikunnalla imperiumin näkökulmasta hyvät perusteet yhtenäistämistoimenpiteille. Mielestäni ne eivät kuitenkaan sovi yhteen alamaisten oikeuksien (jotka aiemmat tsaarit olivat tunnustaneet) suojelun kanssa, mikä oli ruhtinaan velvollisuus vastineeksi alamaisten uskollisuudesta.

      Mutta ilmeisesti tsaarit vain teeskentelivät suurta suojelijaa ja halusivat soveltaa Suomeen samaa despotismia kuin muuallekin. Hyvin teeskentelivät; sen, mitä he olivat harjoittaneet jo ensimmäisestä Pietarista lähtien, suomalaiset tajusivat vasta 1800-luvun lopulla.

      Todettakoon, että saamelaisten käräjämiesten puolesta on meidät haukuttu jo rasisteiksi, sortajiksi ja ties miksi alistajiksi. Mitä olivat ne keisarikunnan vastaiset mielipiteet, joita suuriruhtinaskunnan viranomaiset esittivät? Miten suomalaisen asema Suomessa poikkesi oikeudellisesti venäläisen tilanteesta Venäjällä?

      Poista
    2. Suomalaisten asema valtakunnasssa oli epätasa-arvoinen venäläisiin nähden: oikeuden työskennellä ja hoitaa virkaa emämaassa, eivät koeksneen vastavuoroisesti venäläisiä Suomessa.
      Suomalaisilla oli omat lakinsa ja valtiontaloutensa, josta ei yhteistä kassaa avustettu. Sotilasrasitus oli hyvin pieni ja mikä tärkeintä poliittiset oikeudet ja oikeuslaitoksen toiminta olivat aivan eri tasolla Suomesa.

      Poista
    3. Suomi ei siis suorittanut tulonsiirtoja keisarikunnalle, eikö edes keisarikunnan edustajalle? Entä suorittiko keisarikunta tulonsiirtoja Suomelle?

      Minua kiinnostaa, minkälaiset oikeudelliset perusteet tsaari esitti suomalaisten oikeuksien poistamiselle. Alamaisten kurittomuus, sellainen kuin Puolassa, on oikeudellisesti ymmärrettävä. Mutta jos perusteena oli vain suuren keskuksen palveleminen, tsaari julkisesti irtisanoutui ikiaikaisesta ruhtinaan velvoitteesta suojella alamaisten oikeuksia. Eikö tämä todellisuudessa tarkoittanut suuriruhtinaskunnan alentamista kuvernementiksi, tismalleen kuten Puolalle oli tehty?

      Poista
  5. Ja toki tässä kannattaa muistaa, että tuskin mitkään asiat, jotka Suomen ja Venäjän suhteissa olivat keskeisiä sata vuotta sitten, ovat olemassa tänään.
    Poikkeus ja tärkeä sellainen on geopoliittinen asema. Se on tosiasia, josta voi olla haittaa tai hyötyä riippuen siitä, harjoittaako viisasta tai hölmöä politiikkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onko se pian sata vuotta täyttävä itsenäinen Suomi Venäjälle etu vai haitta? Tarkoitan tällä itsenäistä, en "itsenäistä" Suomea?

      Poista
    2. Se tosiaan riippuu Suomesta. Mikäli se on neutraali puskurivaltio, se on etu. Jos se on eteentyönnetty asema, se on uhka.

      Poista
    3. Timo täysin samaa mieltä. Tämä lähtee Suomesta itsestään. On paradoksaalista että yksikään merkittävä aktiivi poliitikko ei uskalla sanoa ääneen että itsenäinen liittoutumaton omasta alueestaan huolta pitävä Suomi vapauttaa Venäjän ikävästä velvoitteesta huolehtia Suomenkin alueen puolustamisesta. On myös hömmästyttävää ettei esim Suursaaren taistelua 15.9.44 ja koko Lapin sotaa nähty juuri tästä perspektiivistä. Nehän olivat lopulta ne Suomen voitokkaat taistelut.

      Poista
  6. Geopolitiikka oli minunkin mielessäni. Lisäksi on ollut havaittavissa venäläisen vanhempainoikeudellisen normiston tuputtamista Suomeen. Onneksi vakavia ristiriitoja on vähän.

    Venäjä vain tuntuu edelleenkin kohtelevan Suomea suurvaltasovinistisesti kuin jotain alempiarvoista. Mutta ymmärrämme sen kyllä, olemmehan vähäpätöisiä suomalaisia, joihin vain sovelletaan jotain ajan normaalia toimintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli millä tavoin se eroaisi sillä miten USA kohtelee lähialueellaan olevia pikkuvaltioita? Veikko Huovinen kysyi aikoinaan: "Mitä ovat pienet valtiot isojen joukossa? Ei muuta kuin pieniä koiria isojen joukossa. Kun iso hauva tulee on pienen kellahdettava selälleen ja annettava ison hauvelin haistella häntänsä alustaa."

