keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Länsi ja läntisyys



Länsi ja läntisyys
Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva, (toim. Jukka Jouhki ja Henna-Riitta Pennanen). Historiallisia tutkimuksia 272. SKS 2016, 248 s.

Kun huomataan, ettei ajankohtaisista aiheista ole ainakaan suomeksi kunnollista esitystä, voidaan panna nuoret tutkijat asialle ja koota yhteen sellaisten ihmisten näkemyksiä, jotka asioista jotakin tietävät.
Tähän tapaan syntyivät vuonna 1970 ilmestynyt Rauhanajatus historiassa ja vuonna 1984 ilmestynyt Venäläiset Suomessa. Myös vuoden 1986 Venäjän ja Neuvostoliiton historia ja varmaan monet muutkin voidaan lukea tähän sarjaan.
Länsi on siis ainakin tässä mielessä hyvässä ja turvallisessa seurassa. Aiheen laajuus puoltaa osaltaan tällaista monen tekijän yhteistyötä, vaikka näissä aina on vaarana johtoajatuksen katoaminen ja teeman hajoaminen.
Tämä ei kuitenkaan erityisemmin vaivaa tätä kirjaa. Jos sitä voisi yleisesti ottaen jonkin asian sanoa vaivaavan, olisi kyseessä lähinnä se postmodernilta haiskahtava ote, jolle päivänpolitiikkakaan ei ole aivan vieras.
Siitä en nyt kirjaa kuitenkaan syytä. Jokainen aikakausi kirjoittaa historiansa omalla tavallaan ja mikäli kirjoittajat ja vielä lukijatkin kokevat saavansa vaivalleen vastinetta ja ymmärtävät kohdettaan paremmin, on kaikki paikallaan. Onhan tässä asiaa.
Itse koin kirjan lähestymistavan ja johtopäätökset hyvin pitkälle arvattavina. Benedict Andersonin pikku kirjasen vaikutusvaltaa voi vain hämmästellä, niin tärkeää näyttää monesta yhä olevan korostaa yhteisöjen ”kuviteltua” luonnetta, mikä toki omissa rajoissaan saattaakin olla hedelmällinen heuristinen ajatus.
Sen sijaan en ole kovin vakuuttunut siitä, että pelkällä dekonstruktiolla päästään historiassa pitkälle, ellei samaan aikaan muisteta talouden, yhteiskunnan ja politiikan kovia realiteetteja. Richard Pipes varoitti muistelmissaan historian ”primitivisoitumisesta”, mikä taitaa nykyään olla todellinen vaara koko lännessä, mikä se sitten lieneekin.
Käsitehistoria on epäilemättä suuntaus, joka avaa hedelmällisiä näkökulmia menneisyyteen. Mikäli henkilö Oili Pulkkisen tapaan tuntee skottilaisen valistuksen ajattelua tai Pasi Ihalaisen tapaan ensimmäisen maailmansodan ajan diskurssia, on mahdollista tehdä hedelmällisiä havaintoja myös itse tutkittavasta aikakaudesta, ei pelkästään sen eroavuudesta tutkijan omiin käsityksiin nähden ja sehän juuri on historian parasta antia.
Marko Lehden artikkeli ”rappion viehätyksestä” ja sivilisaatioajattelusta on hyödyllinen kooste alan kirjallisuudesta. Johtopäätös, jonka mukaan kyseessä on myytti, sen sijaan tuskin sanoo paljon mitään mistään. Kuten muidenkin artikkelien kohdalla, irrallisuus kovasta todellisuudesta rajoittaa johtopäätösten mahdollisuutta ja arvoa.
Ei kirjoittajilta pidä toki mahdottomia vaatiakaan, mutta ei myöskään erehtyä kuvittelemaan, että kaikki olennainen on sanottu, kun käsitteet on analysoitu. Tämän sanoisin myös Jouni Tillin sota-ajan pappien retoriikkaa koskevasta artikkelista.
