torstai 17. marraskuuta 2016

Torjuntavoiton myytit



Torjuntavoitto

Bair Irincheev, Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin. Minerva 2016, 297.

Tämänkin kirjan oli jo korkea aika tulla. Suomea ja venäjää erinomaisesti taitava Bair Irintšejev (englantilaisittain translitteroituna Irincheev) on kirjoittanut Kannaksen kesän 1944 suurtaisteluista kirjan, jossa huomioidaan laajasti myös venäläisen (neuvostoliittolaisen) osapuolen näkökulma.
Venäläinen sotahistoria liioittelee notorisesti omia saavutuksia ja siihen on usein tarttunut ajan stalinistista henkeä, jonka avoimen sovinistinen suhtautuminen tosiasioihin poikkeaa suuresti meikäläisestä.
Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että suomalainen puoli kirjoittaisi objektiivista sotahistoriaa. Jokaisella asianosaisella on näkökulmansa, joka ei voi olla vaikuttamatta. Muuan tärkeä ulottuvuus ovat taistelukentän tapahtumat ja saavutetut menestykset ja kärsityt tappiot.
Olisi pelkästään naiivia kuvitella, että totuutta tällä tasolla voitaisiin löytää ottamatta huomioon vastustajan omia tietoja. Suomalaistenkin antamat tiedot vihollisten tappioista ovat usein reilusti liioiteltuja, yhden suhde kahteen ei ole kovinkaan huono suhde.
Tietääkseni venäjäksi ei ole ilmestynyt kunnon teoksia, joissa suomalainen näkökulma olisi otettu vakavasti. Tässä nyt taitaa viimeinkin olla sellainen, toivottavasti saa lukijoita. Tämä kyllä tarjoaa venäläisillekin tarpeellista ja terveellistä tietoa.
Mutta tuo taistelukentän taso, joka yhä uudelleen jaksaa innostaa alan harrastajia, on sentään vain se onnettomien moukkien taso, shakkitermiä käyttääkseni. Varsinaiset likaisen työn tekijät kyllä osaltaan ratkaisevat taistelut, mutta pelaajan näkökulmasta ne voidaan ja pitääkin aina tietyin edellytyksin uhrata. Sodassa sotilaiden henkeä vaatii usein valtioetu. Valtio puolestaan valvoo ja toteuttaa kansalaistensa etua -paremmin tai huonommin.
Mikäli tietoisuus tuon joskus hieman monimutkaisen suhteen toimivuudesta on kansalaisarmeijassa sotilaiden mielessä kirkkaana, pystyy tuo armeijasuuriin tekoihin ja kestää suuret tappiot.
Kesällä 1944 hämmästyttävää on juuri tuo tavaton sitkeys ja uskollisuus asialle, jota joukkojen suuri enemmistö jaksoi noudattaa tilanteessa, jossa maailman mahtavin mekanisoitu sotakone oli päättänyt jyrätä sen.
Se, että melkoinen joukko luopui taistelusta, oli se luonnollinen ja normaali reaktio. Se, että enemmistö ei niin tehnyt, vaan iski vastustajalle luun kurkkuun, on se ihme. Toki voimme hämmästellä myös puna-armeijan tavatonta ja kaikille odottamatonta sitkeyttä, mutta se on jo oma tarinansa.
Stalin, joka tunnetusti kertoi sodan jälkeen kunnioittavansa suomalaisten sotilaskuntoa, luultavasti puhui totta. Hän oli moneen otteeseen saanut vihastua siitä, ettei suomalaisista kyetty tekemään selvää.
Kuten kerrotaan, keväällä 1944 Stalin totesi, että suomalaiset ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa ja että järkeä pitää takoa heidän päähänsä moukarilla. Sitä sitten yritettiin.
Miksi suomalaiset eivät taipuneet rauhaan keväällä 1944 on kysymys, jota on jo kyllin käsitelty muualla. Muistutetaan nyt tässä vain saksalaisten tuolloin yhä vahvasta asemasta ja siitä, ettei Stalin Suomessa herättänyt erityistä luottamusta, jos asia lievästi ilmaistaan ja siihen oli päteviä syitä. Rauhalle piti olla olemassa myös objektiiviset edellytykset. Sellaisiin ei kuulunut luvattu puna-armeijan apu Saksaa vastaan.
Itse rauhanteon Suomi oli ottanut tavoitteekseen jo silloin, kun Linkomiehen hallitus keväällä 1943 muodostettiin, kuten tiedetään. Ehdotettu ”antautuminen” ei kuitenkaan ollut se ratkaisu, mihin pyrittiin.
Irincheev, muuten hyvässä kirjassaan, tulee kysyneeksi sitäkin, kannattiko Suomen uhrata 48000 miestä jatkosodassa saadakseen pitää vanhat rajansa (Petsamon menetystä lukuun ottamatta).
Tähän tietysti voi ja pitää vastata kysymällä, mitä olisi tapahtunut ilman Saksa-kumppanuutta ja siis sen jälkeen kun olisi jouduttu Moskovan helmaan ja suurella varmuudella Saksan ja Neuvostoliiton sotatantereeksi noina vuosina ja neuvostomaaksi vielä niiden jälkeen?
Luultavasti kuolonuhrien ikä- ja sukupuolijakautumasta olisi tullut niin sanotusti tasa-arvoisempi, mutta määrä olisi Baltian maiden esimerkin perusteella ollut suurempi ja mitäpä olisi jäänyt jäljelle kansakunnan kunniasta ja niitä arvoista, joita sen armeija sentään niin uskollisesti puolusti?
Ehkäpä nuo arvot olisi taas aikanaan jostakin kaivettu taas esille, kuten Baltiassakin, ja alettu kehittää uusia myyttejä, jotka siellä monen mielestä kuuluvatkin olevan meikäläisiin nähden ylivoimaisia.
Irincheevin mielestä joka tapauksessa ”torjuntavoitto” on myytti, mikä tietenkin pitää paikkansa. Jokaisella kansakunnalla on myyttinsä ja Ernst Renanin maksiimin mukaisesti se yhdessä muistaa ja yhdessä unohtaa asioita kunnioittaakseen sitä, mitä pitää pyhänä.
Venäläiset taas puolestaan elävät erittäin sakeassa myyttien kyllästämässä ilmapiirissä. Vetäytyminen Napoleonin edessä ja Moskovan polttaminen ovat yhtä sankaritarinaa, uskomattomat tappioluvut ja perääntyminen Saksan hyökkäyksen alla kuvataan yhä uudelleen sankaruuden osoituksiksi ja ”kuolemattomien marssilla” voiton päivänä plakaatit julistavat ”ei katumusta, vaan ylpeys”.
Ylpeydelle venäläisillä on hyvät perusteensa, kuten on suomalaisillakin. Ei toinen tässä sulje pois toista. Tietenkin on mahdollista ylittää myös oikeutetun ylpeyden ja tyhmänylpeyden välinen raja, jolloin ollaankin äkkiä syvällä moukkamaisessa sovinismissa ja sodan ihannoinnissa. Se on näinä aikoina alkanut muodostua yhä selkeämmäksi vaaraksi.
Irincheev väittää, että myytti ”torjuntavoitosta” syntyi vuonna 1991. Tämä ei pidä paikkaansa. Lähteistä ilmenee, että hämmästyneet englantilaiset huomasivat jo syksyllä 1944 suomalaisten (joiden kaiken järjen mukaan piti olla antautuneita ja murskattuja) puhuvan ”torjuntavoitosta”.
Käsite eli kyllä jonkin aikaa melko kituvaa elämää, kun tappion tosiasiallekin tietysti piti antaa sille kuuluva arvo. Kuitenkin esimerkiksi Moisalan ja Alasen kirja Kun hyökkääjän tie suljettiin, ilmestyi sentään vuonna 1988. Toki Neuvostoliitto oli tuolloin jo pitkällä perestroikassaan, millä mahdollisesti on ollut vaikutusta julkaisuajankohdalle.
Mutta olennaista toki on, mitä ”torjuntavoitolla” tarkoitetaan”. Naiiveimmat luulevat kai sen merkitsevän, että puna-armeija pakotettiin hyväksymään Suomen ehdot.
Siitähän ei toki ollut kysymys. Olipa Suomen armeija miten urhoollinen ja taitava tahansa, olisi maailman mahtavin sotakone sen kyennyt halutessa murskaamaan. Mutta niin korkealle ei asiaa priorisoitu. Kysymys kuuluukin: priorisoitiinko se sittenkin kohtuuttoman korkealle?
Miksi piti uhrata valtava määrä nuoria miehiä Suomen irrottamiseksi sodasta? Moskovassa tiedettiin hyvin, että se irtoaisi siitä joka tapauksessa ilman valtavaa suurhyökkäystä, joka ironisesti ajoitettiin luvatun Normandian maihinnousua keventävän hyökkäyksen korvikkeeksi.
Tätä voi pitää aasinpotkuna länsiliittoutuneille, jotka olivat viivytelleet toisen rintaman muodostamisessa ja antaneet puna-armeijan maksaa verellä Saksan kukistamisen.
Ihanko oikeasti Suomi uhkasi Leningradia vielä kesällä 1944 ja millaisia riskejä olisi sisältynyt siihen, että olisi säästetty jokunen satatuhatta ihmishenkeä pidättymällä laajoista sotatoimista?
Olisiko aika tunnustaa, että Suomeen kohdistunut ”stalinilainen operaatio” oli loukatun turhamaisuuden sanelema groteski ja tarpeeton uhri sodan moolokille.
Mutta sota raaistaa sen kävijät. Joskus tuntuu siltä, että sama tapahtuu myös sen innokkaille tutkijoille, jotka yhä uudelleen kertaavat taisteluita ja pohtivat, olisiko ne voitu saada sujumaan omalta kannalta paremmin, sen sijaan, että yleisinhimillisestä näkökulmasta katsoen hyväksyisivät joko sen asian, että kun joku voittaa, toinen aina vastaavasti häviää tai sitten peräti sen, että kun soditaan, molemmat osapuolet voivat inhimillisellä tasolla vain hävitä.
Jälkimmäinen kai olisi lähinnä buddhalainen näkökulma. Kirjoittaja burjaattina varmaankin tuntee sen hyvin, mutta sotahistorian harrastajana hän näyttää olevan lähempänä tätä meidän niin sanoakseni kristillistä näkökulmaamme.
Kirjoittajan muutamat teesit Kannaksen taistelujen tulkintojen ”myyttisyydestä” eivät mielestäni ole häirinneet itse asioiden esittämistä, mikä tapahtuu tällaisen kirjallisuuden hyviä perinteitä noudattaen, kun molempien osapuolten näkökulmaa hyödynnetään. Asianharrastajien lukemistoon kirja kuuluu ilman muuta.
Suomennos on Mirko Harjulan taattua työtä eikä anna aihetta huomautuksiin. Oudoksuin tosin termiä haupitsitykki, kun yleensä on totuttu puhumaan kanuunahaupitsista.

