keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Stalinin kyydissä



Stalinin kyydissä

Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo. Otava, Helsinki 2016, 240 s.

Perinteistä poliittista historia tarvitaan aina. Sosiologiaan tai talousoppiin suuntautunut historia saattaa olla tavallaan kiinnostavaa, mutta eivät ne historian tapahtumien selittäjiksi riitä. Suurmieshistoria, jonka tekijä toteaa olevan ”ansaitustikin” huonossa maineessa on joka tapauksessa välttämätöntä, mikäli halutaan ymmärtää niitä vaiheita, joissa Stalinin kaltaisilla diktaattoreilla oli valta ratkaista asioita.
Vakavasti otettavaa, tieteelliseksi nimitettävää historiaa syntyy silloin, kun tutkija ottaa huomioon kaikki tiedossa olevat kulloiseenkin asiaan vaikuttavat lähteet ja analysoi kriittisesti niiden merkitystä.
Kaikista asioista ei lähteitä ole olemassa eikä kaikkia olemassa olevia lähteitäkään ole vielä tutkijan ulottuvilla. Toisin kuin usein näkyy oletettavan, valtaosa relevantista aineistosta on kuitenkin saatavilla myös Venäjän arkistoista. Rentola on myös käyttänyt laajasti koko tuota lähdemassaa relevanteilta osiltaan ja pyrkinyt selvittämään, millaisissa yhteyksissä Stalin teki tärkeimmät Suomea koskevat päätöksensä ja mikä osuus niillä oli kokonaisuudessa.
Joskus maailmassa on epäilemättä liioiteltu Suomen merkitystä Moskovasta katsottuna, mutta on sitä vähäteltykin. Tosiasia on, että Suomen merkitys Stalinille ja Venäjälle yleensäkin poikkesi olennaisesti muiden pikkuvaltioiden merkityksestä. Se oli sui generis -omalajisensa.
Suomen maantieteellisen, kirjoittaja käyttää jopa muotiin tullutta sanaa geopoliittisen, sijainnin erikoislaatuisuus oli sen erityisaseman kulmakivi.
Suomi ei ollut Moskovan ja Berliinin välissä, eikä sen länsipuolella ollut Saksa, vaan Ruotsi. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen nämä olivat olennaisia tekijöitä.
Toinen Suomen tukipylväs oli sen sotilaallinen kyvykkyys. Talvisota oli puna-armeijalle ja Stalinille henkilökohtaisesti sellainen sokki, ettei sitä unohdettu koskaan. Tähän voidaan vielä lisätä jatkosodassa osoitettu kyky käydä jopa hyökkäyssotaa ja sitä paitsi voitokkaasti ja suurvaltaa vastaan.
Stalin, käytännön miehenä, ei voinut olla arvostamatta tällaisia asioita. Lisäksi Suomen valttina oli sen väestön selvän enemmistön halu puolustaa omaa valtiotaan ja yhteiskuntajärjestelmäänsä. Maan hallitus nojasi varsin laajaan kansalaisyhteiskuntaan, mikä oli tuon ajan Euroopassa poikkeuksellista.
Kieltämättä Suomessa oli myös suhteellisen laaja kommunistihenkinen poliittinen ryhmittymä nimenomaan sodan jälkeen, vaikka se kaikesta päätellen koostui sangen kyvyttömästä aineksesta ja oli vailla kunnon johtoakin. Sitä paitsi on todettava, että Neuvostoliiton geostrateginen asema Suomenlahdella oli kyllä sen johtajien mielestä kestämätön, mitä talvisodalla juuri yritettiin muuksi muuttaa.
Kuten historia osoitti, noudatettu politiikka osoittautui fiascoksi ja punalippuinen Itämeren laivasto saarrettiin Kronstadtin lahteen vuosien 1939-1940 suuresta rosvoretkestä huolimatta. Tuosta valloitusretkestä saattoi itse asiassa olla puolustussodalle suurtakin vahinkoa, luulisin.
Tätä puolta Rentola ei kuitenkaan pysähdy käsittelemään, vaan tyytyy talvisodan osalta kertaamaan tunnetun ja tärkeän tarinan siitä, miten tiedustelutiedot länsiliittoutuneiden aikeista saivat Stalinin tekemään aivan odottamattoman ratkaisun eli suostumaan rauhaan Helsingin hallituksen kanssa.
Stalin oli jyrkkien käänteiden mestari, kuten jo hänen lyhyessä elämäkerrassaan todettiin. Sitä paitsi hänellä oli riittävästi valtaa niiden läpiviemiseen. Kukaan ihminen Neuvostoliitossa, millään hallinnon tasolla ei ollut turvassa, mikäli hän rohkeni vastustaa johtajaa.
Noita jyrkkiä käänteitä tuli sitten myös Suomen osalle ja, kuten historiaan aina kuuluu, kaikki olisi voinut mennä myös toisin ja noita käänteitä olisi voinut tulla lisääkin. Erityisesti aivan 1950-luvun alussa Stalin alkoi pontevasti varustautua sotaan eikä Suomikaan olisi voinut jäädä sellaisen ulkopuolelle. Sotaa ei kuitenkaan tullut.
