maanantai 16. tammikuuta 2017

Esikuvat ja sankarit



Esikuvat ja sankarit

Die Zeit on vuoden ensimmäisessä numerossaan keskittynyt pohtimaan sankarien ja esikuvien (Vorbild) merkitystä nyt ja ennen.
Onko sellaisia vielä? Tarvitaanko niitä? Olivatko ne ennen nykyistä parempia?
Esille nostetut esikuvat ovat kovin erilaisia ja eritasoisia. Mukana ovat joku ”maailman seksikkäin” pariskunta, Jeesus, pakolaisia auttanut (salakuljettanut) henkilö, itsepäinen paikallispoliitikko, joku potkupalloilija ja joku satunnainen henkilö, jonka kohtaamisesta mellakkapoliisien kanssa saatiin merkittävä valokuva.
Valinta on kuulemma toimituksen nuoremman polven tekemä. Kuten voi odottaakin, tämä aiheuttaa jossakin määrin taipumusta keksiä lisää ruutia. Mutta tokihan meidän aikakautemme nyt sentään myös jollakin tavoin eroaa menneistä, jo senkin takia, että meillä on tämä internet ja heillä ei ollut.
Samoja ihmisiä tässä kuitenkin ollaan, ainakin osittain ja sitäkään ai kannata unohtaa, vaikka olisi syntynyt esimerkiksi 1980-luvulla.
Yhtä kaikki. Muuan keskeinen johtopäätös näyttää olevan se, ettei täydellisyys enää kelpaa esikuvaksi. Tässä ei toki mitään uutta olekaan, kuten Sabine Rückert historiallisessa katsauksessaan aivan oikein toteaa.
Tuskin kukaan antiikin sankareista oli täydellinen ja nuhteeton. Päinvastoin, kaikilla oli paheita, syntejä ja lankeemuksia. Siitä huolimatta he pääsivät korkeaan asemaansa esikuvina ja armoitettuina.
Ajatellaanpa vaikka vanhan testamentin hahmoja sellaisia kuin Kain, Jakob tai Daavid. Vastenmieliset synnit murhasta petokseen olivat heidän kontillaan, mutta Jumalan armoon he silti pääsivät. Niin todellakin myös Kain, jonka otsaan pantiin tuo tunnettu turvamerkki.
Entäpä Jeesus itse? Ihmisenä hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin luuseri ja hänen seuraajansa olivat surkimuksia, kuten Pietari, eli siis ”kallioksi” nimetty henkilö, joka kiiruhti pettämään mestarinsa kovin pian ja helposti.
Asian ydin ei taidakaan olla siinä, kuten kirjoittaja on hyvin oivaltanut, että noita ihmisiä kunnioitettaisiin heidän virheettömyytensä takia. Juuri tuo inhimillisyydessä piilevä kyky ja viehtymys kehnoon ja arvottomaan on merkki vapaudesta, joka tekee toisaalta myös sankaruuden mahdolliseksi.
Sinänsä outoa on, että suuri yleisö on kovin kärkäs syöksemään sankarinsa jalustalta, silloin kun hänen havaitaan poikkeavan täydellisyydestä. Toimitusten jakobiiniarmeijat odottavat aina täydessä valmiudessa voidakseen kaataa jalustaltaan sankareita ja amatöörit lisäävät vielä löylyä internetissä.
Tällaista pidetään jostakin syystä ilmeisen arvostettuna ja hyödyllisenä toimintana ja onhan sillä kai monille viihdearvoa. Muunlaisten arvojen olemassaolo taidetaankin joissakin piireissä kokea kiistanalaisena.
No, joka tapauksessa Rückert tekee sen johtopäätöksen, ettei täydellisyyttä kannattaisi edes odottaa. Mitä sanookaan yhteiskunnasta sen tarve luoda palvontansa kohteeksi jättiläisiä? Onnellisempi taitaa olla se, jolle arjen sankarit kansalaishyveineen ja myös inhimillisine heikkouksineen riittävät.
Saattaapa se noinkin olla. Saattaa kyllä olla myös niin, että esikuvat ja sankarit ovat kaksi eri asiaa, ainakin osittain. Lapset ja lapselliset henkilöt valitsevat esikuvakseen jonkun palloilijan tai muun sirkushahmon, joka näyttää kykenevän lähes yli-inhimillisiin temppuihin. Sellainen hahmo voi olla myös sankari, mikäli hän tekee jotakin merkittävää yhteisönsä hyväksi. Ehkäpä hän vain antaa seuraajilleen mahdollisuuden kuvitella olevansa jollakin tavalla joitakin muita parempia.