40 kommenttia:

  1. Tämä kirja on hyvä avaus objektiivisempaan suuntaan. Sehän kumoaa vanhan mantran johon Suomessa uskoi melkoinen osa jopa historioitsijoista ( tosin ei sotahistorioitsijoista) että Neuvostoliitolla olisi ollut muka rajoitetut tavoitteet kesällä 1944. Tosiasihan on että hyökkääjä kärsi heinä-elokuussa aikamoiset tappiot kaikilla viidelle painopistesuunnalla: Ihantala, Viipurinlahti, Vuosalmi, Laatokan pohjoispuolella U-linjalla sekä Ilomantsissa. Tapio Tiihonen kävi 1990-luvulla massiivisen aineiston puna-armeijan yksikkötason tappioista Kannaksella ja huomasi melkoisia virheitä virallisen neuvostoliittolaisen sotahistorian tappiokirjauksissa. Viipuri-operaation tappiot: vähintäin 60 000 (maksimissaan 75 000 miestä). Kotka-operaatio vähintäin 105 000 (maksimissaan 143 000, optimiarvio noin 134 000 miestä). Kaikkiaan Kannaksen osin onnistunut, osin pieleenmennyt offensiivi maksoi puna-armeijalle kesä-heinäkuussa 189 000. On näin ollen suomalaisten omaa tappiovertailua seurattaessa (Kannas 69%, Laatokan pohjoispuoli 30%) syytä arvioida että hyökkääjä menetti Laatokan pohjoispuolella noin 82 000 sotilasta Tiihosen sapluunalla (joko realistisempi kuin NL:n virallinen arvio).

    Tätä teurastajan laskua tärkeämpää olisi fundeerata mitä roolia Paasikiven möläytyksen ja sooloilu keväällä 1944 aiheutti. Rytihän väitti sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä epäsuorasta että Paasikivi olisi rohkaissut toilailuillaan Kremliä hakemaan sotilaallista ratkaisua nähdessään suomalaisten rakoilevat rivit.

    PS. Ihantalan rintaman romahdus olisi merkinnyt sitä että Laatokan pohjoispuolen (ja Vuosalmen) suomalaisjoukot olisivat olleet katastrofaalisessa tilanteessa jolloin Suomi olisi kärsinyt musertavan sotilaallisen tappion ja bolshevisoitu (="kansandemokratisoitumisprosessi").

