tiistai 3. tammikuuta 2017

Johtava kirjailija



Johtava kirjailija

Jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että itsenäisyyden alkuvuosikymmenet olivat ylivertaista kirjallisuuden kunoistusaikaa.
Ahoa ja Leinoa seurasivat Lehtonen, Kianto, Sillanpää, Waltari, Viita ja monet muut. Kehitys ehkä kulminoitui Linnassa ja omalla tavallaan myös Päätalo kuuluu monumentteihin kuten tietenkin myös Huovinen ja vielä jokunen muukin, vaikkapa nyt Meri.
Modernismi näyttääkin sitten tuottaneen lähinnä Saarikosken tasoisia kuplia ja suuren kulttuurivallankumouksen jälkeen kirjallisuus näyttää yhä tyhjänpäiväisemmältä. Vai kenet valittaisiin kunkin vuosikymmenen johtavaksi kirjailijaksi 1970-luvulta lähtien?
Joka tapauksessa Sillanpäätä pidettiin aikoinaan sellaisena ja sen kyllä huomasi. Panu Rajala kertoo kirjassaan Korkea päivä ja ehtoo, SKS 1993, miten holtittomasti elelevä renessanssihahmo, Falstaffiksikin mainittu, uhkasi miltei viedä Otavan konkurssiin.
Mutta tuon ajan kustantajat tunsivat guggenheimilaisensa ja pitivät rahahanat auki. Sillanpään kohdalla odoteltiin nobelia kuin kuuta nousevaa. Suomen luonnon ja ihmisen vitalistinen kuvaaja tunnettiin hyvin monessa maassa ja oli yhä uudelleen Ruotsin akatemian ruodittavana mahdollisena palkinnon saajana.
Mutta eihän siitä mitään meinannut tulla. Lahden takana seurattiin tiiviisti kieliriitoja ja haluttiin ainakin jakaa palkinto kieliryhmien kesken. Löytyihän meiltä myös vaikkapa nyt Bertel Gripenberg ja Jarl Hemmer…
Kun palkinto viimein tuli, aivan talvisodan aattona, puuskahti kirjailija, että Suomi sen sai. Mutta ei asia suinkaan niin yksinkertainen ollut. Sillanpäätä pidettiin kirjallisena mestarina myös kansainvälisesti ja hänen kirjojaan myytiin monessa maassa suurina painoksina.
Frans Eemelin tunnettu joulusaarna maailman diktaattoreille vuonna 1938 tuotti hänelle ja kustantajalle sievoiset rahalliset tappiot. Kun kyytiä saivat yhtä lailla Stalin, Hitler kuin Mussolini, riensivät johtajansa kunniaa vaalivat kirjalliset prostituoidut kiireesti tuomitsemaan ja boikotoimaan väärinajattelijaa, jonka maine ei Saksassa koskaan siitä iskusta toipunut.
Mutta Sillanpää ei ollutkaan mikään konjunktuurikirjailija. Hän runoili Marssilaulunsa pojalleen, joka oli YH:ssa maansa puolustusta valmistelemassa. Kuultuaan sotilaiden marssiessaan laulavan Maailman Mattia, mestari hermostui renkutuksen banaalisuuteen ja kirjoitti tuossa tuokiossa uudet sanat, jotka ovat Marseljeesin arvoiset.
Pelkästään Marssilaulu oikeuttaisi Sillanpään nimen hakattavaksi ikiajoiksi suomalaiseen kallioon. Sanat saivat pian myös oman sävelen, aluksi niitä oli laulettu Maailman Matin nuoteilla.
Kävi sitten niin paradoksaalisesti, että rauhan mies joutui sodan symboliksi. Diktaattoreiden valheellisuudesta sydämistyneenä hän jossakin vaiheessa uhosi jopa tappavansa hyökkäävät ryssät vaikka omin käsin.