Kiinnostavimpia olivat mielestäni idästä päin tehdyt tarkastelut ja mukaan olisi kaikin mokomin ottanut myös venäläisen ja neuvostoliittolaisen näkökulman ja miksei myös Itä-Euroopan, mutta onhan tässä jo näinkin yhdelle kirjalle aineksia.
Joka tapauksessa Pekka Korhosen artikkeli Länsi Aasiasta katsottuna -ja tässä tapauksessa tarkoitetaan vain Itä-Aasiaa- tarjoaa ainakin minulle tuoreen näkökulman.
Artikkelin kiinnostavuutta lisää se, että kirjoittaja on siinä verrannut toisiinsa sekä Kiinan että Japanin ja hieman Koreankin näkemyksiä lännestä.
Kuten tunnettua, Japani on, hieman konstikkaasti, tietyissä historiansa vaiheissa ollut osa ”länttä” ja on sitä vieläkin. Euroopan nykyinen kiinalainen nimi Ouzhou tarkoittaa oksennuksen mannerta, minkä symboliikkaa ei ryhdytä pohtimaan. Tuskin kyseessä pelkkä meritauti oli, siihen matkailijat kai saivat tutustua jo ennen Levanttiin saapumistaan.
Ou-Mei, japaniksi O-Bei tarkoittaa euro-amerikkaa ja on nykyään Itä-Aasiassa länttä tarkoittava termi. Japanissa käytetään myös käsitettä Nichi-Bei-O eli Japani-Amerikka-Eurooppa, joka kirjoittajan mukaan ”implikoi näiden kolmen muodostamaa yhtenäiskulttuuria”. Tämän kulttuurin suurimmat yhteiset tekijät ja pienimmät yhteiset nimittäjät olisivat kiinnostava kysymys.
Kiinan, keskuksen valtakunnan, kanssa asiat ovat toisin. Kirjoittaja ei nosta korkealle enempää japanilaista oksidentalismia, josta Ian Buruma ja Avishai Margalit ovat kirjoittaneet kuuluisan kirjansa Occidentalism kuin Kiinankaan ajoittaista kiivasta länsivastaisuutta. Hänen mielestään itä-aasialainen oksidentalismi on ollut yhtäältä ihailevaa ja toisaalta kriittistä.
Nyt Kiina-unelma kertoo Kiinan pyrkimyksestä palata takaisin maailman keskukseksi ja Aasia-unelma samasta asiasta suuremmassa mittakaavassa. Kiina on yhä jäänyt (jätetty) pois kansainvälisten organisaatioiden johtopaikoilta, mutta kehitys muuttaa asemia väistämättä.
Korhosen mukaan Aasia ja Länsi eivät ole vastakäsitteitä toisilleen, vaan niissä on kautta historian ollut päällekkäisyyttä.
Epäilemättä tämä on muuan näkökulma asioihin, mutta ei ainoa. Vastakohtaisuuksiakaan ei historiasta voi pois pyyhkiä. Länsimaalaiset ovat Kiinassa yhä pitkäneniä (gaobizi) vaikka tuskin enää paholaisia (guizi), joita he aikoinaan olivat.
Tavattoman jyrkkä oli myös vastakohtaisuus kiinalaisten ja japanilaisten eli itäisten saarten vääräsääristen paholaisten välillä ja sen jäljethän näkyvät yhä.
On mukavaa kuulla, että lännellä on sekä Kiinassa että Japanissa ollut ajoittain hyvinkin myönteinen hahmo. Konfliktien aikana kaikki on kuitenkin ollut toisin ja mieleen tulee ajatus, että niin luultavasti tulee olemaankin.
Voimasuhteiden muutos on asia, joka lähes väistämättä ilmenee konflikteina. Itä-Aasiassa on Yhdysvaltain, Kiinan, Japanin ja Korean lisäksi pelaamassa muun muassa Venäjä, joka idästä katsoen on tietenkin perinteisesti länsimaa, mutta samalla pelin outo kortti, jokeriksi liian pieni, mutta mahdollisesti sen musta Pekka, ainakin Japanin näkökulmasta katsoen.