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karttaharjoituksessa näkee että läpimurto VKT-linjalla nimenomaan Talin-Ihantalan kohdalla olisi vienyt Laatokan pohjoispuolen joukko-osastot ( 4 divisioonaa, 2 prikaatia, erillisiä rajajääkäripataljoonia) katastrofiin. Samoin Vuosalmen alueen kaikki joukot (2 divisioonaa ja prikaati) olisivat olleet jokseenkin pussissa. Sehän olisi merkinnyt käytännössä ehdotonta antautumista.

      Jatkosodan loppuvaihe oli lähes päinvastainen talvisotaan verrattuna mutta rintamalinjat kulkivat lähes täsmälleen samoilla seutuvilla. Päinvastoin kuin Linnan kirja ja varsinkin Molbergin filmi kuvaa olivat olot rintamalla syyskuun alussa käytännössä yhtä rauhalliset kuin ne olivat syyskuusta 1942 aina kesäkuun alkuun 1944. Kaikkea muuta kuin kaoottiset.

      Poista
    2. Puna-armeijan tehtävänä oli "murtaa Suomen puolustus ja uhata hyökkäyksellä maan sisäosiin, Helsinki mukaanlukien". Tämähän ei siis onnistunut. Mikäli olisi, olisi jatkossa saattanut olla kyseessä maan miehitys ja Lappeenranta-Joensuu-kaistan, Ahvenanmaan ja Viaporin ottaminen, joista Kimmo Rentola on kertonut. Nythän tilanne jäi taas sellaiseksi, että joukot olivat rajan takana rauha tullessa.
      On totta, että Stalin oli liittoutuneille jo lupaillut, ettei Suomelta oteta lisäalueita, mutta eihän niitä otettu myöskään Itä-Euroopan mailta.
      Suomen vastarinnan merkitys oli pakko noteerata Kremlissä, se kertoi eräistä tosiasioista.
      Nuo mainitut tappioluvut todennäköisesti on tehty yksiköiden näkökulmasta eli kyse on muonavahvuudesta syystä tai toisesta, pitemmäksi tai vähemmäksi aikaa poistuneista. Tällainen oli tapana.

      Poista
  2. Venäjällä on julkaistu laaja maan sotilasakatemiassa tehty tutkimus (joka jatkuu yhä) Neuvostoliiton asevoimien kokonaistappioista Suuressa Isänmaallisessa Sodassa. Sen loppusaldo on karmea: 14 241 000 menehtynyttä sotilasta, miliisiä, rajavartiaa ja partisaania. Jos ajattelemme vielä sitä että tuho painottui eniten juuri maan kehittyneimmän läntisemmän osan (Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä) provinsseihin ja sen miehiin eikä niinkään primitiiviseen Keski-Aasiaan ja itään on syytä todellakin puhua Pyrhoksen voitosta. Täysin mieletön hinta voittaa sota.

    Koko Suuri Isänmaallinen Sota on niin täynnä myyttejä että Venäjän olisi jo uskottavuutensa takia syytä kertoa rehellisempi kuva miten kaikki oikein kävi. Ennenkaikkea on moraalin ja rehellisyyden vuoksi syytä lopettaa höpötys siitä että "Neuvostoliitto lähes yksin voitti sodan". Se on kyllä totta että Stalin hyvänä tarinankertojana sai viekoteltua melkoisen osan myös lännen historioitsijoista uskomaan tätä myyttiä. Totuushan on tietenkin arkisempi: sekä USA että Neuvostoliitto tarvitsivat ehdottomasti toisiaan voittaakseen sodan eikä Brittiläisen Imperiumin rooli ollut suinkaan mitätön. Se että sota pitemmällä perspektiivillä tuhosi sekä Britannian että Venäjän imperiumin olisi myös erittäin hyvä tutkimuskohde ennakkoluulottomalle faktoihin pitäytyvälle tutkijasukupolvelle. Unohtaa ei pidä myöskään sitä kysymystä että onko USA häviämässä pitemmällä perspektiivillä ns. kylmää sotaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarvittiin mennä aina 1990-luvun alkuun ennen kuin arkistoista paljastui mm. äärimmäisen suuri ja brutaali taistelu Rhzevissä loppuvuonna 1942. Se on siinäkin mielessä kuvaavaa että siitä kirjoitettu kirja: "Zhukovin suurin tappio"(David Glantz) antoi muutakin kiinnostavaa tietoa tästä "Operaatio Marsista". Se oli nimittäin kalusto- ja miehistökeskitykseltään puna-armeijan offensiiveista talven 1942-43 todennäköisesti suurin, ei Stalingradin offensiivi. Koska taistelu päättyi Zhukovin tappioon koko operaatio haudattiin "muistiaukkoon" (memory hole). Kun talven 1942-43 taistelut päättyivät (puna-armeijan rökäletappioon Harkovissa) oli verilöylystä jopa Stalin niin pyörryksissä että ensi kerran koko sodan aikana suostui kuuntelmaan Stavkan neuvoja seuraavia offensiiveja. Stalin jatkuvilla verisillä hyökkäysillä aiheutettuaan todella Saksalle ison tappion Stalingradissa tullut samalla ajaneeksi puna-armeijan lähes konkurssiin.

      Vuonna 1943 oli Neuvostoliitolle koko sodan versin. Se oli kuitenkin merkittävä käännekohta koska silloin länsiliittoutuneiden ilmasota, sekä lend-lease alkoi todella vaikuttaa peliin. Ja vaikka asiaa kuinka kääntelisi ja vääntelisi niin tosiasiassa Saksan sotakone paradoksaalisesti tappioita kärsittyään alkoi tulla tulivoimaisemmaksi. On totta että Saksan sotakonetta ja iskuvoimaa sodan alkupuolella (1939-41) on vahvasti liioiteltu. Yhtä väärin on väittää että Saksan sotakone muka olisi heikentynyt Stalingradin jälkeen. Asia on päinvastoin. Se mikä muutti tilanteen oli länsivaltojen teollisen ja sotilaallisen paineen huimaava kasvu vuonna 1943. Ja juuri tässä on neuvostoliittolaisen Suuren Isänmaallisen Sodan myyttien ja legendojen onttouden ydin. Ja juuri tämä selittää miksi Stalin välistä aika kiivasti oli itkemässä "uusia rintamia" vaikka niitä jo oli olemassa.

      Hyvin monella suomalaisilla on yhä pahoja stalinistisia tartuntoja toisen maailmansodan realistisemmasta kulusta. Osa niistä hälveni Neuvostoliiton lakkattua olemasta mutta paljon jäi vielä kiinni. Putinin retoriikka on vielä jäljelle jääneitä jäänteitä lujittanut. Länsivaltojen panosta on aivan turha väheksyä.

      Mietittäessä itärintaman sotaa voidaan päätyä sellaiseenkin kerettiläiseen ajatukseen että se taisi päättyä molempien osapuolten tappioon. Saksalle vuonna 1945, Neuvostoliitolle 1991.

