tiistai 31. tammikuuta 2017

Uraa!



Hurraa!

Niin sanottu hurraaisänmaallisuus on tässä maassa ollut suhteellisen harvinaista sielunsairautta.
Sen piiriin on joka tapauksessa kai laskettava muuan laulu, jonka kertosäkeessä lauletaan: ”Hurraa, hurraa, hurraa!”
Kyseessähän on tietenkin se Oolannin sota, jonka sanoja pohtiessa tulee pian siihen tulokseen, ettei niissä ole totta yhtään ainoata lausetta, ellei sellaiseksi lasketa ”Oolannin rannat ne raikuivat ja fästningin muurit ne kaikuivat”. Sen informaatioarvo on kuitenkin vähintäänkin vaatimaton.
Toisin kuin laulussa sanotaan tai annetaan ymmärtää, ei engelsmannilla ollut viittäsataa laivaa tai kolmeakaan sataa. Vihollisen meininki oli ampua se fästninki murskaksi ja sen he myös tekivät, ottaen asianmukaisesti sotaväen fangeiksi.
Suomen poikien kerrotaan kuitenkin ampuneen, mikä ei ole ihan valettakaan, mutta lähinnähän ne olivat noita Venäjän poikia, jotka ampuivat. Omaa väkeä toki.
Mutta mitäpä merkitseekään historiallisen todellisuuden banaalisuus silloin, kun päätarkoituksena on päästä laulamaan ”hurraa, hurraa, hurraa!”
Kyllä kai terve sielu aina välillä pientä hurrausta kaipaa. Sana lienee vanha janitsaarien sotahuuto, joka tarkoittaa ”tappakaa ne!”, mutta ei sitä kukaan enää kirjaimellisesti ymmärrä. Kukapa sitä paitsi ei olisi laulanut alle kaksikymppisenä juovuspäissään Kauhavan rumasta vallesmannista ja sen tappamisesta, vaikka ei olisi Kauhavalla edes käynyt, saati että oikeasti hautoisi jotakin kataluutta sillä suunnalla?
En ymmärrä lainkaan niitä, joiden mielestä isänmaallisuus olisi paha asia sinänsä. Toki se helposti saa vähintäänkin hölmöjä muotoja, mutta sellainenhan on epätäydellisessä maailmassamme väistämätöntä. Patriotismi on kuin onkin jo iät ja ajat ollut elämisen arvoisen elämän tukipylväs tässä maailmassa. Bertrand Russellin vaihtoehdoksi lanseeraaman matriotismin sisällöstä en tiedä mitään konkreettista ja se on tainnut jäädä vain luonnoksen asteelle.
Selvää joka tapauksessa on, tai on tähän mennessä ollut, että jokainen kansakunta tarvitsee oman historian ja myös sellaiset symbolit, joita voi käyttää, kun tekee mieli hurrata. Meille suomalaisille tämä oli polttavan ajankohtainen kysymys 1800-luvulla ja kun kiire oli, riensivät apuun ensimmäisinä kirjailijat ja onneksi jopa suuret kirjailijat.
Topeliuksen Välskärit ovat suurta kirjallisuutta ja aikoinaan hyvin ajan hermolla. Koko Eurooppa herätteli tuolloin kansallista menneisyyttään ja kirjailijat ja maalarit loivat kuvia sankariajoista.
Runeberg ei ollut sen huonompi ja mikä parasta, hänen parhaat runonsa eivät olleet onton pateettisia eivätkä edes hurraaisänmaallisia muutamaa merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta. Epäilemättä sodan todellisuus jäi Vänrikeistä puuttumaan ja enemmän tai vähemmän falskit yläluokkaiset kunniakäsitykset projisioitiin myös sinne, missä niitä tuskin oikeasti oli.
Mutta runouden tehtävänä ei olekaan varsinaisen banaalin todellisuuden kuvaaminen. Isänmaallisuus tarvitsi symbolinsa ja kansakunta historiansa. Siinä sitä nyt sitten oli.
Kaikella on aikansa ja niin Runeberg kuin Topelius ovat nyt jo jääneet varsin pienen piirin harrastukseksi. Väinö Linna antoi Runebergille hirmuisen iskun ja Topeliuksen hahmot kuuluvat nykyään jo sellaiseen todellisuuteen, jota suuri yleisö ei ymmärrä ja josta se ei viitsi kiinnostua.
Mutta toki meillä yhä on kansallinen kirjallisuutemme. Se, joka ei tunne Väinö Linnan teoksia, ei yksinkertaisesti ymmärrä suomalaista kulttuuria sellaisena kuin se oli 1950-luvulta 1990-luvulle. Luulenpa, että tuota porukkaa alkaakin jo olla enemmistö.
Kyllähän Tuntematonta tarjotaan katsottavaksi yhä joka itsenäisyyspäivä, mutta mahtaako se nykynuorisolle merkitä sen enempää kuin tuo läpeensä ontto ”Oolannin sota” sille, joka nousuhumalassa tarvitsee jotain tunnelmaan sopivaa laulua? Se jännite matalan katseen ja virallisen isänmaallisuuden välillä, joka kerran oli Tuntemattoman keskeinen elementti, tuskin siitä enää välittyy uusille sukupolville.