Tytär huomautti tähän sankarillisuuden purkaukseen kuivasti, että kai nyt ainakin sitä ennen muistettaisiin hankkia valokuvaajat paikalle…
Sodan aikana Sillanpää oli enimmäkseen Ruotsissa. Siihen oli pätevät syynsä, sillä hän matkusti sinne Nobel-seremonioita varten ja jatkoi sen jälkeen kiertuetta ympäri Ruotsia puhuen Suomen asian puolesta ja keräten rahaa ja sympatiaa sen asialle.
Siihen hän oli juuri oikea mies, sillä hän puhui varsin hyvää ruotsia ja kannatti vakaumuksesta pohjoismaista yhteistyötä. Hän osasi ottaa yleisönsä.
Tietenkin kotimaassa löytyi myös niitä, joiden mielestä oleilu Ruotsin boolimaljojen äärellä oli pakoa. Mitenkäs Marssilaulussa sanottiinkaan: ”kun on vaarassa syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa…”
Tämä oli tietenkin ala-arvoista puhetta. Märkähattu-Joukahaiset kostivat sitä nuivuutta, jota mestari oli osoittanut ääriliikkeille. Kirjailijan poika oli rintamalla, jonne hän ikänsä puolesta kuuluikin. Olisiko sotilaskoulutusta vaille jääneen sukupolven edustajan pitänyt vähintäänkin olla pommien maalina, kun siellä muitakin oli?
Joka tapauksessa nobel-palkinto, sitten kun se todella tuli, oli ehkä liian kova juttu viinaan menevälle miehelle, jonka yksityiselämäkin oli koetuksella.
Renessanssiruhtinas muuttui kovan taudin ja vielä kovempien lääkkeiden kourissa taataksi, jonka  ulkoista hahmoakaan tuskin kukaan enää tunnisti entisekseen.
Mutta myös taatana saattoi tässä maailmassa itseään toteuttaa ja maataan palvella. Taatan joulusaarnat jäivät aikoinaan radiosta minunkin mieleeni. Ukon puheessa oli jotakin maagista voimaa ja se lienee auttanut suomalaisia ymmärtämään, että aito joulun tunnelma saattoi löytyä myös köyhyyden ja suoranaisen kurjuudenkin keskeltä.
Sillanpään luonnekuva on kiinnostavan kaksijakoinen. Toisaalla on rehevä vitalisti ja seksuaalisuuden palvoja, toisaalla ankara patriarkka, joka ei antanut lastensa soitella gramofonilla Malmstenin kevytmielisiä lurituksia kuten Tuohista sormusta.
Muutenkin mestari halusi lastensa elävän kunniallisen kansalaisen elämää ja pysyvän poissa sellaisista viettelysten pesistä, joita hän itse oli kuvannut ja niissä joskus viihtynytkin. Ehkäpä juuri tällaisen asetelman jännitteet vasta synnyttävätkin aitoa runoutta. Banaali kaiken sallivuus on kuin onkin lähinnä tylsää.
No, Sillanpään lasten yritelmät kulttuurin saralla eivät tuottaneet mitään erityisen mainittavia tuloksia, mutta sellaisiakin yrityksiä oli.
Sillanpään hahmo kuuluu selkeästi omaan aikakauteensa ja vain siihen. Nykyään kirjallisuudella ei enää ole samaa kulttuurista merkitystä kuin ennen eivätkä kustantajat enää halua eivätkä kykene samanlaisiin suorituksiin johtavia kirjailijoita tukiessaan.
Onko sellaisia kirjailijoita enää edes olemassa? Mieleen nousee toki pari nimeä myyntilistojen kärjestä, mutta ne riittävät osoittamaan asian mahdottomuuden.

