keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Ukrainan kriisin toinen puoli



Se asian toinen puoli

Richard Sakwa, Taistelu Ukrainasta. Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät. Vastapaino 2016, suom. Tatu Henttonen, 464 s.

Richard Sakwa on tuttu jokaiselle Venäjän tutkijalle. Hänen kirjansa Venäjän politiikasta ja Putinista ovat alan perusteoksia, joille on tunnusomaista tasapainoinen analyyttisyys ja asian syvällinen tuntemus.
Sakwa itse on puolalaista sukua, kuten myös monet läntiset russofobit. Hänen isänsä taisteli Puolan armeijassa vuonna 1939, onnistui säästymään Katynilta ja soti sitten kenraali Andersin armeijassa Pohjois-Afrikassa Rommelin Afrikakorpsia vastaan.
Tässä kirjassa Sakwa on hieman livennyt tavanomaisesta brittiläisestä pidättyvyydestään ja tölväisee aina silloin tällöin niitä Ukrainan konfliktin osapuolia, joiden katsoo sen ansaitsevan.
Säännönmukaisesti kohteena ovat USA ja EU ja myös Ukrainan nationalistit. Putinin toimia Sakwa sen sijaan ymmärtää paremmin ja käyttää usein meillekin hyvin tuttua ja hieman arkaluontoista, mutta kovin todellista käsitettä legitiimit intressit.
Tämä ei ole syy pitää kirjaa huonona tai edes propagandistisena. Huono ja propagandistinen on sen sijaan Ukrainaa koskevan informaation tila. Valitettava totuus on, Sakwan sanoin se, että ”Euroopan asiat ovat olleet näin pahasti sekaisin viimeksi 1930-luvulla. Tärkeilevät typerykset matkivat toistensa korulauseita ja media lietsoo täyttä sotaa”.
Tähän on helppo yhtyä, samoin kuin siihen, ettei ”malttia ja harkintaa ja keskustelua vaativia ole kuunneltu, vaan jopa solvattu ja kehotukset terveen järjen käyttöön paitsi ohitettu, myös mitätöity”.
Sakwan mieleen tulee kauhistuttava paralleeli ensimmäisen maailmansodan aattoon, jolloin maailmanhistorialliseen katastrofiin ajauduttiin ilman mitään järjellistä aihetta. Samanlainen unissakävijöiden sokeus ja kieltäytyminen järjen äänen kuuntelemisesta on ollut leimallista myös Ukrainan kriisin kehittymiselle.
Sakwan mielestä konfliktilla on ollut kahdenlaisia syitä. Toiset liittyvät itse Ukrainaan ja sen sisäisten ongelmien kehitykseen ja toiset taas kansainvälisen järjestelmän kehitykseen. Kun nämä kehityskulut yhtyivät, oli tuhoisa ja vaarallinen seos valmiina.
Ukrainan sisäiset ongelmat ovat yleisesti tiedossa tai ainakin niiden pitäisi olla. Siitä huolimatta ne yleensä jätetään kokonaan problematisoimatta ja jännitteet kuitataan Kremlin vehkeilyjen tulokseksi. Tämä on aikakaudellemme ominaista taantumista primitiivisiin ”aksiomaattisiin” selitysmalleihin, joiden puitteissa ei ymmärretä, että asioihin on ja täytyykin olla erilaisia näkökulmia.
Tällaisen lähestymistavan puitteissa syntyvät naiivit käsitykset Venäjän olemuksellisesta pahuudesta ja ikuisesta aggressiivisuudesta naapureitaan kohtaan ilman mitään rationaalista syytä. Saman kaavan mukaan asioiden katsominen Venäjän näkökulmasta ei ole eikä voikaan olla muuta kuin siirtymistä informaatiosodassa vihollisen puolelle, eli siis petturuutta.
Epäilemättä Sakwa on tässä kirjassa keskittynyt tuomaan esille juuri Venäjän ja ukrainalaisen opposition näkökulmaa, mutta se tekee kirjan vain sitäkin tärkeämmäksi, onhan se nykyään kovin harvinaista. Mikäli lukija tämän asetelman perusteella ei uskalla tutustua kirjoittajan vyöryttämiin faktoihin ja dokumentteihin, voi asiaa vain surkutella.
Akateemisissa opinnoissa oli aiemmin jopa sääntönä, että kriittistä ajattelua opiskeltiin tutustumalla eri osapuolten argumentteihin. Hitleriäkin täytyy opiskella ja ymmärtää, jotta häntä voisi rationaalisesti analysoida.
Sakwa tuo esille Ukrainan historian ja nykyhetken erikoisuudet ja korostaa kahden elementin tärkeyttä: toisaalla ovat monistit, joiden mielestä Ukrainan tulee olla yksikielinen, kulttuurisesti itsenäinen ja Eurooppaan suuntautunut kansallisvaltio. Toisaalla ovat kirjoittajan ”sinisiksi” kutsumat elementit, joiden mielestä Ukraina on kulttuurisesti monimuotoinen valtio ja eri traditioiden yhdistelmä, jossa venäjällä täytyisi ukrainan ohella olla virallinen asema.