      Kyynistä mutta aika realistista. Pienen on osattava asemoida itsensä niin ettei siitä suurempi hermostu. Niin se vain on. Olen sitä mieltä että Suomi kuuluu Venäjän turvallisuusvyöhykkeeseen. Parasta tunnustaa vain tosiasiat. Idealismi kuoli talvisodan helvetintulessa.

      Poista
    2. Niinpä niin. Tuumailinkin tuossa sitä "ajan normaalia toimintaa" ja sitä, onko sen perusteet oikeastaan paljoa muuttuneet.

      Poista
  7. Vihavainen: "Poikkeus ja tärkeä sellainen on geopoliittinen asema. Se on tosiasia, josta voi olla haittaa tai hyötyä riippuen siitä, harjoittaako viisasta tai hölmöä politiikkaa."

    Suomalaisten ei Venäjän/Neuvostoliiton imperiumissa käynyt kalpaten, koska Suomi on aina kuulunut Länteen. Vihavaisen viisauteen kuuluu siis, että tämä tosiasia pitää unohtaa ja tyystin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuuluminen "länteen" on suhteellinen ja asenteellinen määritelmä. Emotionaalisesti suomalaiset ovat taatusti lähempänä luoteisvenäläisiä kuin joitakin normandialaisia, briteitä puhumattakaan. Voi olla että lähinnä luoteisvenäläisille ja ruotsalaisille Suomella on jotain merkitystä. Britannialle Suomi ei merkitse juuri mitään. Lopetetaan illuusioissa eläminen tästä meidän "kuulumisesta länteen". Se voi näet merkitä ihan mitä tahansa. Se voi olla myös ajatusharha.

      Poista
  8. En näe tuossa johtopäätöksessä mitään järkeä.

    VastaaPoista
  9. Suomi oli kehittyneempi yhteiskunta kuin tsaarin Venäjä. Valtion ja paikallistason hallinto, oikeuslaitos, ihmisoikeudet jo silloin. Täällä ei ole ollut maaorjuutta, ei edes feodalismia.
    On kyynistä Vihavaiselta selitellä, että suomalaiset nyt olivat paremmassa asemassa kuin venäläiset, joten tsaarilla oli oikeus venäläistämiseen täällä, ja ajan henki nyt muutenkin oli sellainen. Ja suosittelee alistumista nykyäänkin.
    En ymmärrä sitäkään väitettä, ettei venäläisillä olisi ollut oikeutta työskennellä Suomessa. Tulihan tänne Nikolai Sinebrychoff ja suuret määrät muita yrittäjiä ja kauppiaita. Virkamiehiä ei kaivattukaan, ne olivat omasta takaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tulihan tänne Nikolai Sinebrychoff"

      Keisarin käaskyllä Suomessa saivat harjoittaa liiketoimintaa ainoastaan ulkomaalaiset, joten tuliki sinebrychoffeja, finlaysoneja, stockmanneja...

      Poista
  10. Älä nyt hyvä mies omasta päästäsi keksi kaiken maailman asioita ja väitä niitä sitten minun sanomikseni.
    Lukutaito on tärkeä taito, mielikuvitus on hyvä, mutta ei niitä saa miten tahansa seklitella.

    VastaaPoista
  11. "tulee pakostikin ajatelleeksi, miten suuressa määrin yhteneviltä tai ainakin yhteensopivilta Linderin ja Mannerheimin Venäjä-suhde näyttää."

    Linderin ja Mannerheimin ero oli kuitenkin siinä, että Mannerheim oli erittäin paljon kiinnostunut bolshevikkien ideologiasta, Baryshnikov vanhemman mukaan.

    VastaaPoista
  12. Vastaukset
    1. Jos Lapuan liikettä ei olisi syntynyt, niin logiikan mukaan se olisi merkinnyt: "Bol-bol-bol-bol-bolshevismi, ter-ter-ter-ter-tervetuloa Suomeen".

      Poista
  13. Autonomian aika oli suomalaisen kansakunnan ja valtion inkubaatio ,täydeksitulemisen kautta, jota ei olisi tapahtunut, jos olisimme jääneet osaksi tuolloista länttä, eli suur-ruotsia..

    Mannerheim, Linder sekä monet muut aikakautensa kyvykyydet jo pelkästään man etunsa nimissä pyrkivät osaksi tuolloisen Brysselin eli Pietarin eliittiä.