24 kommenttia:

  1. Harvinaisen rehellistä ja selkeää puhetta
    aivan yksinkertaisimmillekin kirjallisille
    neropateille.

    Arvelen että tervakattila pannaan tulelle
    ja jos vapaan kanan höyheniä ei löydy
    tänä €uvostoliiton siunaamana aikana,
    niin kyllä niitä kai omien niskavillojensa
    nyppijöiltä sen verta liikenee että saavat
    sinut tästä kirjoituksestasi tervattua ynnä
    hölynpölyssä pyöriteltyä.

    Niin ja mitä sanovat tantereiset, manalaiset
    ja nyylämanalaiset?

    VastaaPoista
  2. Lisäisin, että olisivatkohan ns. älyköt jääneet historian professoreiden tapaan istuskelemaan Tamminiemen lastenkutsuille, sen sijaan että olisivat seuranneet miten historioiden, lue tarinoinnin, perinne kehittyi mannermaalla?

    Historioitsijat ilman rajoja-yhdistys perustettiin viime vuonna, siis 2015, ikäänkuin tarinoiden kertoiminen voisi olla absoluuttinen totuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti vielä lisätä, että jotakin suurta näyttäisi olevan muhimassa, päätellen Henrik Meinanderin ja parin muun haikailuista Suomenmaa-lehden vuodenvaihteen numerossa. Jokohan Suomen roolia Natsi-Saksan juoksupoikana aiotaan tonkia!

      Poista
    2. Kimmo Rentolan uusin kirja näyttää kohauttaneen vaikka itseasiassa hän on kiitettävästi ampunut alas kuvan Stalinista dogmaattisena johtaja. Todellisuudessahan Stalin oli varsin joustava. Oli kiinnostava tuo kohta hänen uudessa teoksessaan jossa liittoutuneiden kokouksen tauolla Stalin ainoana ilmoitti tietävänsä milloin joku operaatio pitää pystyä lopettamaan (taisi olla Teheran 1943?). Mikä yllätys olisi jos paljastuisi että Natsi-Saksan ulkopolitiikka Suomea kohtaan olisi ollut luultua joustavampaa?

      Rentola siis nosti esille sen että Stalin kykeni suorastaan hämmästyttäviin äkkikäännöksiin nopeasti. Hulppea kohta oli tuo Berijan skenaario jossa Karjala olisi palautettu osaksi Suomea. Olisiko Stalin voinut palauttaa myöhemmin Viipurin Suomelle? Todennäköisemmin kuin että olisi vallannut 1948 jälkeen Suomen.

      En voi tulla muuhun johtopäätökseen että Suomi alkoi aste asteelta muuttua Stalinin ajatuksissa erillaiseksi tapaukseksi Baltiaan nähden juuri talvisodan myötä. Eräs versio oli että suomalaisten kyky hyökätä ja vallata kohtuullisen suuri alue Itä-Karjalaa kesällä 1941 olisi tehnyt vielä suuremman vaikutuksen diktaattoriin. Sitten kannattaa muistaa myös se että oman armeijan vastoinkäymiset vaikkapa talvisodassa palvelivat Stalinin etuja. Nyt hänellä näet oli vankempi ote asevoimista kun oli syytä mistä sitä simputtaa.

      Poista
  3. Ehkä nyt kannattaisi vielä miettiä mitä se tarina tarkoittaa ja mitä tarkoittaa se absoluuttinen totuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäilemättä, jokainen kuolee on absoluuttinen totuus, mutta sitä ennen pitää tarinoida.

      Poista
  4. Jos ajattelee median lemppareita ja kirjamyynnin sankareita, Oksasta ja Tervoa, aikamme johtavina kirjailijoina, niin aikamme pajastuu kyllä sellaiseksi mistä sitä on epäiltykin.
    Jos vielä kolme vuosikymmentä sitten oli vaikkapa Haavikko, niin onhan tässä alaspäin tultu.

    Kritiikkiä ei mainitsemiltani aikalaiskirjailijoilta liikene muille kuin ennestään jo alaspainetuille, yleensä köyhillle ja miehille, varsinkin köyhille miehille.
    Itse tulen muistamaan Tervon valkoisen roskaväen -käsitteen häpeilämättömästä käyttelystä, sosiaalisen ja taloudellisen vähäosaisuuden liittämisestä vaaleaan pigmentin kautta rasismiin. Oliskohan ollut sen kuuluisan vihapuheen klassinen esimerkki? Mutta sielläpä HS:n mediatalon supersankarina paistattelee päivää päivästä toiseen, malliesimerkkinä, uh, rohkeudesta?
    No, ehkä Tervo haluaa joskus pyytää anteeksi, ehkä ymmärtää että pari juttua olisi mennyt silläkin toisin niin samaan joukkoon olisi itsekin ehkä kuulunut.
    Johtavaa moraalista kirjailijaa Suomi tosiaan kaipaisi. Kuplista vapaata tekijää, sellaista joka ei kumarra ajan henkeä eikä sen vastahenkeäkään.

    jk

    VastaaPoista
  5. "Nykyään kirjallisuudella ei enää ole samaa kulttuurista merkitystä kuin ennen eivätkä kustantajat enää halua eivätkä kykene samanlaisiin suorituksiin johtavia kirjailijoita tukiessaan.
    Onko sellaisia kirjailijoita enää edes olemassa?"