Entä oliko Stalinilla tarkoitus valloittaa Suomi kesällä 1944 ja vaatiko Neuvostoliitto ehdotonta antautumista vai ei?
Aina silloin tällöin on viitattu siihen, että Stalin Teheranissa vuonna 1943 jo sopi Rooseveltin kanssa, ettei Suomea valloitettaisi. Venäläisellä taholla kiistettiin aikoinaan myös se, että Suomelta olisi vaadittu antautumista.
Tokihan sitä sentään vaadittiin ja mitä se olisi merkinnyt, selviää Rentolan kirjasta. Ymmärrettävää kyllä harva Venäjällä halusi tyytyä vuoden 1940 rajoihin rajun verenvuodatuksen jälkeen ja Suomen itärajasta tehtiin myös uusi variantti, joka muistutti vuosien 1743-1812 rajaa. Se olisi merkinnyt taloudellista katastrofia ja neljännesmiljoonaa siirtolaista lisää, sikäli kuin koko tuo massa olisi yleensä kyetty jotenkin sijoittamaan.
Miehitys olisi ollut karua aikaa, kuten se yleensäkin tuppaa olemaan. Maamme on ollut onnellinen siinä, ettei se tiedä mitään enempää venäläisestä kuin saksalaisestakaan miehityksestä 1900-luvulla ja myös sikäli, että siviiliväestön tappiot sodassa jäivät niin pieniksi pommituksista huolimatta.
Kaikkialla muualla luvut olivat aivan toisenlaisia. Tämäkin oli yksi tekijä, joka osaltaan mahdollisti sen uuden kollaboraatiopolitiikan, jota Suomi sitten menestyksellisesti Venään suuntaan noudatti. Paradoksaalisesti uuden ystävyyden perustana oli sodassa osoitettu kuntoisuus ja puolustuksen pitäminen. Tätä paradoksia olen itsekin usein yrittänyt ymmärtämättömille kuulijoille tarjota.
Yritettiinkö Suomea sitten sovjetisoida sodan jälkeen vai ei? Tokihan siihen pyrittiin, mutta ei siitä haluttu maksaa enempää, kuin niissä oloissa näytti kohtuulliselta. Ja kun odotettavissa olevat kustannukset olivat niinkin suuria kuin olivat, ei isoa pyörää pantu pyörimään.
Tässä vaiheessa kertomuksen sankari on Paasikivi, ukko, joka oli sekä viekas että kova ja ansaitsi tällä arvostusta ja kunnioitusta itseään kohtaan. Lapselliset kyhäelmät ”suomettumisesta” ja sen suuresta häpeällisyydestä voi jättää omaan arvoonsa. Kyseessä oli suuri menestystarina, joka tehtiin taitavasti ja määrätietoisesti.
Etenkin nuoremman polven taholla on yhä useammin saanut havaita, ettei Suomen sodanaikaista historiaa paitsi kyetä, edes haluta ymmärtää Suomen ainutlaatuisena kansallisena saavutuksena, vaan kuvitellaan löydetyn hyvinkin syvällinen uusi näkökulma, kun nähdään Suomi Saksan liittolaisena ja länsivaltojen vihollisena.
Tällaiselle typeryydelle ei sinänsä kannattaisi omistaa riviäkään, ellei sen näkisi valtaavan yhä enemmän alaa etenkin puolisivistyneiden journalistien piirissä. Tältäkin kannalta on erinomaista, että käytettävissä on nyt ajanmukainen teos maamme kohtalonvuosista.
Rentolan kirja on yksi niitä keskeisiä tutkimuksia, jotka on syytä kääntää venäjäksi. Kirjoittaja onkin siinä myös hyödyntänyt runsaasti niitä venäläisiä lähteitä, joita viime vuosina on tästäkin aihepiiristä tullut käyttöön. Verrattuna omaan, parinkymmenen vuoden takaiseen kirjaani, Rentolan materiaali on paljon runsaampaa, vaikka johtopäätösten voi tuskin sanoa olennaisissa asioissa suuresti tuon aikaisista poikkeavan.
Historia kehittyy kuitenkin juuri siten, että käyttöön tuleva uusi materiaali aina auttaa vahvistamaan, kumoamaan tai tarkentamaan vanhoja käsityksiä. Mitä vankemman lähdeaineiston varassa johtopäätökset seisovat, sitä vähemmän jää tilaa löysille spekulaatioille, joita juuri tässäkin kirjassa käsiteltyjen kysymysten ympärille on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi.
Kaikkia selostamiaan ja pohdiskelemiaan asioita kirjoittaja ei toki ole voinut tukea vankalla lähdeaineistolla. Eihän sellaista useinkaan edes ole olemassa.
Joka tapauksessa venäläisten lähteiden täydentyminen jatkuu. Hiljattain on Suomeen saatu hankituksi NKP:n politbyroon arkiston Suomea kokevat erikoismapit (osobyje papki), joiden materiaalista osa julkaistaan ensi syksynä kirjan muodossa suomeksi. Tämä aineisto käsittelee myös juuri Stalinin aikaa ja ulottuu joissakin tapauksissa 1960-luvulle asti.