14 kommenttia:

  1. Tämä on kiinnostava kysymys jotka itsekukin voi alkaa harjoitella vaikkapa niin että karttapalloa ensimmäiseksi vilkaistessaan ei heti tuijota Suomi-nimistä valtiota vaan realistisemmin vaikkapa Kiinaa (tai Kiina + Intia). On meinaan vaikea oppia tuo tapa, ei millään luonnistu. Australiaa nyt ei ainakaan kannatta kokeilla. Jo pelkkä ajatus paikasta jossa roikutaan pää alaspäin kammottaa.

    Nykyinen poliittinen asetelma: Amerikka vs muu maailma onkin karttaharjoitusten perusteella luonteva vaikkakin viimeisen jääkauden aikanainen Beringin "manner" yhdisti silloin käytännössä kaikki maapallon alueet toisiinsa. Afrikasta periaatteessa olisi rivakka kaveri juosta jolkotellut Beringin kautta Chilen eteläkärkeen.

    Kyllä Kiina varsin uskottavasti on luonteva maailmannapa. Euraasian valtava manner ja sen lauhkea/subtrooppinen pitkä vyöhyke on evoluutiotutkijoiden mukaan aivan luontainen korkeakulttuurin kehittymiselle jossa mm. sorkkaeläinen ottaminen hyötykäyttöön oli tärkein tekijä. Afrikasta tämä puuttui ja Amerikassa alue oli jossainmäärin liian suppea (itärannikko - länsirannikko).

    VastaaPoista
  2. Kiinan ja Tullivapaan poliittisen ja sotilaallisen koalition(EU/USA/NATO) vastakkainasettelu tuntuu vielä olevan kaukana.
    Venäjä tässä pelissä on tosiaan vähäisempi nappula, voimaa vain ydinarsenaalissa ja öljyssä, kaasussa.
    Koska Venäjä ei lännelle kelpaa, se on markkinahäirikkö niin monella tavalla, myös arvoillaan, onko mahdollista että Venäjä ja Kiina löytävät sittenkin toisensa?
    Kaksi ei-läntistä omaa planeettaansa.
    Maapallomme jakautuisi näin liberaaliin ja konservatiiviseen sivilisaatioon.
    Voi olla että niin ei käy. Ei-moderneista arvoista vapaa, puhdistettu ja kaikkeen joustava globalismi saattaa olla sellainen terminaattori, että se syrjäyttää muut kulttuuriset biotyypit pelkällä vastustamattomuudellaan ja keveydellään.

    jk

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ei olisi ollut kommunismi-stalinismi-totalitarismia niin ei olisi ollut myöskään sotilaallista koalitiota (EU/USA/NATO).

      Poista
    2. "Koska Venäjä ei lännelle kelpaa, se on markkinahäirikkö niin monella tavalla"

      Hitlerismi pääsi historian roskakoriin ainoastaan Nürnbergin prosessin kautta.

      Kommunismi-stalinismi-totalitarismi tarvitsee itseasiassa samanlaisen juridisen prosessin.

      Poista
    3. Kommunismi-stalinismi-totalitarismi tarvitsee itseasiassa samanlaisen "Nürnbergin prosessin"

      On tietenkin täysin turhaa/utopistista odottaa, että tuhatvuotinen bysanttilainen Kreml antaisi tärkeimmän historiallisen työkalunsa Kommunismi-stalinismi-totalitarismin kansainvälisen oikeuden käsiteltäväksi.

      Näin ollen Venäjästä on tulossa ikuinen markkinahäirikkö.

      Poista
    4. "Venäjästä on tulossa ikuinen markkinahäirikkö"

      Se on ollut sitä jo ennenkin. 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Moskova dumppasi Länteen valtavia määriä puutavaraa ja viljaa ja sai läntiset talousmarkinat sekaisin. Kuten sanotaan, on tyhmää maksaa liikaa, kun on tarjolla superhalpaa.