    Merkinneekö tämä yksinkertaisesti vai sitä, että historia on loppunut ja tästä lähtien voimme elää rauhassa.

    VastaaPoista
  6. Viimeinen kirjallisuuden Nobel paljasti tilanteen. Tarkemmin ajatellen kai on myönnettävä, että mikä ettei asiaa voisi lähestyä noinkin. Onhan meilläkin mieleenpainuvimmat tekstit tulleet Junnu Vainiolta, Veksi Salmelta ja monelta muultakin. Palaamme laulujen aikaan, ennen kirjapainon keksimistä. Kirjallinen kulttuuri ja perinne siirtyvät spotyfin kautta, joka on tietysti tehokkaampi kuin pirtintuolilla turinointi.

    VastaaPoista
  7. Kuva on surmannut sanan. Kirjallisuus on nykyään viihdettä, joka kirjastoissakin jakaantuu jännitykseen, rakkauteen, huumoriin, sotaan ja mitä niitä oli.
    Lukemisen sijasta edistyksellinen ihmisiaines nauttii musiikkivideoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Waltarin Sinuhessa, ja muissakin kirjoissa, on noita kaikkia yllämainittuja. Plus 'erotiikkaa. Siksi Sinuhea ei meikäläisen lukioaikana luetetuttu.

      Äänikirjana mainio, samoin kuin Kiven Seitsemän veljestä.

      Setarkos

      Poista
  8. Nyt kun tämän tästä törmätään tähän naurettavaan fraasiin "veteraanien pilkkaamisesta" sodan jälkeen on aina muistettava tuoda esille se että tämän omituisen die-hard myytin luojien motiivit olisi kiinnostavaa selvittää. Ensinnäkin mitään veteraanien pilkkaamista ja irvailujahan ei oikeasti ollut 1960- ja 1970-luvulla kun vallanpitäjissä tosiasiassa epäilemättä 1/4 oli veteraanisukupolven edustajia itseään. Kivimäki ja Jokisipilä monien mukana ovat olleet kiitettävästi ampumassa alas tuota myyttiä. Minä vähän luulen että puurot ja vellit menivät jossain määrin sodanvastustamisen, Mannerheimin eräiden möhläysten tai Oeschin tapaisten juttujen käsittelyssä sekaisin. Jokainen kritiikki Mannerheimia kohtaan samaistettiin "veteraanien työn pilkkaamiseen".

    Seurasin veteraani-isäni lopputaivalta samalla pähkäilessäni tätä perin kummallista hieman yliampuvaa veteraaneilla ratsastamista 2000-luvulla. Taanily YLE:n radiossa kyseli näiltä uusisänmaallisilta mikseivät he todella menisi ja arvostaisi veteraaneja vaikkapa vapaaehtoisesti vaihtamaan heidän vaippoja hoitolaitoksissa tuon patsastelunsa sijasta. Taanilan arvio oli ettei näistä patrioottisista paskahousuista itsestään olisi siihen työhön joten he keskittyvät tämän julkishakuiseen poliittiseen briljeeraukseensa.

    Sillanpäällä oli oma poika siis tulessa. Sodan jälkeen sylkykupuksi joutunut V.A.Koskeniemi koki henkilökohtaisesti oman poikansa kautta (vakava haavoittuminen) sodan karmeuden. Kekkosen veli oli sotasokea. On täysin selvä asia että se Suomi joka palasi sodasta ei millään voinut olla enää täysin samanlainen 6 vuotta aikaisempaan. Toisaalta kaipaisin tutkimusta joka pureutuisi siihen aiheeseen missä mielessä varsinkin Mäntsälän kapinan jälkeinen Suomi vuosina 1933-1939 oli oikeastaan "äärinationalistinen". Tai missä kulkee se raja jolloin aivan tällainen normaali kansallismielisyys muuttuu äärinationalistiseksi.