      Poista
    2. Täällä(kin) herra V:n blogissa vallitsee länsimainen näkemys tappioista, mutta stalin ei pitänyt raadoista lukua. Hän oli kiinnostunut vain vallastaan.

      Toki Suomea vastaan varattu puna-armeijan kiintiö oli tapettu loppuun 1944. Puna-armeijan pääosat olivat jo edenneet kohti Saksaa eikä sieltä enää alettu siirtää uusia voimia Suomea vastaan.

      Miksikö stalin sitten halusi vielä kerran yrittää Suomen valloitusta? V. 1918 vallankumouksen alkaessa näyttää onnistuvan lenin, stalin ja trotski päättivät palauttaa tsaarien ajan rajat. Ei sopinut stalinin mielenlaatuun jättää jotain kesken, minkä hän oli päättänyt viedä loppuun.

      Trumanin doktriini ja sen takeena ollut atomipommi pysäyttivät stalinin Jatkosodan jälkeen. Myös Berliinin saarrolla ja sen ilmasillalla oli osuutensa asiaan. USA näytti voimansa.

      P.s.

      On spekuloitu, halusiko stalin myös Ruotsin ja ehkä Norjan. Se olisi lyhentänyt hänen sukellusveneidensä matkaa tukikohdista Atlantille. Sitä piti hallita, jos halusi Euroopan.

      Euroopassa stalinia kiinnosti sen ilmasto, viljelysmaat, materiaaliset saavutukset ja sivistyneet kansat. Viimeksimainituille stalinin itäiset alamaiset ja valloitetut kansat idässä eivät vetäneet vertoja.


      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  3. En tiedä meneekö miten paljon ohi Suomen tilanteesta mutta Saksalla oli varsin omituinen joskin valaise motiivi pitää kiinni tietysti osaa Itämerta vielä aivan maailmansodan loppuviikkoihin asti. Hitler oli amiraali Dönitzin voimakkaasti vaatiessa määrännyt Kuurinmaan lujasti puolustettavaksi alueeksi. Niinpä ankarasti taistellut Itä-Preussi antautui puna-armeijalle ennen kuin Kuurinmaa. Dönitz halusi säilyttää länsiliittoutuneiden ilmasodan ulottumattomissa uuden vallankumouksellisen XXI-sukupolven sukellusveneiden harjoitusalueensa Itämerellä.

    Ja mitä Kannaksen taisteluihin tulee niin on muistettavat että samaa aikaan kun puna-armeija alkoi lyödä päätä seinään Kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella menivät länsiliittoutuneet läpi saksalaispuolustuksen Normandiassa seurauksella että elokuun 1944 huumaavina päivinä näytti jo siltä että ne ajelevat läpi Saksan samana syksynä. Tuossa tilanteessa Kremlin karttapöydällä alkoi Suomi-niminen pikkuvaltio menettää merkitystään kun puna-armeija oli vielä kovin kovin kaukana Berliinin esikaupungeista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saksan sodankäynnissä ja sotatuotannossa sukellusveneet olivat merkittävä asia. Noin 12% varustelusta meni merisotaan. Olisi mennyt enemmänkin jos mahdollisuudet tuottaa uuden polven sukellusveneitä olisivat olleet paremmat. Sotatuotannon arvoa laskettaessa monet ovat haksahtaneet unohtamaan suunnittelu- ja testauskustannukset. Saksassa kuten kaikissa sotaa käyneissä suurissa maissa työvoiman eliittiä olivat lentokoneiden ja merivoimien alusten suunnitteluun ja tuotantoon osallistuneet. Mm. Hitler esti Wehrmachtin rekrytointivaatimukset jos ne koskivat lentokoneteollisuuden ja sukellusveneiden tuotannossa olevia ammattitaitoista henkilöstä. Tykinruoaksi joutivat muut. Hienomekaniikan ammatttitaitoisella työntekijällä oli selvästi paremmat mahdollisuudet selvitä sodassa hengissä kuin kauppa-apulaiselle.

      Poista
  4. Jos Suomi olisi liitetty Neuvostoliittoon kuten Viro, olisiko se itsenäistynyt Neuvostoliiton hajottua. Vai olisiko se hiljalleen venäläistynyt kuten Karjalan Tasavalta ja jäänyt Venäjän osaksi? Itse vähän veikkaan jälkimmäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyseessä oli Karjalais-suomalainen SNT, johon Suomi oli tarkoitus liittää, kuten myös Molotov suoiraan Hitlerille kertoi marraskuussa 1940. Juuri sitä varten koko tasavalta oli perustettu (sitä edeltävän autonomisen tasavallan tilalle, josta suomalaisuus oli juurittu 1937-1930.
      Tasavallassa olisi aluksi ollut vajaa neljä miljoonaa suomalaista ja yli puoli miljoona venäläistä sekä satakunta tuhatta karjalaista.
      Todennäköisesti sinne olisi tullut myös aika lailla inkeriläisiä. Karjalan tasavalta ei ollut kansallisen elementtinsä puolesta lainkaan verrattavissa Baltian tasavaltoihin.
      KSNT olisi luultavasti väestöllisesti kehittynyt Lettuan tyyliin. Itäraja olisi nyt Vienan merellä, asukkaita noin seitsemän miljoonaa ja niistä venäläisiä vajaa kaksi miljoonaa.
      Kieliä olisi neljä (suomi, karjala, ruotsi, venäjä), joista karjalalla ja ruotsilla olisi oikeudet vain omilla kansallisilla piirikunta-alueillaan.

      Poista
    2. Tuollaisessa tapauksessa olisi varmaan jääty osaksi Venäjää. Meillähän olisi Suomen SNT:ssä olleet vallassa samat "reaalipoliitikot" kuin oikeastikin olivat. Neuvostotasavallan puolueen ensimmäisenä sihteerinä olisi ehkä ollut Paavo Emiljevitsh V.

      Poista
    3. Tässä on vielä vähän sekin, että ovatko suomalaiset kansanluonteeltaan sellaisia, että sulautuminen venäläisteen väestöön olisi tapahtunut paljon tehokkaammin mitä Virossa. Virossahan neuvostoaikana tuo kahtiajako oli melko jyrkkää. Mutta olisiko KSNT:ssä ollut näin?
      Karjalan Tasavalta kai on aika venäläistynyt paikka nykyään, eikä siellä minun tietääkseni tuollaista kahtiajakoa kuin Virossa ole ollut.

      Poista
    4. Nykyään Karjalan tasavallan nuorilla tuntuu olevan katse Suomeen. Heitä tulee Suomeen lukioihin opiskelemaan ja osa heistä puhuu suomea kuin natiivit. Suomen kieliset blogit ja internet-sivut, sekä perinteisemmät julkaisut on alkaneet saada suosiota Karjalan tasavallassa.