Eipä kai tästä suurtakaan vahinkoa koidu. Tulee kuitenkin miettineeksi, millaista isänmaallisuutta uusi polvi mielessään rakentaa ja mihin se sitä tarvitsee, jos tarvitsee.
Jo 1960-luvun radikaalit selittivät, etteivät he sellaista tarvitse yhtään mihinkään. Kansainvälisyys oli päivän sana, vaikka oli tuskin käyty Tukholmaa kauempana ja vaikka suurin osa ei esimerkiksi ollut koskaan nähnyt elävää neekeriä, kuten silloin sanottiin. Mutta olihan niitä elokuvia ja kirjojakin. Kuviteltu yhteisö se oli tuo kansainvälisyyskin ja se sitä vasta olikin.
Kuvitelmat nationalismin vanhanaikaistumisesta alkoivat kuitenkin näyttää ennenaikaisilta, kun seurasi urheiluyleisöä, jonka kiljunnassa oli helppo havaita psykopatologisia piirteitä. Asiaa kyllä mutkistaa se, että reaktiot ovat suunnilleen samanlaisia olipa kyseessä oman maan tai oman kaupungin joukkue ja kuuluipa tuhon joukkueeseen ketä tahansa. Kaiken takana on ilmeisesti jonkinlainen tarve päästä hurraamaan jostakin, vaikkapa sitten aivan kuvitellusta syystä.
Nykyään, kuten myös Rooman rappion aikana, sirkuksesta on tullut jonkinlainen omaa elämää suurempi asia joukoille, jotka elämystään varten jakaantuvat kannattajaryhmiin ja yhä useammin hyökkäävät myös toisiaan vastaan. Tämä on aivan ilmeistä paluuta primitiivisten kulttuurien kaikkein alkeellisimpiin muotoihin.
EU:n laajetessa pohdiskeltiin vielä taannoin, onko nyt käymässä niin, että kansallisvaltioihin kohdistuva patriotismi antaa tilaa eurooppalaisuudelle ja ihmiset alkavat sen sijaan etsiä ensisijaista identiteettiään eli pientä kotimaataan lähempää, maakunnista ja alueilta.
Ei tämä nyt enää oikein siltä näytä. Ensinnäkin Euroopan ulkopuolelle jäi Venäjä ja Lissabonista Vladivostokiin ulottuvan Euroopan sijasta olemme saaneet krooniseen vastakkainasetteluun perustuvan maantieteen, jonka suurempi ja mahtavampi osapuoli on osoittautunut niin läpeensä lahjattomaksi ja kyvyttömäksi, ettei siihen identifioituminen houkuttele edes tyhmimpiä.
Euroopan hymnissä puhutaan paljon sankaruudesta ja muusta komeasta. Se on kuitenkin läpeensä falski. Millaista olisi eurooppalainen patriotismi tai vaikkapa matriotismi? Mikä yhdistää EU:n kansalaisia lukuun ottamatta pakko noudattaa yhteisiä, vähä-älyisiä määräyksiä? Asiaa sitä paitsi pahentaa, ettei niiden merkitys ole kaikille läheskään sama eivätkä niitä kaikki edes noudata.
Euroopan yhteisö ei takaa eikä tietysti voikaan taata kaikille kansallisuuksille tasavertaista asemaa. Voisiko se sen sijaan tarjota edes hurraa-patriotismin korviketta sitä kaipaaville?
Tämä on kiinnostava kysymys. Ranskalaisissa kouluissa lienee yhä käytössä oppikirja, joka kertoo ranskalaisten esi-isien olleen muinaisia galleja. Tätä on ankarasti vastustettu sen perusteella, että yhä suuremman joukon juuret juontuvatkin nyt Afrikasta.
Tuon joukon kerrotaan myös urheilukilpailuissa säännöllisesti ”kannustavan” omien esi-isiensä jälkeläisiä eli hurraavan kotimaansa vastustajille. Vastaava ilmiö on havaittavissa muissakin Euroopan maissa.
Voidaanko tuota ilmiötä pitää merkityksettömänä, on kiinnostava kysymys. Itse asiassa näyttää siltä, että joukkueurheilu on sellainen mielettömyyden laji, johon valtiot sijoittavat yhä käsittämättömämpiä summia. Menneet aikakaudet rakensivat kuka pyramideja, kuka katedraaleja. Nyt rakennetaan stadioneja. Ilmeisesti siinä on asia, joka paremman puutteessa koetaan maailman tärkeimmäksi.
Ehkäpä avainkysymys ei kuulukaan: mikä on Euroopan yhteinen romaani tai runoelma? Ehkäpä myöskään ei kannata pitää ”Oodia ilolle” Euroopan yhteisenä tunnussävelenä ainakaan niin kauan kuin se ei ole voittanut euroviisuissa? Eurooppalaista patriotismia ei voine olla ennen kuin on olemassa yhteinen Euroopan potkupallojoukkue, jota kaikki kansat kannustavat.