    VastaaPoista
  9. "Vai kenet valittaisiin kunkin vuosikymmenen johtavaksi kirjailijaksi 1970-luvulta lähtien?"

    Hirvisaari, Remes, Tervo... Remekselle Horna-kirjasta piste siitä että iski ilmavoimien aivan liian natohenkisiä upseereita palleaan.

    VastaaPoista
  10. Minulla on henkilökohtainen ohjelma itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuodelle. Siihen kuuluu mm. Sillanpään yhden romaanin lukeminen. Kesällä täytyy käydä katsomassa Salpa-linjan jäänteita. Ym., ym.

    VastaaPoista
  11. Kirves
    Taas on tullut niin hyviä juttuja, ettei tarvitse huonoja kirjoja (tarinoita) lukea. Toisaalta, mistä sen tietää? Etukäteen. Kiitos menneestä ja onnea tulevalle!

    Suomen oikeuslaitoksessa istuvilla on parhaat etuylärivin paikat kuunnella hyviä tarinoita ja miettiä ja päättää, mikä on se absoluuttinen totuus.

    Poliittisena alamaisena (äänestäjänä)on myös hillittömän hauskaa, tai erityisen itkettävää, kuunnella tarinoita, joiden perusteella äänestyskopissa absoluuttinen totuus piirtyy numerona kartonkilapun keskiympyrään.

    Poikkeus vahvistaa Rönkön hyvän säännön. A.F.Airo ei tarinoinut ennen kuolemaansa. Eikä sen jälkeen, kuten jotkut tekevät testamentissaan.

    Ps. hyvää ei saa helpolla,kirjoiteta,lueta.

    VastaaPoista
  12. Silläkin uhalla, että blogi-isäntä taannoisesta yhteistyöstä johtuen kokisi olevansa jäävi ottamaan kantaa: miten olisi Joonas Konstig?

    Mies on kieltämättä vasta "nuori" (täyttää alkaneena vuonna 40) eikä hänen tuotantonsa ehkä ole (vielä?) niin laajasti luettua/tunnettua, että hänen vaikutusvaltansa aivan yltäisi "vuosikymmenkirjailijan" titteliin.

    Mutta se sanankäyttö, ah. Tulee oikein hyvä mieli, kun saa lukea huolella mietittyä, selkeää mutta samalla kaunista suomenkieltä tämän ajan kirjailijalta. Mies pitää omaakin blogiaan ja on sinne hahmotellut kaiken muun ohella kirjallisia ajatuksiaan sekä pohdiskeluja nykyisestä valtavirtakirjallisuudesta - etenkin siitä englanninkielisen kielialueen vallitsevasta suuntauksesta, jota hän "suvaitsevaiseksi realismiksi" nimittää. Esimerkkejä ko. tyylistä tuskin täytyy tässä esitellä.

    Mitä päivityksessä mainittuun modernismiin tulee, haluaisin ehdottaa Marko Tapiota. Häneltä olen itse löytänyt ainoat 1900-luvun loppupuolella suomeksi kirjoitetut romaanikatkelmat, joita tekisi mieli lukea ääneen yleisölle. No, Linnan lisäksi.

    VastaaPoista
  13. Kyllä tässä maassa toki hyviä kirjailijoita on, Joonas esimerkiksi.
    Johtavan kai kuitenkin pitäisi olla sellainen, että koko maa odottaa aina vesi kielellä, että mitähän seuraavaksi saadaan. Näin oli Linnan kohdalla parhaimpana aikana.
    Mutta ei meillä enää taida olla sellaista instituutiota.
    Ehkä se vielä tulee, sellainen joka on Eino Leinon mainitsema "mahtaja kansansa sielun".

    VastaaPoista
  14. Parempi olisi että sillanpään marssilaulun sanat unohdettaisiin kaikessa hiljaisuudessa.