Vanha äärinationalistinen perintö, joka assosioituu Stepan Banderaan ja hänen seuraajiinsa on usein koetettu suuressa kuvassa ignoroida, mutta sen merkitys on joka tapauksessa Länsi-Ukrainassa niin suuri, että tämä atlantistien viljelemä asenne haiskahtaa pahasti kaksoisstandardeilta, kun samaan aikaan venäläisyyden demonisointia ymmärretään ja hyväksytään.
Kuten Henry Kissinger on alleviivannut, on syytä ymmärtää, ettei Ukraina koskaan olla Venäjälle vain yksi ulkomaa muiden joukossa. Tuhatvuotinen yhteinen historia vaikuttaa ja sen täytyy vaikuttaa, riippumatta siitä, että radikaalit historian revisioijat yrittävät kiistää myös sen koko olemassaolon.
Niin Kissinger kuin myös esimerkiksi John Mearsheimer ovat reaalipolitiikan kannattajia ja ymmärtävät Venäjän käytöstä Ukrainan kriisissä, mikä ei toki merkitse sen kannattamista. Kylmän sodan ”voittajaksi” julistautunut länsi alkoi voitostaan juopuneena jättää Venäjän näkemykset maailmanpolitiikassa ymmärtämättä ja huomiotta, minkä täytyi kostautua.
Kysymys ei ole ollut pelkästään Venäjästä. Myös Kiina ja erinäiset muut maat ovat olleet haluttomia hyväksymään USA:n ja EU:n politiikkaa arvostelun yläpuolelle sijoittuvaksi. Tämän jatkuminen on odotettavissa myös tulevaisuudessa.
Naton eteneminen yhä lähemmäs Venäjän ydinalueita ovat saaneet sen reagoimaan, mitä täytyy pitää odotettavissa olevana reaktiona. Itse asiassa myös EU osoitti röyhkeää ekspansionismia pakottaessaan Ukrainan valitsemaan itsensä ja Venäjä-johtoisen Euraasian unionin välillä.
Krimin liittämistä Sakwa kutsuu gambiitiksi. Shakkipelin termin mukaisesti siinä uhrattiin oma nappula strategisen edun saamiseksi. Sen menestyksestä voi olla montaa mieltä.
Euraasian liitto lienee nyt Krimin jälkeen laskettava historiallisten epäonnistuneiden projektien joukkoon ja pakotesota vahingoittaa sekä Venäjää että Eurooppaa. Mitään ratkaisua mihinkään ongelmaan se ei kuitenkaan ole tuomassa.
Mitä Ukrainan kanssa oikein olisi tehtävä?
Maan jakaminen kahtia ei vaikuta käyttökelpoiselta idealta, mutta sen sijaan liittovaltio voisi olla toimiva ratkaisu. Joka tapauksessa olisi kyettävä tunnustamaan maan monimuotoisuus ja eri kansallisten ryhmien oikeutetut tarpeet.  Olisi myös pidätyttävä ottamasta Ukrainaa Natoon ja kaiken kaikkiaan Kissingerin ehdottama puolueeton vyöhyke Venäjän ja lännen rajalla voisi olla kaikille osapuolille hyvä ratkaisu.
Krimin kohdalla kannattaisi ottaa huomioon, että alue on etnisesti voittopuolisesti venäläinen ja sen palauttaminen Venäjän yhteyteen ilmeisesti nauttii suuren enemmistön kannatusta. Kansainvälisen oikeuden rikkomistahan sen liittäminen merkitsi, mutta sama koskee myös esimerkiksi Kosovon itsenäistymistä.
Kaiken kaikkiaan Sakwan kirja on tarpeellista lukemista niille, joiden mielestä Krimin kriisissä on kyse yksinkertaisesti vain Venäjän törkeästä aggressiosta. Lännen ylimielinen kiristyspolitiikka ja Ukrainan nationalistien yksisilmäinen fanaattisuus ovat huonoa politiikkaa, jotka ovat vieneet maailman sodan partaalle ilman mitään järkevää syytä.
Venäjällä Putinin politiikka on saanut valtavasti kannatusta. Lännessä on samaan aikaan levinnyt yhä laajemmalle lapsellinen aksiomaattinen ajattelu, joka kykenee selittämään oman politiikan synnyttämät ongelmat vain ”infosodalla” tai peräti viidennellä kolonnalla, suorastaan Aleksandr Duginin tapaan.
Ukrainassa lännen ja idän intressit todella törmäsivät ja onnettomaksi kärsijäksi on jäänyt Ukraina, jonka nostaminen uuteen kukoistukseen ei nyt tarjotuilla lääkkeillä ole näköpiirissä.  Venäjän saaminen mukaan Ukrainan kriisin aitoon ratkaisemiseen edellyttää sen näkemysten ymmärtämistä.
Kuten vanha sääntö edellyttää: audiatur et altera pars. Se, joka ei edes halua kuulla toista asianosaista, syyllistyy tahalliseen puolueellisuuteen. Tämä kirja nostaa esille myös tuon toisen näkökulman sortumatta siihen väsyttävään demagogisuuteen, joka on ollut tässä yhteydessä molemmin puolin tyypillistä.