Tällainen lienee tyypillistä aikakautemme sankaruutta. Esikuvia ilman sankaruutta sen sijaan lienevät ”maailman seksikkäimmän” pariskunnan osapuolet, jotka tuskin tekevät mitään erityistä kenenkään muun kuin itsensä hyväksi. Lapsellisten ihailijoiden mielessä he kuitenkin luultavasti muuttuvat täydellisyyden perikuviksi. Silloin jokainen pikku uutispätkä heidän intiimistä elämästään tulee ”fanittajille” tärkeäksi informaatioksi tai ainakin sellaiseksi kuvitellaan.
”Jeesus ihmisenä” on myös yksi tämän gallerian sankareista ja hän jos kuka suoritti mahdottoman sankariteon sovittamalla koko ihmiskunnan synnit.
Tämä on mysteerio, jota en enempää yritä ruotia, mutta selvää on, että se nousee aivan toiselle tasolle kuin muut käsitellyt ”esikuvat”.
Tuomas Kempiläisen ja monen, monen muun kehittelemä ajatus Kristuksen seuraamisesta (imitatio Christi) tuntuu kovin vaikealta ajatukselta. Onko sellainen nykyään edes mahdollista?
Näyttää siltä, että tällä idealla voisi periaatteessa olla paljonkin annettavaa aikana, jolloin Muhammedin seuraamista pidetään yhä laajemmissa piireissä kiitettävänä ja kannatettavana ja jopa ainoana oikeana ideana.
Koska sekä Jeesus että Muhammed olivat molemmat ihmisiä, on varmaankin aiheellista tarkastella heitä myös sellaisina. Edellisen kohdalla voimme todeta vallitsevaksi yleisen pyrkimyksen vapauttaa kanssaihmiset lain tyranniasta. Jälkimmäinen taas keskittyi nimenomaan sen vahvistamiseen ja ehdottomaan noudattamiseen, kuten vaikkapa Profeetan elämäkerrasta voimme todeta.
Mikäli ajatellaan valtiota ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa, sisältää Kristuksen oppi vaarallisia, anarkistisia aineksia. Tämänhän Tolstoi yhtenä monista selkeästi aikanaan osoitti.
Muhammedin oppi rigoristisessa legalismissaan taas lähestyy totalitaarisen yhteiskunnan ihannetta. Sen perustaja oli kuitenkin inhimillisten vikojen ja puutteiden alainen, kuten muutkin ihmiset. Hänhän oli sekä julma, mustasukkainen että erehtyväinen, kuten kertoo Ibn Hisham ja kukapa tohtisi hänen todistustaan epäillä?.
Miksi sadat miljoonat ihmiset kuitenkin kieltäytyvät suhtautumasta kriittisesti henkilöhahmoihin, joiden väitettyä täydellisyyttä meillä on jopa käytettävissä olevien tietojen mukaan kaikki syyt epäillä?
Miksi hahmot, jotka selvästi ovat mielenterveysongelmaisia ja synnin ja paheiden alaisia, korotetaan tahrattomiksi esikuviksi ja sankareiksi ja tehdään niiden kaikesta kritisoinnista tabu?
Siinäpä kysymys, jota Die Zeit ei jäänyt pohdiskelemaan. ”Esikuvat”, jotka se on nostanut katsottaviksi, ovat keskenään kovin eri maailmasta. Satunnainen mielenosoittaja tai pakolaislasta sylissään pitelevä nainen tuskin kelpaavat todellisuudessa kenellekään esikuviksi. He nyt vain ovat sattuneet osaksi onnistunutta valokuvaa.
Liittokansleri Schmidt sen sijaan kyllä on vaikuttava tyyppi ja hyvä kirjoittaja, mutta miksi hän nousisi sankarien asteikossa erityisen korkealle? Merkeliin verrattuna hän toki on mielestäni nero, mutta asiasta voi olla muutakin mieltä.
Kaiken kaikkiaan nuo ”arjen sankarit” ja viihdeteollisuuden komeljanttarit kuuluvat aivan toiseen kategoriaan kuin historian taannoiset palvonnan kohteet, Bismarckista ja Hitleristä Staliniin ja vaikkapa Kekkoseen.
Hitlerin ja Stalinin oletettiin olevan virheettömiä jättiläisiä, kun taas Bismarck ja Kekkonen olivat vain mahdollisen taitureita, toki paljon suuremmissa rooleissa kuin palloilijat ja jonglöörit. Heissä joka tapauksessa oli nähtävissä myös inhimillisen raadollisuuden leima, jota ei yritettykään kieltää tai edes kätkeä.
Muinaisuuden sankarit taas, ja luen tähän myös jumalolennot, olivat ja ovat yhä elämää suurempia hahmoja. Onnellinen on se aikakausi, joka ei tarvitse sankareita, sanotaan.
Näin kai se on. Tämä ei kyllä taida olla sellainen aikakausi aivan riippumatta siitä, mitä journalistit tekevät tai ovat tekemättä. Valitettavasti.