28 kommenttia:

  1. Rentolan aikaisempi teos rakas toveri Stalin, opetti minulle kolmekymmenluvun polittisesta kehityksestä maassamme,juuri kremlin arkistosta löytyneiden salaisiksi tuolloin julistettujen raporteiden kautta ja muodossa. Käänne vasemmalle vuonna 37 onnistui osittain juuri kominternin antamien toimintaohjeiden vuoksi, silloin näet maanalaiset kommunistit suositeltiin äänestämään sosdemeja.

    VastaaPoista
  2. Minulla on parhaillaan kesken tämä Rentolan teos ja Vihavaisen Vanhan Venäjän paluu; eivät ole kovin mehukasta luettavaa. Niistä tulee mieleen Eila Pienimäki, joka lauloi muinoin suunnilleen näin: "Silloin ymmärsimme molemmat, että päättymättä jatkuvat hetket onnelliset ihanat luona vanhan Venäjän."

    VastaaPoista
  3. Suomen ja Saksan liittolaisuudesta Mauno Jokipii kirjoitti Jatkosodan synnyssä jotensakin seuraavasti: "Suomi ei ollut sen enempää eikä sen vähempää Saksan liittolainen kuin Romania, Bulgaria tai Unkari." (Muistinvarainen lainaus.

    Kysymys on tulkinnasta.

    MafH


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, jotkut tulkitsijat eivät pidä minään sitä, että liittolaisen sotaa käyvä armeija on liki täydellisesti alistettu toiselle, kuten muistaakseni oli Romanian tapauksessa. Sama tilanne taisi olla muillakin liittolaisilla, jotka taistelivat Saksan ylijohdon alaisuudessa Saksan itärintamalla.

      Poista
    2. Kiinnitetään kuitenkin huomio varsin tärkeään yksityiskohtaan. Sitä mukaa kun Saksan voittokulku tökki ja kääntyi lopulta tappioiden tieksi, sitä enemmän liikkumavaraa Suomelle alkoi tulla. Olen äimistellyt sitä miten vähän Saksa materiaalisesti Suomea lopulta aseisti ennen kevättä 1943. Vasta Stalingradin jälkeen sai Suomi ostettua uutta modernia kalustoa (mm. torjuntahävittäjät bf-109 G). Vasta katastrofien kesällä 1944 alkoi apua eniten virrata.

      Sekä Stalin että Mannerheim tekivät syksyllä suhteellisen hyvän diilin. Toinen voitti ja laittoi suomalaiset puskemaan yli 200 000 saksalaista ulos maasta (vapautti puna-armeijan voimia Norjan Lappiin ja muille rintamille). Suomi pääsi taas irti tappiollisesta sodasta mutta täysin kasvojaan menettämättä. Juuri siksi siitä sodanjälkeisestä ajasta tuli lopulta aikamoinen menestys. Stalinille Suomi oli suuri voitto koska Suomesta koitui sille pitkässä juoksussa vähiten harmia.