22 kommenttia:

  1. Tässäpä Vihavainen on oleellisen äärellä,tuo huraa isänmaalisuus lienee, jos siterataan Lönrotia puoliherrojen ominaisuus,toisaalta hävetään omien alkukantaiseksi kuviteltujen juurien ja taustojen puolesta, toisealta olaan rähmälään, muka korkeampien sivistyksellisten auktoriteettien edessä.
    Kultuuri nationalisteina me voimme toki ymmärtää ja ihailla myös muita kansakuntia ja niiden tapoja, mutta meidän ei tarvitse matkia niitä tullaksemme hyväksytyksi.

    VastaaPoista
  2. Oolannin sota on erinomainen esimerkki siitä, kuinka hyvää propagandaa tehdään. Siinä täytyy olla siteeksi totta, eikä ilmiselviä valheita (vaikka kyllähän sellaistakin propagandaa tehdään, jossa on lähes pelkkää valetta). Ja jos valehdellaan, toden ja valheen raja täytyy häivyttää niin, että sitä ei helposti huomaa.

    “ Ja se Oolannin sota oli kauhia…”

    Lienee aivan totta, ainakin niistä, jotka taistelun keskelle joutuivat.

    “Kun kolmella sadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla…”

    Laivojen määrässä saattaa olla liioittelua, mutta muuten pätevää tekstiä.

    “Ja se oli sen vihollisen meininki … että ampua murskaksi fästinki ja ottaa se sotaväki fangeiksi”

    Ihan totta, sellainen oli meininki.

    “Mutta Suomen poijat ne ampuivat … että fästingin muurit ne kaikuivat …”

    Varmaankin siellä oli Suomen poikia, jotka ampuivat, ja kyllä muuritkin kaikuivat.

    Vaikka sanat ovat hyvin pitkälle totta, niin rivien välistä lukemalla saa käsityksen, että “Suomen poijat” (eivät siis venäläiset) pärjäsivät hyvin ja “fästingin muurit” olivat turvassa. Tämä on tietysti laulun tarkoituskin. Käykääpä katsomassa Bomarsundissa. Kyllä siellä hiukan on muuria jäljellä, mutta suurimmaksi osaksi fästinki on hävitetty. Ja monet niistä “Suomen poijista” otettiin “fangeiksi” ja taidettiin viedä peräti Englantiin asti. Saivatpahan ilmaisen ulkomaanmatkan.