      Itsenäinen Karjalan tasavalta olisi hyödyksi kaikille. Se olisi vauras, sivistynyt ja todellinen silta idän ja lännen välillä. Se olisi arvokas myös puskurina.

      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  5. Kiitoksia arviosta.

    Kirjassa Jatkosota puna-armeijan silmin Irintshejev kirjoitti (Drabkinin kanssa) varsin maltillisesti. Toivottavasti hän toimii tässäkin samalla linjalla, eikä ole antanut kaverin puuttumisen tai patriotismin aallon vaikuttaa asiaan.

    Kirjoittaja siis kysyy ironisesti, kannattiko. Tällainen tuntuu kyllä kiusanteolta. Kenties taustalla on halu antaa takaisin neukkujen vuoden 1941 tappioiden kommentoinnista.

    Historioitsijoiden soisi välttelevän tällaista väittelyä, kuten Vihavainen toteaakin. Tuskin ovat suomalaiset historioitsijat kuitenkaan kyselleet sellaisia tyhmyyksiä kuten "Kannattiko vastustaa niin sankarillisesti natseja?"

    Torjuntavoittomyyteistä voidaan kyllä olla montaa mieltä. Tottahan on, että koko käsite luotiin propagandatarkoituksiin taistelumoraalin kohottamiseksi. Kuitenkin jälkikäteen voidaan vertailla Kannaksen taisteluita esim. Saksan keskisen armeijaryhmän romahtamiseen samaan aikaan.

    Neuvostoliitolle pelin nimi oli voitto, Suomelle selviytyminen. Kurjaa, jos historioitsijat Venäjällä eivät tajua tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kirjoittaja siis kysyy ironisesti, kannattiko."

      Pitemmällä juoksulla kannatti jopa nykyiselle eliitille. Jos Suomi olisi bolshevisoitu ja olisimme sitten saaneet itsenäisyytemme takaisin vuonna 1991 olisimme nyt Nato-maa. Olisiko se Venäjälle hyvä vaihtoehto? Ei. Niinpä niin. Lopputulos on ollut yllättävää kyllä hyvä sekä Suomelle että Venäjälle.

      Poista
  6. "Tätä voi pitää aasinpotkuna länsiliittoutuneille, jotka olivat viivytelleet toisen rintaman muodostamisessa ja antaneet puna-armeijan maksaa verellä Saksan kukistamisen."

    Niitä "toisia rintamia" oli kyllä. Venäjällä patrioottien raivoa varmasti lisää äskettäin ilmestynyt eriomainen Phillips Payson O'Brienin kirja "How The War Was Won". Siinä Payson O'Brien käy läpi sotatuotannon tunnuslukuja ja sitä miten esim. Saksa tosiasiassa investoi itärintaman maasotaan vain 20% ja koko itärintaman sotaan vain runsaat 30% koko sotatuotannostaan. Edelleen O'Brien nostaa esille että Saksan kyky jatkaa sotaa romahti ratkaisevasti juuri helmi-toukuussa 1944 kun länsiliittoutuneiden ilmasota tuhosi Saksan lentopetroolituotannon. Välittömästi sodan päätyttyä 1945-46 haastatellut Saksan johtajat olivat jokseenkin yksimielisiä siitä että juuri länsivaltojen ilmasota tuhosi Saksan kyvyn käydä tehokkaasti sotaa. Monet johtajista syyttivät tappiosta suoraan Luftwaffea. Saksan sotatuotannosta itseasiassa peräti 58% kohdistui ilmasotaan ja 12% merisodankäyntiin. Mm. vuonna 1943 Saksa käyttin peräti yli 4 miljardia RM:ää betoniseen suojarakentamiseen. Se arvoltaan vastasi jopa 40 000 panssarivaunun tai rynnäkkötykin tuotantoa. Yli 80% betonisesta suojarakentamisesta kohdistui länsiliittoutuneiden ilmasotaa vastaan. Saksan kallein yksittäinen varustelu oli noin 3 miljardia RM:ää vienyt V-2 ohjusprojekti. Yhtään ainutta V-rakettia ei ammuttu itärintamalle.

    Mitä tulee maasotaan niin esim. Tunisiassa keväällä 1943 koettu tappio oli konsanaan pahempi Saksalle kun Stalingrad. Nimittäin Tunisiassa antautui huomattavan paljon eliittitason panssarijoukkojen miehiä ja lentohenkilöstä kun taas Stalingradissa antautui von Pauluksen etupäässä jalkaväen bulkkisotilasta - siis puskajusseja.

    Merisotaa NL ei luonnollisesti myöskään noteerannut kovinkaan paljon. Mutta kyllä sekin O'Brienin dokumentteihin perustuva faktatieto että Saksan sukellusveneet upottivat esim. alkuvuonna 1942 niin paljon bauksiittia meren pohjaan että USA:n lentokonetuotanto putosi yli 20%:lla kyseisenä vuonna ei ole ollut pikkujuttu. Länsivalloille itseasiassa Saksan sukellusveneet olivat suurin yksittäinen huolenaihe pitkään. USA:n armeija menetti paljon enemmän materiaaliaan Atlannilla kuin mitä Saksan armeija kykeni tuhoamaan taistelukentällä 1942-43. Länsivaltojen ilmasota puolestaan tuhosi enemmän Saksan sotatuotantoa pommituksilla ja ilmasodalla vuonna 1943 kuin mitä Saksa menetti taistelukentällä samana vuonna.

    Se mistä sotahistorioitsijat ovat olleet tähän asti tietämättömiä on kuitenkin se että maasota itärintamalla ei näyttänyt olleen niin korkealla Saksan prioriteettilistalla kuin on luultu. O'Brien esittääkin inhottavan kysymyksen: jos itärintama oli Saksalla kaikki kaikessa miksi se jätti sen hyvin heiveröiselle ilmasuojalle (vain 15-25% hävittäjätorjunnasta ja vain 15% ilmatorjuntavoimasta)? Selitys on yksinkertainen: Saksan prioriteeteistä ehdottomasti tärkein oli kotirintama ja sen tuotannon suojaaminen. Tätä venäläiset ekspertit ja heidän myötäjuoksijansa lännessä eivät voi tyhjäksi selittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harva asia tympäisee niin paljon kuin epätarkkuus puhuttaessa tekniikasta. Matias puhuu "lentopetroolituotannosta". Niin. Jos "lentopetroolia" olisi pistetty sen ajaan päälentokaluston tankkeihin, eivät ne olisi lähteneet edes käyntiin. Oikea termi on lentobensiini.

      Vilkaisin ko. O'Brianin kirjan näytesivuja amazonissa. Ainakaan alun perusteella kirja ei kummoisia väristyksiä herättänyt, ts. mitään olennaisesti uutta siinä ei näyttäisi olevan. Jokainen aiheeseen paremmin perehtynyt harrastaja on jo pitkään tiennyt vaikkapa sen, että Luftwaffen pääpainopiste oli lännessä. Ehkä Matiakselle asia on uutta.