20 kommenttia:

  1. Johannes Remyn ukrainan historia on myös silmiäavaava teos. Valitettavasti slaavilaisen kultuurin erityispiirre,siis yktiö yksilöllisyys tekee tuon kultuuripiirin väestöstä kokoaan heikomman, yhteistyökyvyn puutteen vuoksi he ovat joutuneet historiassa vahvempiensa ylikävelemiksi.

    Venäläisten pelastus taitaa olla, että he ovat valtaosaltaan genettisiä ugreja, siis samoja kuin me.

    VastaaPoista
  2. Menköön samaan syssyyn Ukraina. Menköön Baltian maat, entiset neuvostotasavallat. Menköön Suomi, entinen tsaarin imperiumin reuna-alue. Tottahan Putinin legitiimejä intressejä pitää kunnioittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta sinä kyllä aivan tarpeettomasti heittäydyt Jeremiaan rooliin.

      Poista
    2. Näissä kirjoissa jätetään yleensä huomiotta demokratian ja diktatuurin vastakkainasettelu. Demokratia on putinin kauhu. Sen leviäminen tekisi tyhjäksi hänen valtansa tärkeimmän instrumentin eli korruption.

      Tekemällä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä, on putin levittänyt lonkeroitaan Ukrainaan ja muihin "laittomasti" itsenäistyneisiin entisiin Neuvostoliiton ja tsaarien Venäjän osiin.

      Kun Valko-Venäjä ei ole aina ihan taipunut ruotuun on Venäjä joutunut välillä turvautumaan uhkailuun ja kiristykseenkin sinnepäin. Se on vieroittanut Keski-Aasian diktaattoreita, jotka on sitten suuntautuneet Kiinaan ja jopa USA:han päin.

      Varmastikin putin haikailee nuoruutensa Neuvostoliittoa, jonka kruununjalokivi oli juuri Ukraina. Toisaalta putin haluaa näyttää mahtitekijältä myös ulkomaille päin, jotta hänen sisäiset vastustajat ja etenkin kansa ei olisi liian rohkeita.

      Rikoksiensa takia putinin vaihtoehtoihin ei kuulu vallasta luopuminen. Tietenkin putin tarvitsee kätyrinsä, mutta nämä ei saisi olla liian älykkäitä ja mahtavia, jotta heistä ei tulisi myös kilpailijoita.

      Kuvaavaa on putinin tapa erottaa korkeita henkilöitä venäjällä ja toisaalta, millaisia ovat vaikkapa Itä-Ukrainan kapinallisten johtajat. Ongelmansa ratkaisuksi stalin onnistui luomaan nomenklatuuran, mutta putin on kompastellut. Valintansa on olleet omapäisiä ja jopa tappaneet toisiaan.