    Oleellinen osa propagandassa on, että kiusalliset asiat jätetään sanomatta. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun seuraa nykyajan tiedotusvälineitä.

    Toinen professori

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös se laulukin tehty Englannissa?

      Poista
  3. "Kuviteltu yhteisö se oli tuo kansainvälisyyskin ja se sitä vasta olikin."

    No niinpä oli ja on toki tänäkin päivänä. Mitään sellaista "Kansainvälistä Yhteisöä(TM)", johonka varsinkin tiedostavampi väki Suomessakin niin auliisti jokaisessa mahdollisessa (ja varsinkin mahdottomassa) tilanteessa vetoaa, ei ole ainakaan tuon fiktion (so. tarkoitushakuisen olettamuksen) mukaisessa muodossaan olemassakaan. Nämä kansainvälisoikeudellista luonnetta omaavat, ylikansalliset instituutiot kuten YK tai EU tai vaikkapa Etyj, tai Nato, ovat sitten asia erikseen, mutta nehän ovatkin luonteeltaan oikeushenkilöitä (tai ikävämmin sanottuna, ylikansallisia byrokratioita). Mutta tuo ns. "Kansainvälinen Yhteisö", hmmm... haiskahtaapa hieman sosiaaliselta konstruktiolta, tätä muuatta muotitermiä siteeraten...

    "Oleellinen osa propagandassa on, että kiusalliset asiat jätetään sanomatta. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun seuraa nykyajan tiedotusvälineitä."

    Kansinvälinen, tai ihan kansallinenkin agitprop on kyllä Goebbelsille paljosta velkaa, vaikkei kyseiseen nimeen vetoaminen ole aikoihin ollutkaan järin hyvien tapojen mukaista.

    “ Ja se Oolannin sota oli kauhia…”

    No tuostahan argentiinalaiset voisivat vääntää vaikka oman version: "Ja se Falklandin sota oli kauhia...!" ;)

    (No joo, eihän ne argentiinalaiset nyt meille toki ole mitään pahaa kuunaan tehneet, joten hevosenleikki sikseen.)

    VastaaPoista
  4. Pidin paljon enemmän tästä hiljaisesta ja vakaasta isänmaallisuudesta joka vallitsi mm. 1970- ja 1980-luvulla. Sen sijaan vuodesta 1991 lähtien alkanut ns. uusisänmaallisuus omituisina tulkintoineen viime sodista (jossa Suomi lähes tulkoon esitetään sodan voittajana) sekä käsittämätön veteraanipalvonta (mitä vähemmäksi ja höperömmäksi veteraaniporukka muuttuu) herättää epäilyksiä. Tämä uusin versio isänmaallisuudesta maistuu kyllä aivan liiaksi pizzalle ja cocacolalle ja sillä on vastenmielinen amerikkalainen hammastahnavirne päällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äläs nyt Matias, kyllä se asia voi olla aito vaikka mausteita joskus tulee liikaa. Koeta kestää, voihan se tulla aika että sinustakin on kiva kun muistetaan ;-)) hh

      Poista
    2. "sekä käsittämätön veteraanipalvonta"

      Arvattavasti tämä käsittämätön veteraanipalvonta koskee vain Suomea ns. Matiaksen puheessa.

      Koska ns. Matias ei ulota samaa asiaa "käsittämätön veteraanipalvonta" Venäjään, jossa se on ollut henkis-ideologisen olemassaolon peruskalliona iät ja ajat, niin se voi merkitä vain sitä että ns. Matias on kgbläinen trolli. Venäjällä sotavetraaneja saa kunnioittaa, mutta Suomessa sotaveteraanien kunnioittaminen ns. Matiaksen mukaan on perisynti.

      Poista
    3. Anonyymille sen verran että sekä Suomen että Venäjän olisi jo korkea aika nousta noista juoksuhaudoistaan. Sota kaikenkaikkiaan on aina katastrofi ja sen "hyvät puolet" liittyvät ilmeisesti tietyn aatesuunnan kohtuuttomaan vaatimukseen "kansallisesta yksimielisyydestä" vaikka jokaisen pitäisi tajuta se että debatti, vastakkaiset näkemykset, keskustelu on eräs yhteiskuntaa todennäköisemmin eteenpäin vievä tekijä (tekijöiden lisäksi). Suomessa veteraanipalvonta on muuttunut vuosien mittaan yhä falskimmaksi. Se alkoi tuosta Ehrnroothin kuuluisasta jääkiekkoilijoille pitämästä palopuheesta johon kenraali vanhuudenhöperyyttään itse alentui. Sitäpaitsi nuorempi sukupolvi ei selvästikään tunne veteraanisukupolven omaa ajoittain rajua kritiikkiä koko mielentöntä sotaa kohtaan.