      Ja mitä "inhottavaa" on tuossa viimeisessä kappaleessa esitetyssä O'Brianin kysymyksessä? On kait nyt ihan päivänselvää, että eri rintamien erilaiset vastustajat ilmassa vaikuttavat omien ilmavoimien painopistejakoon.

      Itse olen alunperin lentokoneharrastaja ja siitä aiheesta olen pisimpään lukenut, mutta silti en ole mikään ilmavoimauskovainen. Ilmavoimauskovainen esittää ilmavoimien ratkaisseen toisen maailmansodan. Hevonpaskat. Väite on helppo testata: Jos 1.9.1939 kaikki maailman lentokoneet olisivat lakanneet toimimasta pysyvästi, olisiko sodan lopputulos vaihtunut päinvastaiseksi? Ei olisi. Sen sijaan merivoimien panos oli täysin olennainen.

      Poista
    2. Sekä Neuvostoliiton että Saksan sodankäynnin heikkous perustui siihen että niiltä puuttui (Saksan sukellusvenelaivastoa lukuunottamatta) väline käydä sotaa ns. supertaistelukentällä joka käsitti valtavat merialueet sekä valtava ilmatila maasodan alueiden päällä. Länsivalloilla oli väline tuhota vihollisen sotatuotantokapasiteettia ennen kuin se ehti edes rintamalle. On kuvaavaa että Saksa pystyi aivan sodan loppuun asti melkoisen huoletta toimittamaan täydennyksiä itärintaman taisteluihin mutta sillä oli jo kesäkuusta 1944 suuria vaikeuksia siirtää joukkoja ja materiaalia länsirintamalle.

      Itärintaman maasota oli primitiivistä ja kalusta halpaa ja helposti korvattavissa. Sodan oikeastaan ainoa todella ratkaiseva taistelu jolla on suuri merkitys lopputulokseen käytiinkin Tyynellämerellä, Mariaaneilla. O'Brien laski USA:n laivaston kaluston arvon joka osallistui Mariaanien taisteluun ja vaikka hän ei laskenut mukaan edes sitä valtavaa täydennyksiä toimittanutta huoltolaivaston ketjua (noin 4 000 km pitkä) hän päätyi arvioon että sotavoiman arvo oli vähintäin 3 miljardia dollaria. Sen sijaan Saksan sotakoneen arvo joka otti osaa suureen Kurskin taisteluun kesällä 1943 oli arvoltaan tuskin edes 10% tuosta Mariaanien sotakoneen arvosta. Mariaanien taistelun lopputulos oli se että Japanin pääsaaret eristettiin sen Indokiinassa olevilta raaka-aine apajilta eli sen kuristaminen hengiltä alkoi. Japanin ylin johto tiesi siitä hetkeästä lähtien että tappio oli 100%:n varma. Sen sijaan sen paremmin Moskova 1941, Stalingrad 1942-43, Kursk 1943, Tunisia 1943 kuin mikään muukaan ennen kesää käyty maataistelu ei ollut ratkaiseva. Maasota oli primitiivistä verrattuna merisotaan ja ilmasotaan. Merisodan historia on osoittanut kautta aikojen sen kuinka paljon kehittyneempää se on ollut maasotaan verrattuna.

      Neuvostoliiton ja Suuren Isänmaallisen Sodan hypettäjille tällainen faktatieto on tietysti raivostuttavaa.

      Poista
    3. Nyt argumentointisi vajosi säälittävälle tasolle. On kait nyt päivänselvää, että merellä taisteleminen on teknisesti vaativampaa kuin maalla taisteleminen. Mutta maalla taistelemisen nimittäminen sillä perusteella primitiiviseksi on lähinnä kuppatautisten aivojen tajunnanvirtaa.

      Matiakselta myös unohtuu sellainen tosiasia, että jenkkien sodankäynti on aina perustunut vastustajan siviilien maalittamiseen, suoraan tai epäsuoraan. Jo kantaväestöä hävittäessään jenkit käyttivät menetelmiä kuten kaivojen hävittäminen. Ts. tekoja, joista saksalainen olisi joutunut sotarikosoikeuteen.

      On helppo tapa erottaa jenkkien näkemyksiä toistava kirjoittaja: hän apinoi heidän termejään kuten "supertaistelukenttä". Niitä toistamalla kirjoittaja yrittää antaa asiantuntevan kuvan.

      Niin, ja Matias: kun olet merisodan asiantuntija, niin kerropa miksi lentotukialuksen vaihtokeskuskorkeus ei saa olla negatiivinen? Lunttaamatta, kiitos.

      Poista
    4. En tiedä ketä se yllättää että niistä lentokoneista joita Saksa valmisti kaikkiaan tuskin edes 10% menetettiin vuosien 1941-45 itärintaman taisteluissa. Itseasiassa taisi olla niin että varsin varovaisen arvion mukaan Saksa menetti lähes kolme kertaa enemmän lentokoneita tuotantotasolla liittoutuneiden tuhotessa tuotantokapasiteettia.

      Katsoin erään lähteen jonka mukaan Luftwaffen hävittäjälentäjällä oli itärintamalla 8 kertaa parempi mahdollisuus olla joutumatta alasammmutuksi verrattuna taisteluun RAF:n ja USAAF:n lentäjiä vastaan. Vuoden 1943 syksystä lähtien alkoi parhaimpien itärintaman lentäjien siirtäminen länteen ja lentokouluista tulleet nuoret pilotit pantiin aluksi itärintamalle koska lännessä heille olisi käynyt kalpaten.

      Poista
  7. Terminologiasta. Wikipediasta luen, että suomalainen ammattisanasto ei käytä kanuunahaupitsi-nimeä. Kenttätykistö jaetaan kanuunoihin ja haupitseihin. Tämä oli jako oli isäni mukaan myös sodan aikana. Nimitykset eri maissa tietysti vaihtelevat.
    Kuitenkin Wiki toteaa kanuunahaupitsin olevan tykki joka ampuu yläkulmilla ja sen pituus on yli 30 kaliiperia. Raskaita aseita siis ja ampuvat pitkälle. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun ylimalkaalisesti puhutaan "tykeistä" toisessa maailmansodassa niihin saatetaan kenttätykistön tykkien lisäksi laskea myös panssaritorjuntatykit (jotka olivat divisioonille ja prikaateille alistettuja komappanioita) sekä ilmatorjuntatykeistä. Rehellisempää olisi käsitellä ne kuitenkin erillisinä joskin esim. ilmatorjuntatykkejä käytettiin joskus suorasuuntausammunnoissa maamaaleja vastaan. Unohtaa ei pidä myöskään kevyttä ja raskasta kranaatinheittimistöä joka oli merkittävä osa epäsuoraa tulta. Kesän 1944 taistelutappioista juuri epäsuora tuli: tykistö ja krh aiheutti todennäköisesti 70%. Onpa jopa esitetty arvioita että lähes 90% olisi menehtynyt sirpalevaikutuksesta (Heikki Ylikangas 2006, häneltä puuttui tästäkin lähdeviittaus).