      Poista
  4. Tämä oli osa aamunavasutani Itäkekusken lukiossa v. 1999


    Gruusialainen Josif Vissarionovits Dzugasvili ei ollut varakkaasta perheestä Hänen isoisänsä oli ollut maaorja ja isänsä juoppo, hieman kauniimmin sanottuna filosofinen suutari. Hänelle ainoa mahdollisuus opintielle oli Tbilisin pappisseminaari. Nuoren Stalinin - tällä nimellähän me hänet paremmin tunnemme - ensimmäinen aate ei ollut sosialismi vana nationalismi. Gruusiassa vallitsi ja hallitsi isovenäläinen taantumus ja kaikki gruusialainen kirjallisuus ja vähäinenkin kansallistunne oli kiellettyä varsinkin pappisseminaarilaiselle. Nuori Dzugasvili, kuitenkin vietti kaksoiselämää. Luostarin ylen innokkaat valvojat kuitenkin havaitsivat, että lupaava nuorukainen luki sellaista vaarallista - suorastaan liberaalia - kirjallisuutta kuin Hugon Meren ahertajat tai Letourneaun ”Kansakuntien kirjallisuuden kehitys”.


    Kun silloin parhaana kasvatusmenetelmänä tunnettu ranagaistuskoppi ei tuntunut tehoavan tähän muuten lupaavaan nuorukaiseen hänet erotettiin seminaarista. Stalin oli sanamukaisesti kadulla sillä samalla hän menetti toimeentulonsa.


    Pelastukseksi tuli Tbilisin tähtitieteellinen observatorio, josta hän sai vaatimattoman avustajan paikan. Palkka oli lähinnä nimellinen, mutta ensimmäisiä kertaa elämässä hänellä oli oma huone ja omaa rauhaa. hänen tulevista harrastuksistaan mainittakoon vallankumouksellisen liikkeen rahoittaminen erinomaisesti suoritetun pankkiryöstön avulla. Jostain syystä osa ryöstösaaliista saduista ruplista vaihdettiin muuksi valuutaksi Tukholmassa.


    Ainoa kerran elämässään ennen Teheranin Potsdamin kokouksia Stalin oli Venäjän ulkopuolelle vuonna 1905. Silloin hän osallistui Venäjän sosialidemokraattien kokoukseen Tampereella - Suomihan ei ollut osa Venäjää vaan autonominen suuriruhtinaanmaa, jossa vallitsivat hallinnollsien tarkoituksenmuaksiuduen kannalta ikävät lait esimerkiksi poliisin pidätysoikeudesta. Hän piileksi viranomaisia Mäkkylän talossa Ylöjärven Soppeenmäen kylässä.


    Vietin lapsena aina osan kesästä Mäkkylän sukulaistalossa perheystävämme Esko Mäkikylän luona Ylöjärven Ahvenistossa, joka muuten on maamme upeimpia kansallisromantiikan ajan huviloita ja Emäntämme Eskon sisar - Leena-tätinä minä hänet muistan - kertoi siinä sitten eräänä iltana istuessamme kiikkustuolissa takan ääressä nuoren Stalinin elämästä Mäkkylän talossa.


    Mäkkylän emäntä sattui olemana äksympää sorttia ja pani myös tulevan Kansojen rakastetun isän kuriin. Mietimme sitten, että siitäkö vihat. Jälkikäteen olen ajatellut, että silloin Stalin oppi, että suomalaisia kannattaa varoa.


    Eräällä pakomatkalla Suomessa Leniniä auttoi suomalainen poliisi. Tämä teki Leniniin syvän vaikutuksen ja hän sanoi suomalaiselle ystävälleen että kansa, jonka poliisitkin taistelivat sortoa vastaan, ei voisi koskaan tuhoutua. - Ja tämä olkoon sanani täksi päiväksi.

    +++++
    (munkkikoulusta sillä perusteella, ettei hän yli vuoteen ollut suorittanut ainoatakaan tenttiä)
    Pulkova on kukkula muuten alavalla maalla. Suomeen se liittyy silläkin tavalla, että Nevanlinnojen matemaatikkosuvun lahjakkuus todennäköisesti periytyy observatorion johtajan tyttäreltä, jonka kanssa suvun kantaisä viime vuosisadalla. meni naimisiin.


    MafH

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stalin kävi Wienissä 1913.
      http://www.zeit.de/2007/43/Stalin
      http://www.bbc.com/news/magazine-21859771

      Poista
    2. Tuota en tiennytkään. Yoetoni perustuvat lähinnä Deutscherin Stalin elämäkertaan.