      Ei ole sattumaa, että putin näyttää moottoripyöräjengin pomolta. Hän johtaa maataan juuri kuin sellainen. Hänen ainoa ideologiansa ja turvansa on hänen valtansa.


      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  3. Näin se jotenkin menee: Suomen talous on aina ollut ja tulee olemaan navastaan kiinni Saksassa. Niin kauan kuin Saksa on euroissa, on Suomikin. En usko, että Väyrysen Ruotsi-linja meitä siitä pelastaa.

    VastaaPoista
  4. Eniten surettaa se että jopa vanhat hyvät diplomatian tavat ovat heiketyneet (ainakin länsimaissa) ja kaikenlaisia aivopierujen ja primitiivireaktioiden esittäjiä alkaa tunkea jo suurlähetystöihin. Toinen surullinen piirre on geopolitiikan heittäminen romukoppaan tai ainakin tunkeminen taka-alalle vaikka sen on kyllä päätösten ja tavoitteiden motiivien kärkikastissa ehdottomasti.

    Jos joku Suomessa menisi sanomaan sen itsestäänselvyyden (vaikka suljetussa piirissä) että Suomen itsenäisyys ja puolueettomuus sekä uskottava puolustus palvelisi eniten paitsi Suomen myös Venäjän etua niin siitä varmaan saisi virkamies lopputilin. Mutta totta se kyllä nyt on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ainakin meidän Sauli Niinistö on kysellyt neuvoja Mauno Koivistolta. Sen verran koivostolaisia on Saulin kommentit ja moittimistavat olleet.

      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  5. "Maan jakaminen kahtia ei vaikuta käyttökelpoiselta idealta, mutta sen sijaan liittovaltio voisi olla toimiva ratkaisu. "

    Tuo kenraali Hägglundin heittämä koepallo ei ole minunkaan mielestäni hyvä. Itseasiassa Putin-mielisten keskustelusivustoilla tätä ei myöskään pidetä hyvänä asiana. Ei Venäjä kannatta Lähi-Idässäkään Irakin tai Syyrian paloittelua vaan valtioiden pitämistä koossa.

    Oma näkemykseni onkin että Venäjä haluaa ainakin jäljellä olevan Ukrainan pysyvän kokonaisena ja sellaisena ettei sen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodosta sille uhkaa. Minusta tässä ei ole edes länsimaiden kannalta mitään kamalaa. Kissinger makusteli 2 vuotta sitten jotain kylmän sodan aikaista Suomen mallia Ukrainalle. Kiilusilmät kuitenkin raivostuivat siitä. Ei olisi kannattanut. Siinä on ideaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi mukava tietää, missä määrin Ukrainan sisällissota on kansallisuuksien välinen kamppailu. Muuten on vaikeaa muodostaa käsitysta erillisten valtioiden tarpeesta.

      Olisi mukava tietää, haluavatko kansalliset ukrainalaiset irtautua Venäjän vaikutuspiiristä ja maksaa siitä tarvittavan hinnan.

      Mutta Ukrainan kansat taitavat olla samassa vanhassa apatiassaan kuin ennen Janukovitshin syrjäyttämistä. Tämä osaltaan selittäisi, miksi Johan Bäckman, Janus Putkonen ja pari muuta sankaria piti repiä kapinallisten virkoihin.

      Poista
  6. "Hitleriäkin täytyy opiskella ja ymmärtää, jotta häntä voisi rationaalisesti analysoida."

    Natsi-Saksan politiikka Suomea kohtaan oli joustavampaa kuin yleensä luullaan. Tästä Markku Jokisipiläkin on kirjoittanut. Saksan etujen mukaista ei ollut puristaa Suomea. Suomea esiteltiin länsivalloille esimerkkinä siitä ettei kaikki Saksan kanssasotijat olleet suinkaan diktatuureja. Sen toki historioitsijat tietävät. Saksan ote Suomeen ei suinkaan Stalingradin jälkeen kiristynyt vaan päinvastoin Suomen liikkumatila alkoikin kasvaa. Tilanteet elivät sen mukaan miten osapuolten neuvotteluasemat paranivat tai heikkenivät.

    VastaaPoista
  7. Kiinnostavaa. Täytyy tutustua kirjaan varsinkin, jos siellä on faktoja. Kovin on kehnosti kuulunut faktoja Ukrainasta. Varmaan yli puolet Ukraina-uutisista käsittelivät lentokoneturmaa. Sepä kertoo hyvin, kuinka tärkeänä media Suomessa ja muuallakin pitää Ukrainaa.