      Poista
  8. 80-luvulla KaiPr:ssä ja RUK:saa oli niinikään vain kanuunoita tai haupitseja.
    Timo

    VastaaPoista
  9. Kyllä siellä venäjällä oli sellainen termi kuin гаубица-пушка. Lisätietoja sen eroista haupitsiin ja kanuunaan voi guuglata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ja olihan se vähän turhanaikaista minulta puuttua tämmöiseen detaljiin. hh

      Poista
    2. Suomella oli sotasaalitykkeinä 152 H 37 eli 152 mm:n haupitsi vuodelta 1937. Tuota sanottiin varusmiesaikana kanuunahaupitsiksi. Rysset ovat pragmaattisia ja pitivät vanhat tuumamitoitukset, niin eipä tarvtise painaa kaikkia ampuma-arvotaulukoita uudestaan. Suomen natokiiman takia on nyt harkinnassa 155 mm kalustoa ja tietysti vanhat tykit, jotka ovat olleet modernisoituja ja perustekniikaltaan vankkoja, on joko romutettu tai jätetty heitteille varikoihin. Asiaan kuuluu, että amunitsuunia, jota on valtavasti, jää käyttämättä ja niitä sitten viedään rekkalasteittain Lappiin räjäytettäväksi.

      Venäjällä on aina ammuttu tykistöllä ns. kilpilinjassa eli annettu koordinaatit mihin mikin patteri ampuu eikä mainittavaa kehitystä ole tapahtunut koska määrä korvaa laadun sikäläisessä doktriinissa. Neuvostoliiton tykistön kehittäjänä oli Vilho Nenosen kuvailun mukaan "täysin venäläistynyt" suomalainen Wladimir Gröndahl, jonka tykistöopista otettiin painoksia vielä 70-luvulla.

      Semnoinen hauska yksityiskohta, että suomalainen ja venäläinen kartussilataus erosi mm. siitä, että panoksen numero ilmoitettiin erilailla. Toisessa oli pois otettujen ruutipussien määrä määräävänä ja toisessa montako pussia jäi jällelle. Tuon takia amunitsuuni oli vain ja ainoastaan yhtä laatua per patteristo.

      Poista
  10. "Kuten kerrotaan, keväällä 1944 Stalin totesi, että suomalaiset ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa ja että järkeä pitää takoa heidän päähänsä moukarilla."

    Historian ironiaa/sarkasmia/piruilua/vittuilemista/выебон и пизdобляdство on se, että vuonna 1929 (?) Punaisen Professuurin Akatemiassa pitämässä puheessa, ennen laitoksen lopullista lakkauttamista Stalin lausui: "Minä en ole teoreetikko, minä olen praktikko." Kaikki tarpeelliset teoreettiset asiat olivat sanottu ns. marxismi-leninismissä. Stalinilla ei ollut lisättävää siihen juuri mitään. Stalin toteutti teräsmäisellä metodilla sitä mitä oli suunniteltu.

    Toisin sanoen Neuvostoliitto ja Stalin eivät tarvinneet minkäänlaisia Punaisia Professoreja viisastelemaan/vittuilemaan/harrastamaan ns. выебон и пиздоблясдтво ns. kommunismista, koska kaikki oli sanottu jo etukäteen: yksityisomistus piti lopettaa maksimaalisesti, kansojen kansallisuuserot piti hävittää/venäläistää, ettei kansojen nimiäkään enää muistettaisi koskaan. Kapitalismi piti tuhota koko maailmassa.

    Kun kaikki kulakit olivat Neuvostoliitossa tuhottu ja kun sodan jälkeen USA ei enää lähettänytkään lihasäilykepurkkeja Moskovalle (LendLease), niin Stalinille tulikin hätä käteen ja hänestä tulikin toisinajattelija. Nikita Hrushtshevin mukaan vähän ennen kuolemaansa Stalin lausui: "Мы просрали нашу Родину." (Olemme jauhaneet Synnyinmaamme paskaksi)

    Venäjällä/Moskovalla on kuitenkin niin paljon öljyä ja kaasua, että lihapurkkeja voi ostaakin.

    VastaaPoista
  11. Venäjä onkin helpompi hallittava kuin viheliäinen NL.

    VastaaPoista
  12. Jatkosotaan lähtemisen järkevyydestä on syytäkin keskustella. "Suursuomen" tavoittelu ja "torjuntavoitto" maksoi mittaamattomat inhimilliset tappiot ja lisäksi menetettiin valtavia maa alueita kuten Petsamo. Suomessa menevät usein tahattomosta tai tahallisesti sekaisin talvisota ja jatkosota. Usein jää mielikuva että Karjala olisi Menetetty jatkosodan jälkeen.

    Minusta tuntuu että oli aivan oikein että tuon ajan poliittinen johto laitettiin vähäksi aikaa kuritushuoneeseen kantamaan poliittista vastuutaan aiheuttamistaan vahingoista. Pidempäämpääkin olisi voitu pitää ja laittaa useampia tiilihoitoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomen tapa käydä sotaa jatkosodassa oikeastaan syyskuun 1941 jälkeen aina kesäkuun 1944 alkuun oli äärimmäisen passiivinen joka johtui - aivan oikein pääteltynä - että Suomen rooli suursodassa on hyvin marginaalinen eikä meidän tekemiset tai tekemättä jättämisen vaikuta tuon taivallista itse Euroopan suursodan lopputulokseen.

      Poista
  13. Kirves
    Taas saadaan löylytettyä kansaa ja edistettyä kirjan myyntiä.
    Lopputuloksen nimeäminen on vähänkin ajattelevalle yhdentekevää. Lopputulos ratkaisee, realiteetit ilman myyttejä.
    Kysymys kannattiko? Sotimalla harvemmin kassa kasvaa. Kunnia menee, mutta maine kasvaa. Amerikan intiaanisodat ovat ehkä poikkeus.
    En ole lukenut, enkä kuullut, että Suomi sotaisin keinoin haluaisi pistää Venäjää (ml. NL) polvilleen, vaikkapa sitten Saksan, tai jonkun myöhemmän ajan pyhän avustamana. Ei Mannerheimkaan. Toisella on ollut halua ja kykyä. M.O.T. vuosisatojen saatossa.

    Tuolla ulkona veren valuminen nenästä on voitto pään menetykseen verrattuna.