      Poista
  5. Kiitos suosituksesta, Vihavainen.

    Olen vähän pelännyt kylmän sodan paluuta ja arkistojen sulkeutumista, mutta onneksi tärkeitä tiedonmuruja on edelleen saatavilla. Jos kirja esittelee uusia lähteitä ja tarjoaa lisänäyttöä historialle, on se lukemisen arvoinen.

    Jään myös innolla odottamaan noita erikoismappeja; toivottavasti ilmestyvät lyhentämättöminä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei me niitä lyhennellä, mutta pakko on valikoida. Ei niin suurta määrää kukaan käännä ja kustanna.

      Poista
    2. Pelkään lähinnä, että asiakirjojen luovuttaja antaa valitut palat. En tosin tiedä, kuinka salaista tai merkittävää tietoa niissä mapeissa on. Esim. Mainilan laukauksista ja Stalinin pakkosiirtosuunnitelmista olisi kiinnostavaa saada lisänäyttöä. Ne saattoivat olla niin salaisia, ettei politbyroollekaan kerrottu.

      Poista
    3. Kyaseessä ovat valoikuvat sivunumeroiduista mapeista. Olisi vaikea kuvitella väärennöksiä, mutta jotakinhan aina voitaneen tehdä.
      Mainilan laukauksista on mielestäni saatu kaikki, mitä voi kuvitella asiasta olevankin. Turhia papereita ei välttämättä tehty.
      Pakkosiirtosuunnitelmilla tarkoitat ehkä itäkarjalaisia? Stalin ei sellaisia valmistellut, apurit kyllä.

      Poista
    4. Ja toki Stalin hallitsi paljolti puolue-elimistä väkittämättäkin, kuten häntä sitten jälkikäteen arvoisteltiin. Normaalin toiminnan kannalta koneisto oli kuitenkin välttämätön.

      Poista
    5. Hyvä juttu nuo sivunumerot; niistähän näkee heti, jos jotain on poistettu. Oleellista tällöin tietysti on, ettei mappeja ole koottu jälkikäteen.

      Mainilasta puhuttaessa kiinnnostaa, käsiteltiinkö asia politbyroossa tiedotustoimiston uutisen pohjalta vai jonkin muun esim. NKVD:n salaisten raporttien.

      Pakkosiirtosuunnitelmilla tarkotin niitä legendoja aiotuista toimenpiteistä vallatussa Suomessa. Mutta ei sellaisiakaan politbyroossa taidettu käsitellä.

      Poista
    6. Oliko politbyroon huone tuuletettu ennen kokousta? On epäilty että homeongelmalla olisi ollut vaikutusta päätöksiin.

      Poista
  6. Mitä isompi Stalin, sitä isompi Marski.

    VastaaPoista
  7. Historia kehittyy kuitenkin juuri siten, että käyttöön tuleva uusi materiaali aina auttaa vahvistamaan, kumoamaan tai tarkentamaan vanhoja käsityksiä.

    - Yksilö? Vaimo vain - jos ei ole ostoksilla - mutta puolue, se on hirmumyrskyn purkaus! (Majakovski vapaasti muisteltuna)

    -Ne, jotka kansalaispuoluetta ovat Paavo Väyryselle ideoineet, ovat ajatelleet kaikkea hyvää ja kaunista muidenkin puolesta. Eikä sellaisen puolueen tarvitse olla itse aina hallituksessa. Sitä vaan ei ole suomenkielisten vielä helppo oivaltaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskustan kansa­ne­dus­tajat vierailevat tammikuun kolmannella ja neljännellä viikolla yhteensä yli 40:ssä koulussa ympäri Suomen.
      Keskus­ta­e­dus­ta­jien vierai­lu­ka­len­teri kattaa koko Suomen Uudenmaan Espoosta käsivarren Lappiin Enontekiölle.
      Koulu­vie­railut liittyvät Suomi 100 -juhlavuoden tapahtumiin eduskunnassa. Juhlavuoden teemana on Yhdessä.
      (Suomenmaa 10.1.2107)

      Poista
  8. Kommenttini saattavat vaikuttaa joutuneen väärälle palstalle, mutta ovat seurausta kirjani Rooma opettaa väitteistä, joiden mukaan Suomeen rakennetaan parhaillaan kommunismia johtokuntatasolla, kuten parhaillaan lehdistä saamme lukea sekä Intian kauppavaltuuskuntien että Anne Bernerin jäljiltä.

    Timo Vihavaisella on merkittävä osuus kirjani syntymiseen.