10 kommenttia:

  1. Mikä saa länsimaalaiset vääristelemään jopa historiaa nostaakseen sankari Muhammedin kannatusta. Arvostetut tutkijat ovat The Myth of the Andalusian paradise kirjan kirjoittaneen Fernández-Moreran mukaan peitelleet islamin valloitussotien raakuutta ja alistamiensa kansojen kaltoinkohtelua. Kirja avaa silmiä ja oikoo monien historioitsijoiden ja journalistien harhakäsityksiä ja tietoisija harhaanjohtamisia elämästä muslimien vallan alla keskiaikaisessa Espanjassa.

    Monet tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että valloitus tapahtui enemmän tai vähemmän rauhanomaisesti. Kuitenkin muslimit lopettivat väkivaltaisesti dhimmien verotuksella ja kristityn länsigoottilaisen yhteiskunnan rikkaudet ryöstämällä, kirkot tuhoamalla tai moskeijoiksi muuttamalla, orastavan sivilisaation. Autoritaariset johtajat ja uskonnolliset auktoriteetit vaikeuttivat vapaata kanssakäymistä elämän kaikilla alueilla.

    Miksi tutkijat ovat esittäneet valloitetun Espanjan toisenlaisena kuin se oli? Lähteitä pitäisi olla riittävästi myös länsimaisille kielille käännettynä. Syitä. 'Motivoitu sokeus', mikä estää ihmistä näkemästä epämiellyttävää totuutta. Akateemisissa piireissä on paljon kristinuskon vastaisuutta, jolloin on haluttomuutta tunnustaa kristinuskon merkitys tieteen kehityksessä. Syy voi olla myös, että humanistiseen tutkimukseen pääsee monesti osatekijäksi kiinnostavuuden kiihottava vaikutus. Tai halutaan kertoa menneisyydestä nykyaikaisin termein ja kuvata se palvelemaan monikulttuurisuutta, erilaisuuden hyväksymistä ja rauhaa. Eivätkä monet akateemisesti koulutetut historiantutkijat ole ymmärtäneet uskonnon (tässä tapauksessa islamin) merkitystä ihmisen halussa tappaa ja kuolla uskonnollisen ideologian vuoksi.

    Valtavirrasta poikkeavien tutkijoiden kuten Sylvain Gouguenheimin tutkimuksia eivät yliopistot julkaise. Jopa Reconquista-termi torjutaan monikulttuuristen historioitsijoiden piirissä. Ankara islam-keskeinen vyörytys akateemisissa ja esim. UNESCOn julkaisuissa, National Geography-lehdessä, televisio-ohjelmissa ym. on rakentanut ihmisten mieliin täysin totuudenvastaisen kuvan islamin arvosta tieteen ja kulttuurin voimatekijänä keskiaikaisessa Euroopassa. Tosiasiassa saamapuolella oli islam, ei kristinusko. Eikä muinainen keikkalainen tiede ollut koskaan 'hukassa' tullakseen islamin myöhemmin välittämäksi. Tätäkin valhetta on jaksettu toistaa.

    VastaaPoista
  2. Addicted to distraction (Antautunut ajanvietteelle) -kirjassaan Bruce Charlton kuvaa, kuinka media viime vuosikymmenten aikana kääntänyt huomion hyvästä sankarista hyvän vastaiseen antisankariin. Aidot sankarit eivät enää kiinnosta. Katsojaa ei enää taivutella tuntemaan empatiaa hyvää persoonaa kohtaan. Oikeasti hyvän sankarin ei tarvitsisi olla täydellinen, vaan vaikeuksista ja houkutuksista selviytyjä, mutta nykyisin sankari on sellainen, että hän on vähintään ulkoisesti paha, mikä asia voidaan kyllä kumota tarinan edetessä. Sankari voi olla varas tai terroristi, salamurhaaja tai palkkionmetsästäjä tai seksuaalista mielihyvää etsivä persoonallisuus.