    Suomen armeija oli tiettävästi suhteellisesti syyskuun alussa 1944 vahvimmillaan. Vellihousutkin olivat jo poissa rullista.
    Salpalinjaa ei ollut kolkuteltu. Armeija kykeni ilman Neuvostoliiton apua (hieman kannustaen) häätämään saksalaisia maasta.

    Liikekannallepanosalaliiton toimesta 36 pataljoonan tarvitsemat varusteet oli piilotettu ympäri maata ja organisaatio oli valmisteltu.

    Maassa ei käytännössä ollut vierasta sotaväkeä, eikä kansalaisia lastattu idän pikajuniin, kuten Virossa.

    Armeija, vaikkakin saksalaisten avustamana, uusin panssarintorjuntakeinoin ja riittävin materiaalein hoiti tehtävänsä kesällä 1944 hyvin, ja vielä syksyllä jahtasi entisiä aseveljiä, ollen täysin valtiovallalle uskollinen.

    Jos se ei ollut torjuntavoitto, niin ainakin demokratian voitto.
    Kansa pysyi yhtenäisenä (so and so), mikä tulevaisuudessakin saattaa olla ylikäymätön voimavara.

    Olen Bairin järjestämillä matkoilla mm. Ihantalan mäellä keskustellut hänen kanssaan kesän 1944 tapahtumista. Tuolloin ei tullut esiin kirjassa mainittu Stalinin idea; kokeillaan josko tuosta vielä menisi läpi.

    Mikään armeija ei kokeile (asemien tunnustelu eri asia), jos hyökätään, se tehdään tosissaan.
    Pps. Kanuunahaupitsi on jossain määrin aiemmin käytetty nimike, nyt mm. Suomessa nyt kokeiltavana olevasta Korealaisesta K9 Thunder panssaroidusta telakanuunasta. Ampuu 45 asteen yläkulmaan asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä katson tuon venäläiskirjailijan teoksen puolestani merkittäväksi avaukseksi jossa romutetaan vanha jargon "rajoitetuista tavoitteista". Se mikä kirjailijalta jäi mainitsematta on se minkä tiedämme vain katsoessamme rintamalinjoja. Läpimurto Ihantalassa ja nopea eteneminen Kymijoelle olisi tuhonnut noin 50% Suomen armeijan kyvystä jatkaa taistelua. Kun puolet asevoimissa on pussissa olisi sota päättynyt ehdottomaan antautumiseen ja maan bolshevisoimiseen.

      Venäjän historioitsija on siis tuhonnut vanhan stalinistisen myytin kesästä 1944.

      Poista
  14. "Kuten kerrotaan, keväällä 1944 Stalin totesi, että suomalaiset ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa ja että järkeä pitää takoa heidän päähänsä moukarilla."


    Oletan, että juuri tästä Stalinin älynpilkahduksesta saikin alkunsa suomalaisten taistolaisten ns. kirveslinja. Eteenpäin, kommunistisiin voittoihin kirveslinjalla, Moskova auttaa ja vodkaa tulee. Taistolaisten kaikenkarvaiset kekkerit olivatkin Suomen poliittisten puolueiden kekkereiden kaikkein vodkarikkaimpia. Älkää epäilkö etten muka tiedä mistä vodkaa tuli taistolaisille.

    Sitten kehitettiin myös vodkaturismi: ns. Berjozka-kaupuoissa eli valuuttakaupuoissa ulkomaisille turisteille puolen litran vodkapullo maksoi kurjat 70 kopeekkaa eli passasi läträtä oikein kunnolla Leningradin matkoilla.

    VastaaPoista
  15. Vai "vellihousutkin poissa erillistä". Voittoisan sodan jälkeen saneltiin sitten rauhanehdot suojeluskuntapiirin päällä valvontakomissio. Velaton muuttuvat saataviksi kun ottaa tarpeeksi jaloviinaa.

    VastaaPoista
  16. Kukaan järkevä ihminen Suomessa ei aseta kyseenalaiseksi sitä etteikö Neuvostoliitto olisi pystynyt Suomea valloittamaan toisessa maailmansodassa. Se mistä voidaan olla myös salettivarmoja oli se ettei sen kesällä 1944 käyttämä voima Suomea vastaan riittänyt alkuunkaan Suomen valtaamiseen. Ei vaikka sillä oli raskasaselajeissa ja lentokalustossa jopa yli kymmenkertainen ylivoima.

    Tapio Tiihonen käytti joitakin tykistöanalyysejä Kannaksen taisteluista joiden lopputulos oli mykistävä: suomalainen tykistö oli ampumenetelmien, tarkkuuden, oikea-aikaisuuden, Just In Time-periaatteen ym suhteen PARHAIMMILLAAN JOPA SATA KERTAA NEUVOSTOLIITTOLAISTA TYKISTÖ TEHOKKAAMPAA. Tiihonen sarkastisesti kuvaa neuvostoliittolaista byrokraattista tykistötoimintaa "metsänlaitoja ampuvaksi". Suomalaisilla oli kehittynyt puolestaan metodi joka viittasi eräänlaiseen miniatomipommivaikutukseen tietyllä hyvin rajatulle alueelle.

    Lauri Harvilasta kuvasi tätä vaikutusta neuvostosotilaisiin näin:

    "Jos joku taistelija säilyisi kuin ihmeen kautta hengissä, hän on henkisesti täysin luhistunut."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "PARHAIMMILLAAN JOPA SATA KERTAA NEUVOSTOLIITTOLAISTA TYKISTÖ TEHOKKAAMPAA."

      Voi miten ihania isoja kirjaimia! Valitettavasti niistä ei kyllä saa mitään tolkkua.

      Poista
    2. Tarkoittaa varmaan A= 100 x B

      Poista
  17. Jo edesmennyt isäni joka oli 20-vuotiaana vänrikkinä jalkaväkijoukkueen johtajana Tali-Ihantalassa kertoi että suomalaisten perääntyminen Kannaksella oli hänen mielestään hyvin järjestäytyneen sotajoukon hallittu operaatio taistelukyky säilyttäen. Hänellä ei ollut mitään syytä kaunistella asioita.
    Toinen asia on että Suomen kaltaisen maan miehitys vaatii suuren miehitysarmeijan ja vihamielisen väestön keskellä koko maata ei voi saada hallintaan. Koska luonnonvaroja ei ole valtakunnan menestys on vain näistä ihmisistä ja heidän yrittämisestään ja motivaatiostaan kiinni.

    VastaaPoista
  18. Suomen tykistön kehittäjä Nenonen oli Wikipedian mukaan matemaattiseti lahjakas. Suomessa ja muuallakin väheksytään usein matematiikka. Ihantalassa Nenosen tulonjohtomatematiikkaa saattoi olla merkittävässä asemassa. Isäni mukaan tykistö joutui kyllä ampumaan suorasuuntauksellakin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.