    Mitä siis olivat ne suurenmoiset intressit, jotka törmäsivät? Venäjä halusi luonnollisesti varmistaa Krimin itselleen, mutta mitä salaperäisiä intressejä on USA:lla ja EU:lla? Toivottavasti kirja osaa vastata tähän.

    Olisi myös mukava kuulla, miksei Minskin sopimus toteudu. Eikös siinä sovittu perustuslain muutoksesta liittovaltion suuntaan? Myös sovittiin rajavalvonnan palauttamisesta Kiovalle, mutta ovatko kapinalliset riippumattomia koko sopimuksesta?

    VastaaPoista
  8. Eiköhän siinä kangastellut tämä Ukrainan saaminen Euraasian liittoon kun taas Kiovan suunnan länsimieliset haluavat EU:iin. Jos tämä Kiinan silkkitiehanke etenee niin ei Ukrainalle tämä itäinenkään vaihtoehto huono ole. Lisäksi tuo EU kaikesta hehkutuksesta huolimatta saattaa jäädä reilun 30 vuoden (korkeintaan 50 vuoden?) projektiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurvaltapoliittisella kartalla on tapahtumassa painopisteen siirtyminen läntiseltä pallonpuoliskolta Kaukoitään. Kuinka nopeasti Kiina voimistuu, on epäselvää. Suuri siirtymä tapahtui, kun länsi pakotti Venäjän hakemaan tukea Kiinasta Ukrainan kriisin seurauksena. Mearsheimer ja Brzezinski olettivat, ja taitavat olettaa sivuaskelista huolimatta, että Venäjä muodostaa lopilta yhdessä USAn ja Euroopan kanssa Kiinaa tasapainoittavan voiman.

      USA yritti pelata kahta peliä yhtä aikaa. Pivot Asiaa Kiinaa vastaan ja Ukrainaa Venäjää vastaan. Kumpikin erikseen olisi todennäköisesti johtanut tappioon. Yhdessä niiden lopputulos taitaa merkitä uuden aikakauden alkua. Nyt odotetaan, kuinka vuoropuhelu Venäjän ja lännen kanssa käynnistetään. Vai käynnistettiinkö se jo?

      Poista
  9. "Menköön samaan syssyyn Ukraina. Menköön Baltian maat, entiset neuvostotasavallat. Menköön Suomi, entinen tsaarin imperiumin reuna-alue. Tottahan Putinin legitiimejä intressejä pitää kunnioittaa."

    Ylläolevassa oksennuksessa on pieni, mutta geopoiliittinnen virhe: kysymys ei ole Putinin legitiimeistä intresseistä, Putin on pikkutonttu. Kysymys on bysanttilaisesta Kremlistä/Moskovasta/Venäjästä, joka haluaa syödä kaikki maailman ukrainat.

    Sitä vartenhan bysanttilainen Kreml/Moskova/Pyhä Venäjä olikin keksinyt marxismi-leninisni-stalinismin, että olisi helpompi syödä kaiken maailman ukrainoita.

    Да здравстует Великая Октябрская Всемирновизантийская Мировая Пунинская попа/революция.

    On jo korkea aika nähdä/"nauttia" marxismi-leninisni-stalinismin outputista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ukraina on riiputettavaa lihaa joka prosessissa kypsyy syötäväksi. Sen ympärillä Moldova, Bulgaria vaihtavat leiriä kun EU paljastui ontoksi lupaukseksi. Ukrainan sisällä provinssien vahvat miehet tekevät mitä huvittavat ja jonkun Poroshenkon mahti ei ulotu kovin kauas Maidanin aukiolta.

      Poista
  10. Putin oli aika idealistinen tullessaan valtaan, mutta luonnollisesti idealismi katoaa realistisessa maailmassa. Hän yritti taistella rikoksia ja korruptiota vastaan, mistä seurauksena mm. Hodorkovskin vangitseminen. Mutta oligarkit ryhtyivät vastataisteluun suurella rahalla ja propagandalla. Heidän tarkoituksenaan oli mustata Putinin maine, ja siinä he onnistuivat. Kansa sen sijaan äänestää Putinia, ja miksei äänestäisi, kun Putinin aika on ollut parempaa kuin mikään aikaisempi. Sitä paitsi venäläiset halusivat Krimin ja ovat siitä kiitollisia Putinille.