    Antisankarillinen tarina kutsuu lukijan tai katsojan osallistumaan tämän 'pahan henkilön' maailmaan, ja loppujen lopuksi asiat käännetään niin, ettei hän osoittaudukaan niin kauhean pahaksi, hänellä on jokin kunnian palauttama ominaisuus. Viesti on tämä: peittelemättömästi hyvät ihmiset ovat tosiasiassa pahoja, ja ilmeiset heittiöt ovat teeskentelemättömiä sankareita. Median sankarille kiihkoilu on pahempaa kuin murha.

    Demoninen näkökulma mediassa ja taiteessa on 'modernismia', mikä lopetti vuosisatoja pitkän kuvataiteen, klassisen en musiikin ja runouden tradition. Esimerkiksi korkealle arvostetut Joycen romaanit, Poundin runot, Picasson maalaukset ja Beckettin näytelmät jakavat tämän demonisen näkökulman. Demonisessa taiteessa, mitta millä kohdehenkilöitä arvioidaan on maallinen: asema, valta ja nautinto. Menestyksekkäät ihmistyypit ovat pahat rosvot ja loiseläjät; manipuloijat, itsekkäät, julmat, tunteettomat tyypit. Tämä on se demoninen näkökulma missä moderni ihminen ui, mitä media korostaa uutisissaan ja saippuaoopperoissaan, palkintoja kahmivissa romaaneissa ja apurahoja saavissa elokuvissa, jotka täyttävät teatterit ja galleriat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä mitään uutta ole. Ensimmäiset alan esimerkit löytyvät spagettiwesterneistä joissa oli kuten varmaan muistatte hyvin nihilistinen, brutaali ja kyyninen maailmankuva eikä sankareilla juuri mitään muita arvoja ollut kuin raha tai kulta. Naisetkin olivat lähinnä käyttötavaraa ja niinpä useimmat niissä esiintyneet kauniimman sukupuolen edustajat olivat huoria tai muuten erittäin kevytmielisiä.

      Poista
  3. Juuri näin. Rappionahan tätä on helppo pitää. Lieneekö kílpailevaa tulkintaa?

    VastaaPoista
  4. Tarkemmin tutkittaessahan moni puhdas ja aatteellinen sankari osoittautuukin ahtaaksi ja puutteelliseksi...

    VastaaPoista
  5. Kaikki eivät ole enää vedätettävissä, keräsipä kuinka näyttävän tukijalistan tahansa.

    Yhä useammat luottavat omien aistiensa välittämiin havaintoihin. Jokainen on oman elämänkokemuksensa perusteella filosofi.

    Jos sattuu jiämään luppoaekoo, niin lukekoo plokia, se alakaa näättää haaskalta, vae mittee?

    http://ronkko.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  6. Esikuvana, profeettana ja jumalan poikana tunnettu Jeesus Nasaretilainen on raamatullisen eli kirjoitetun todistusaineiston perusteella ollut kovin arkinen aikansa kansanparantaja/jäsenkorjaaja. Tämä jäsenkorjaustaito on lähes automaationa kehittynyt paimenille, jotka yksin paimenessa olleessaan ovat joutuneet huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista, kuten korjaamaan raajojen nyrjähdyksiä ja sijoiltaanmenoja. Erittäin taitava jäsenkorjaaja on silloin kuten nykyäänkin asiaan vihkiytymättömän silmissä kykenevä paranemistuloksiin, jotka saatetaan kokea lähes ihmetekoina. Rampa saa kävelykykynsä takaisin, sokea näkönsä. Näitä kuvauksia hermopinteen vapautumisesta eli hoitokertomuksia asiaankuuluvine öljyämisineen sekä jalkojen pesuineen on raamatussa runsaasti. Ei siis ihme että Jeesuksesta kehkeytyi aikansa julkkis seuraajineen.

    Alkuseurakunta on siis yksinkertaisuudessaan ollut poikkeuksellisen jäsenkorjaustaidon omannut parantaja eli mestari oppilaineen. Toki Jeesuksella on täytynyt tämän taidon lisäksi olla muitakin huomionarvoisia kykyjä kuten ehkä selvänäköisyyden ja valtaapitävien provosoimisen taito. Lisäksi hänen on täytynyt olla persoonana poikkeuksellisen karismaattinen. Muutenhan hän ei olisi joutunut ristille (tai johonkin vastaavaan) roikkumaan keskellä parhaiden miehuusvuosiensa.