    VastaaPoista
  9. Sotakommunismille oli tyypillistä hallinnon suora ohjaus ja sotilaskomento.

    VastaaPoista
  10. "Lapselliset kyhäelmät ”suomettumisesta” ja sen suuresta häpeällisyydestä voi jättää omaan arvoonsa. Kyseessä oli suuri menestystarina, joka tehtiin taitavasti ja määrätietoisesti."

    Onko kirjoittamanne kirja "Kansakunta rähmällään" vain kuvausta menestystarinasta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa olikin kyse Paasikiven ajasta, jolloin ei oltu niin pahasti rähmällään kuin Kekkosen ajalla. Kekkosen ajalla NL:n arvostelusta tehtiin kerettiläisyyttä, koska sitä pidettiin myös kekkoslaisen ulkopolitiikan (ja siten sisäpolitiikankin) arvosteluna.

      Poista
    2. Eihän toki. Ainahan riittää porukkaa, joka haluaa ajaa omaa etuaan vaikka sitten maan vahingoksi. Lisäksi on hölmöjä.
      Ei tämä itse ulkopolitiikan perusideaa muuksi muuta.

      Poista
    3. Olen lapsilleni ja heidän puolisoilleen yrittänyt vakuuttaa että me 1970-luvun teinit emme hiivatin päivääkään oltu peloissaan mistään Neuvostoliitosta tai sen hyökkäilystä. Ja koko suomettumista katsoimme tv:stä ja kuuntelimme radiosta kuin jotain huvinäytelmää. Uskokaa jo nuoremmat - ei siitä mitään vammaa kenenkään meidän sieluumme tullut.

      Poista
  11. ""Lapselliset kyhäelmät ”suomettumisesta” ja sen suuresta häpeällisyydestä voi jättää omaan arvoonsa. "

    Mielestäni "Kansakunta rähmällään" oli toistaiseksi paras kuvaus "suomettumisesta".

    En aio jättää sitä "omaan arvoonsa".

    VastaaPoista
  12. Mutta edelleenkin jää selvittämättä suuri arvoitus: miksi Stalin kieltäytyi miehittämästä Suomea esim keväällä 1945. Jos siis pahoja aikeita oli ei suinkaan Suomen varsin pieni armeija, jonka työntämiseen Kannakselta ja Itä-Karjalasta NL kesällä 1944 lopulta tarvitsi vain 7% asevoimastaan, voi olla suurin ja tärkein yksittäinen tekijä. Kyllä siinä on pitänyt muutakin olla.

    Jollain aivan omituisella tavalla (sattuma vai kenties johdatus?) Suomi vältti näkemästä sekä Stalinin että Hitlerin kaikkein julmimmat kasvot. Selitys lienee yksinkertainen - Helsingin kautta ei ajella panssareilla Berliiniin. Kun siihen pannaan tuo venäläisiä kummastuttanut omituinen suomalaisten kovapäisyys (taistelu nyrkit savessa) niin asetelma oli selvä. NL tarvitsi jonkinlaisen kuusen koristeen ja Suomi sai kelvata tuohon rooliin.

    Nyt netissä kirjoitellaan jopa siihen malliin taas että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen oikea paikka on olla Äiti-Venäjän reisien välissä. Siispä matka sinne.

    VastaaPoista
  13. Kuuntelin radiosta Rentolan kirjasta käytyä keskustelua. Minun mieleen jäi erityisesti se kohta jossa Teheranissa(?) eräällä lounastauolla tuli keskustelu siitä miten huono Hitler on "lopettamaan toiminnan". Joku länsivaltojen edusta kysyi silloin "osaako meistä kukaan lopettaa toimintaa ajoissa". Siihen Stalin välittömästi: "Minä osaan."

    Keskustelu jatkui siitä missä määrin Stalin Suomen osalta osoitti "osaavansa lopettaa toiminnan ajoissa." Mielestäni emme ole viisaita jos tukeudumme liiaksi vain torjuntavoittomantraan. Ei sitä voida kiistää eikä tarvitse. Mutta siihen jämähtäminen liiaksi voi olla jopa uusi suomalainen suuri harha.

    VastaaPoista
  14. Hyviä pointteja kaikki. Onhah se vähän huvittavaa, kun meillä jämähdetään ajattelemaan vain sitä, että Suomi suostui Moskovan rauhaan. Tarvittiinhan siinä se toinenkin osapuoli. Ei me sitä pakotettu.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.