    Demokratian suhteen on ongelmia, eikä sen epäonnistuminen ole ainoastaan Putinin vika. Vallanvaihdoksen jälkeen on kaikkialla epävakautta ennen kuin olot tasaantuvat, mutta Venäjä on siirtymässä demokratiaan, koska muutakaan se ei voi. Ei Stalin ole enää kenellekään esimerkki.

    Nyt kun Trumpista tulee Yhdysvaltojen presidentti, se tasapainottaa tilannetta. Hänestä tulee yhtä vihattu kuin Putinista. Syystä tai syyttä, sillä ei ole merkitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Demokratian suhteen on ongelmia, eikä sen epäonnistuminen ole ainoastaan Putinin vika."

      Minä luulen että 6 miljardia maapallon asukkaista vähät välittää jostain mystisestä demokratiasta kunhan on työtä joka tuo elannon. Enkä usko että ukranalaisten valtaosalle "demokratia" ole mikään prinsiippi kysymys.

      Poista
  11. Ukrainan talouskehitys on ollut neljännesvuosisadan verran pysähdyksissä, kun taas esimerkiksi Puolan talous on kasvanut kolminkertaiseksi.
    Tämä selittänee sen, että puolet ukrainalaisista hamuaa kohti Eurooppaa, jolla ei kuitenkaan ole sille oikeastaan mitään tarjottavaa ja päin vastoin. Ukrainan tavaroille on sen sijaan markkinat Venäjällä, joka myös lupaili halpaa kaasua.
    Minskin sopimusta ei saada toimeen, kun osapuolet eivät lain kaan luota toisiinsa. Jos Putin hylkää itä-Ukrainan höyrypäät, se menettää kasvonsa. Kiovan mielestä taas kyseessä ovat vain terroristit, joiden kanssa ei mitään voi sopia.
    Ongelma on siinä, että jonkun pitäisi paitsi ruokkia koko porukka, jopa korjata sodan tuhot ja panna kehityksen pyörät liikkeelle.
    Jospa se IMF:läinen nälkäkuuri sitten saa jämähtäneen maan liikkeelle? Esimerkiksi kaasun hinta on ollut epärealistisen alhainen ja koko maa on aivan hillitön energian tuhlaaja.
    Mutta kuka pelastaisi kansan sen itse valtaan äänestämiltä lurjuksilta?

    VastaaPoista
  12. Suomelle ehdottamasti haitallisimpia ovat talouspakotteet ja varustautuminen Itämerellä. EU perustelee talouspakotteita ja Baltian maat varustautumista sillä, ettei Minskin sopimusta ole toteutettu. Mutta jos kumpikaan osapuoli ei halua toteuttaa sopimusta, niin mitä hyötyä on vain Venäjään kohdistuvista pakotteista?

    Toinen syy pakotteille ja varustautumiselle on Krimin valloitus. Sekä Venäjä että Ukraina ovat julistaneet niemen omaksi alueekseen eli kiista ei ratkea. Ja EU on laskenut pakotteiden ja varustautumisen kestävän niin kauan, kunnes Krim on jälleen osa Ukrainaa?

    Ainoa mahdollinen oikeudenmukainen ratkaisu lienee Krimin jääminen osaksi Venäjää sekä korvaukset Ukrainalle. Tässä olisi todellinen tilaisuus meidän "rauhanviejille" edistää neuvotteluita ja samalla myös Suomen asiaa. Vaan ei, suuri rauhan mies Ahtisaari hokee vaan paha ryssä paha paha, Suomi natoon heti heti.

    Olisi hauskaa, jos vaikka Kanerva jäisikin historiaan suuren selkkauksen sovittelijana samaan aikaan kun suuri rauhan mies ja hänen kelvoton rauhanpalkintonsa jäisivät ansaitsemaansa arvoon. Taitaa kyllä jäädä silkaksi haaveeksi.

    VastaaPoista
  13. Julia Timoshenko on ilmiö joka on kuin suora kopio Väinö Linnan romaanin ruustinna Ellen Salpakarista. Saas nähdä kestääkö rouvan pumppu näitä hysteerisiä kohtauksia. Mutta kyllä tukkalaite osaakin sitten olla sitäkin somempi.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.