    Huomionarvoista on myös konteksti henkilön nimeltä Jeesuksen ympärille rakennetun legendan ympärillä mitä myös kristinuskoksi kutsutaan. Tällä tavoinhan kristinusko syrjäytti kilpailevan, auringon vuotuiskiertoon perustuvan pakanallisen järjestelmän. Opetuslapsien lukumäärä (12 kappaletta) on sama kuin auringonkierron kuukausien lukumäärä. Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa päätettiin ryhtyä juhlimaan Jeesuksen syntymäjuhlaa roomalaisen kalenterin Voittamattoman auringon päivänä sen syrjäyttämiseksi jne. jne.

    Miksi ja miten tämä käsite todellisesta alkuseurakunnasta on vuosisatojen kuluessa vääristynyt ja mitkä tahot siitä ovat hyötyneet se on enemmän filosofinen ja poliittinen kysymys kirkollisen ja maallisen vallan keskinäisestä tehtäväkuvasta, vallanjaosta ja roolista ihmiskunnan lähihistoriassa

    Mitä Muhammediin tulee niin häneen pätevät parhaiten Juicen biisin sanat:

    ”oppilaiden typeryys siitä tekee periaatteen”

    VastaaPoista
  7. "Esikuvat ja sankarit". On tärkeämpiäkin asioita.

    Esikuvat ja sankarit saa nyt uuden ulottuvuuden, kun Tampereella on viime aikoina tapahtunut vanhusten joukkokuolemia influenssaan huolimatta siitä, että ovat saaneet tavan mukaisen influenssarokotteen. Koska influenssarokotteet ovat ovat samat kautta koko Suomen maan, niin Tampereen joukkokuolemat herättävät Ihmetystä/kauhua ja antavat aiheen ilmiön vaihtoehtojen spekulointiin.

    Entä jos ryssäläinen suomettumisinfrastruktuuri otettiin taas käyttöön ja kommunisteja terveydenhoitolaitoksessa velvoitettiin tekemään jotakin ja olemaan varauksettoman uskollisia sille mitä käsketään ja olemaan kyseenalaistamasta toimeksiantoja. Vanhan kuuliaisuusperiaatteen periaatteen mukaan.

    Näin suuri joukko ihmisiä Tampereella oli saanut aikoinaan rokotteen asemesta tavallista kraanavettä.

    Stragegisen ajattelun kannalta ilmiö oli vain geopoliittista kokeilua.

    VastaaPoista
  8. Herranpelon uudempana versiona kerrotaan "vartiaisen" sijainnista puoluekentässä voitavan päätellä missä valta kulloinkin vartijaa kutsuu. Aikaisemmin naureskeltiin maatalousministerinä oli Orpo ja finanssiministerinä Urpilainen. (Urbi et Orbi)

    VastaaPoista
  9. Huomionarvoista on myös konteksti henkilön nimeltä Jeesuksen ympärille rakennetun legendan ympärillä mitä myös kristinuskoksi kutsutaan. Tällä tavoinhan kristinusko syrjäytti kilpailevan, auringon vuotuiskiertoon perustuvan pakanallisen järjestelmän. Opetuslapsien lukumäärä (12 kappaletta) on sama kuin auringonkierron kuukausien lukumäärä. Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa päätettiin ryhtyä juhlimaan Jeesuksen syntymäjuhlaa roomalaisen kalenterin Voittamattoman auringon päivänä sen syrjäyttämiseksi jne. jne.

    Juutalaisessa vuodessa on, vuodesta riippuen, 12 tai 13 kuukautta. Juutalainen vuosi perustuu kuun, ei auringon, periodeihin. Se, että kristinusko säilytti roomalaisen aurinkokalenterin eikä korvannut sitä juutalaisella kuukalenterilla on yksi historian "pöh" -kohtauksia.

    Opetuslapsia oli 12 koska juutalaisessa mytologiassa4 Israelin kansa koostuu 12 sukukunnasta.

    Pohdittaessa kristinuskoa, sen alkuperää ja symboliikkaa on paljon hedelmällisempää tutustua judaismiin ja juutalaiseen mytologiaan kuin pakanalliseen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.