    Nykyisen Venäjän historian uudellen arvioinnin ja kirjoituksen kautta tulemme myös itse väistämättä joutumaan uudistamaan omia suomalaisia näkökulmia menneisyydemme udeleen arvioimiseksi,jolta pohjalta myös nykyisyys,sekä optiomme tulevaisuuden maailmassa muotoutuu.

    Suurin virhe ,mitä myös tällä palstalla kommentoivat ovat toisteleet on nykyvenäjän vertaaminen Neuvostoliitoon, vaikka se onkin saattanut maailmalle uuden Venäjän on se kuitenkin enemmän lähellä sosialismin pakastamaa vanhaa venättä, myös idealtaan.

    Jos bolshevistista kapinaa ei olisi tapahtunut,siis onnistuen, ei sellaista kuin Suomi itsenäisenä valtiona olisi tapahtunut, maamme taloudellinen ja polittinen eliitti oli vastaavassa federalismin uskossa, kuin nyt bryselin suntaan,myös kultuurin osalta oli sulautuminen jo varsin pitkällä,ms separatistiset voimat oli sivuraiteilla olevia terroristeja,vähän samoin, kuin Väyrysen ympärillä hääräävät voimat nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "nykyvenäjän vertaaminen Neuvostoliitoon"

      Viime vuosikymmeninä miljoonat venäläiset pakenivat/muuttivat Länteen Putinin KGB-regiimin pelossa (мочить в сортире / tappaa yleisessä käymälässä). Paenneet ovat koulutettuja, silmäätekeviä ja paksulompakkoisia.

      Sosiologiset tutkimukset kertovat että Venäjän nykyväestöstä suuri osa on pelkkää lumpenproletariaattia vodka- ja huumeongelmineen. Kuka järkevä liikemies lähtee perustamaan Venäjälle Nokian kännyköiden kokoonpanolinjoja, jos tietää, että kultaa sisältävät komponentit varastetaan ja korvataan "pumpulilla".

      Kuka kasvattaa Venäjälle uudet sukupolvet?

      Poista
    2. Kgb toimii myös viekkaasti, melkoinen osa maan nykyistä oligarkiaa on fsb taustaisia,esimerkiksi Trumpin liikekumppani on Pjotr Fuks,myös kgb tuotos ja Gadafin vävy omistaa kiinteistöjä ymmpäri telluksen.

      On vakavasti otettava teoria Andropovin ajoilta tehdystä päätöksestä, jolla Kommunistinnen puolue ja varsinkin komsomol taustainen eliitti halutiin eristää valankäytöstä, tuolloin jo tehtiin päätös neuvostoliiton varallisuuden siirtämiseksi kansallismielisiin, patriottisiin käsiin.

      Koska kgb toimii parhaan lojaliteeti ideologian mukaan,kukaan sen verkostoon sotkeutunut ei voi siitä irrota, vaarantamatta hyvinvointiaan,jopa elämäänsä. kun nuo resurssit ja niiden haltiat siirtyivät länteen, ensiksikin suorittamaan lajityypillistä toimintaa,eli vakkoilua, skä ns uinuvana agenttina ja patriottina, kun kremlistä joskus vislataan alkaa haalittujen ja hankittujen resurssien siirto äitivenäjälle.

      Poista
  14. Luin Charlotta Wolffin kirjan vasta nyt, kun suomenkielinen teksti sujuu meikäläiseltä juohevammin.

    Yleisarvioni: hämmästyttävän asenteellinen, jopa yksisilmäinen tulkinta. Eikö professorikaan mitään huomannut vai vaikuttivatko ns. yleiset syyt? - Jo kirjan alkupuolella Wolff asemoi itsensä expressis verbis "perustuslailliseksi". Ja sitä näkökulmaa kirjasta ei sittemmin pidä puuttuman. Myöntyvyyssuunnan miehet "Koskisen Ytestä ja Danielsonin Jalmarista" lähtien nähdään likimain maanpettureina ja muina luihimuksina. Aatelissäädyn mielipide on yhtä kuin "kansalaisyhteiskunta"! - Wolffin perusasettamus on, että Porvoossa 1809 keisari vahvisti Suomelle kustavilaiset perustuslait. Kuka sen on todistanut? Parhaan asiantuntijan prof. Osmo Jussilan sijasta Wolff tukeutuu Uuno Tuomiseen, Pirkko Rommiin ja Eino Parmaseen! Etc. Sat sapienti.

    VastaaPoista
  15. Kirjoittajalle suotakoon änen näkökulmansa. Ainahan niitä pn muitakin. Osmo Jussila osoitti ansiokkaasti perustuslaillisen näkemyksen rajoitukset, mutta ei toki todistanut sen kannattamista vääräksi. Se nyt vain oli kansalaisyhteiskunnan merkittävän osan uskonkappale, josta lopulta saattoi olla suurtakin hyötyä koko maalle.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.