      Dumpaatavat puutavarat saatiin aikaan pakkotyövoimalla Neuvostoliiton gulageissa. Dumpattavat viljavuoret taas pakkolunastettiin talonpojilta aiheuttamalla miljoonien ihmisten nälkäkuoleman, pelkästään Ukrainassa nälkään kuoli yli neljä miljoonaa ihmistä.

      Stalin taas leuhki, että Neuvostoliiton väkiluku kasvaa vuosittain Suomen väkiluvun verran. Ei siis mitään hätää.

      Poista
  3. "postmodernilta haiskahtava ote"

    Venäläisen ja neuvostoliittolaisen ja miksei myös Itä-Euroopan näkökulman ottaminen mukaan pohtimaan Länttä ja läntisyyttä, niiden olemusta olisi vain pilannut koko postmodernismin "ihanuutta", koska jouduttaisiin ottamaan näkökulmaksi myös Stalin, stalinismi/kommunismi/totalitarismi.

    Vaikka postmodernismi on kiitollisuuden velkaa koko olemassaolostaan juuri stalinismi-kommunismi-totalitarismille, sen ottaminen näkökulmaksi pohtimaan Länttä ja läntisyyttä, niiden olemusta olisi pannut koko homman ripulille, koska stalinismi-kommunismi-totalitarismi on niin saastainen asia. Joten onkin parempi молчать в тряпочку.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "postmodernismi"

      Postmodernismi Suomessa on samaa kuin kommunismi-stalinismi-totalitarismi muodossa tai toisessa eli ns. suomettumista/kgbsoitumista/rähmälläänoloa.

      Poista
  4. Image-lehden jutusta luin Matti Putkosen taustoja. Hän vaikuttaa varsinaiselta piilonationalistilta taistelemassa "kotimaisten työpaikkojen puolesta viimeiseen mieheen". Timo Soinilla ei vaikuttaisi olevan valtakirjaa puuttua hänen sanomisiin, kuten ei ole Halla-ahonkaan tekemisiin.

    VastaaPoista
  5. Taistelua käydään nyt huoneisto huoneistolta viimeiseen kämppään.

    VastaaPoista
  6. Mistähän Wahlroosille on syntynyt käsitys, että Suomessa kaikki on ostettavissa?

    VastaaPoista
  7. Kun länsimaa vielä tarkoitti minulle vain taloudellista etumatkaa, pidin Suomea länsimaana. En pidä enää. Oikeastaan nyt koko termi tympii. Se muistuttaa rautaesiripusta ja USA:n liittolaisista.

    Tympiminen nousee pintaan varsinkin kun nerokkaat sopulit kirjoittavat: "Nyt Suomi on vaarassa luisua länsimaiden viiteryhmästä EPÄSELVÄÄN Itä-Euroopan viiteryhmään." Näin käy aina kun Suomi tekee jonkin Ruotsin toiminnasta poikkeavan ratkaisun.

    EU:ssa on siis eri viiteryhmiä, jotka eivät nauti tasavertaista arvostusta.

    VastaaPoista
  8. Arvioija ei selvästikään tunne kiinan kieltä ja sen luonnetta; Eurooppa tosiaan lausutaan kiinaksi Ōuzhōu ja kirjoitetaan simplifioidusti 欧洲, mutta sanan ensimmäinen merkki 欧 tarkoittaa balladia tai kansanlaulua, minkä lisäksi se on myös sukunimi. Oksennus, johon kirjoittaja viittaa, lausutaan kolmannella toonilla ǒu ja kirjoitetaan simplifioidusti 呕. Äänteellinen radikaali on sama, vaan merkitystä luova radikaali on eri – 欠 vs. 口.

    Anekdootti olisi hauska, jos se olisi totta, vaan ei ole.

    VastaaPoista
  9. Arvioijan kiiinan taidosta voi olla montaa mieltä, mutta kyllä tämä Euroopan esitetty metkitys on peräisin referoidulta kirjoittajalta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.