    Sillanpään marssilaulun sanoja tapaillessa voivat nyt palveluksen aloittaneet alokkaatkin muistaa miten Suomi menetti Petsamon Jatkosodan sotaseikkailun takia.

    Kantoiko yksikään sen aikannen herra poliittista vastuutaan mittaamottomista maalle aiheuttamistaan vahingoista? Pyysikö yksikään heistä anteeksi kansalta syyllisyyttään mittaamattomiin inhimillisiin vahinkoihin ja suunnattomien maa-alueiden menettämiseen?

    Radiosta tuli kerran Jatkosadan aikaisi Pekka Tiilikaisen reportaaseja Petroskoin valtaamisesta ja voi sitä uhoa mikä silloin vallitsi. Ei mennyt kauan niin haihtuivat utopiat Suursuomesta ja luovutettiin vielä Petsamao sekä maksetettiin suunnattomat sotakorvaukset.

    Nekin on käännetty propagandassa voitoksi. Mutta niinhän velatkin kun juo tarpeeksi virvalgeaa muuttuvat saataviksi. Siinä loistava fantastinen menestystarina jälkipolville kerrottavaksi.


    Japanissa moni yritysjohtaja on firman tehdessä konkurssin kantanut vastuunsa loppuun asti. Oliko Suomessa jatkosadan jälkeen pula köydestä? Sinänsä huvittavaa että valkoisten hysteerisesti pelkäävät kommunistitkaan eivät saaneet hallituksessa ollessaan yhtä paljon vahinkoa aikaan.

    VastaaPoista
  15. Koko Suomen historia on niin suuri nolaus terveelle järjelle, että sen ymmäretäminen omissa yhteyksissään on kiellettävä. Sen sijaan on puhtaana saarnattava myöhempien aikojen viisauksia.

    VastaaPoista
  16. Tuohon Jatkosodan aikaiseen johtoon lisään vielä että syytä katastrofiin on etsitty "heikosta miehistö aineksesta" josta kerrotaan mm. Kirjassa "Murtuneet mielet". Käpykaarti on nostettu monesti esiin aivankuin onnettomuuden juurisyyllä olisi mitään tekemistä asian kanssa.

    Vähän aikaa kuritushueneessa istumaan joutuneista erityiskohtelua saaneista poliitikoista on tehty suuria marttyyreita. Aivan kuin ilmainen loma valtionhotellissa lämmitetyissä sisätiloissa olisi ollut suurikin hinta epäonnistuneesta politiikasta.

    Entä ne jotka olivat menettäneet raajojaan sodassa ja olivat päätyneet Helsingin kaduille kortteerina Pelastusarmeijan yömaja.

    VastaaPoista
  17. Fetissihän se historia on sekä moukalle että arrogantille besserwisserille.
    Vain nöyryys on tie sen ymmärtämiseen, mutta ei sekään mikään yleistiirikka ole.

    VastaaPoista
  18. Mitenkäs se Veikko Huovinen sanoikaan jälkiviisaudesta?

    Historian tutkimuksessa tätä lajia ilmenee ihan riittävästi.
    Pitää myös ottaa huomioon, että todella rehellisiä muistelmia julkaistaan aniharvoin. HYvin harvan yksilön itsekritiikki on niin vahva, että omia tekemisiään voi muistella täysin kaunistelematta.

    Minun on äärimmöisen vaikea kuvitella, mitä lisäetua Suomi olisi siitä saanut, jos johtavat poliitikot ja kenraalit, kirjailijat ym. muut kulttuurivaikuttajat olisi hirtetty sodan jälkeen?

    Kosto on toki inhimillistä, mutta onko se tarpeellista onkin sitten eri juttu.

    Varmaksi asiaa ei voi tietää, mutta Itä-Euroopasta löytyy lukuisia esimerkkejä toisenlaisesta sodan jälkiselvittelystä ja lopputulokset on tiedossa.

    VastaaPoista
  19. Ehdokkaani merkittäviksi myöhempien vuosikymmenten kirjailijoiksi:
    70-luku: Hannu Salama
    80-luku: Arto Melleri (tuotanto noin vuoteen 1987 asti)
    90-luku: Juha Seppälä
    00-luku: Arto Salminen

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.