      Poista
    4. Kuule Matias, sodasta on tällä vuosituhannella tullut saataville paljon uutta tietoa. Voisit perehtyä vaikka Ian Morris'in kokonaisesitykseen "War - what is it good for?: the role of conflict in civilisation, from primates to robots.

      Ymmärrät kai, että harva tässä on sotaa haluamassa mutta on se vain ihmisen maailmassa pysyvä fakta johon pitää myös sellaisena suhtautua. Siihen sitten liittyy sekin, että jotkut sen kokeneet tai heidän jälkeläisensä ovat ehkä noihin mainitsemiisi juoksuhautoihin tosiaan jääneet. Samalla tavoin on suuri kansalaisjoukko jäänyt "poliittisen korrektiuden" vangeiksi ja menettäneet siinä tohinassa kykynsä realistiseen ajatteluun. Kuten Konrad Lorenz sanoo:"nuorena ihminen leimautuu helposti ja vielä niin että jää kiinni silloin omaksumaansa ajatusmaailmaan" (lainaus muistinvaraisesti).
      Realistiseen ajatteluun voi silti pyrkiä vaikka onhan se joskus tuskallista. hh

      Poista
    5. Matias, potuttako kovasti, että Suomi on vieläkin itsenäinen?

      Poista
  5. Minuun ja moniin kavereihini teki kyllä aikoinaan Tuntematon suuren vaikutuksen, kun se piti koulussa lukea. Jotkut tosin eivät tainneet sitä lukea kapinamielessä, mutta jos olisivat lukeneet, olisivat kyllä tykänneet.

    "Se jännite matalan katseen ja virallisen isänmaallisuuden välillä, joka kerran oli Tuntemattoman keskeinen elementti, tuskin siitä enää välittyy uusille sukupolville."

    En usko, että tämä pätee ainakaan kirjaan. Ellei sitten ehkä sikäli, että kirja voi olla ehkä liiankin helppoa lukea ideologisesta "pasifistisesta" tai "anti-autoritaarisesta" tai "anti-nationalistisesta" näkövinkkelistä, jos tätä aletaan tuputtaa. Linna ei kuitenkaan nimenomaan ollut ideologi.

    Linna ei tyrkytä tulkintaansa, vaan kuvaa ambivalentin todellisuuden ja jättää tulkinnan lukijan päänvaivaksi. Lukija oppii jotain, vaikkei varsinaisesti "ymmärtäisikään" mitään.

    Sama pätee Pohjan tähteen.

    Linna on edelleen yhtenäiskulttuuria -- sitä arvostavat yhtä lailla liberaalit, vasemmistolaiset kuin oikeistolaiset ja kansallismielisetkin. Vai olenko väärässä, jos väitän, että oikeistolainenkin hyväksyy Linnan vasemmistolaisen perspektiivin, koska se on melko totuudenmukainen eikä sorru sen enempää romantisointiin kuin demonisointiin? Sitä, että Linna on joskus ollut kiistanalainen, voi nykyään olla vaikeampaa ymmärtää.

    Ongelma Linnan suhteen lienee ennenkaikkea tuo lukutaidon yleensä väheneminen.

    Linna on yhtä kaikki pirun ajankohtainen. Oman aikamme nationalistisen höplän pailalla on ironisesti tänään sen diametrinen vastakohta: kosmopoliittinen monikulturismi ja "uusliberaali" markkinoiden vapauden korkeaveisu. 2000-luvun pappilanruustinnoja ovat toisaalta moraalisia rintapanssareitaan kiillottavat "suvaitsevaiset", toisaalta tavallista kansaa talousoppiensa kautta kyykyttävät "uusliberaalit" porvarit. Kuviot ovat muuttuneet ja ne ovat sotkuisempia kuin koskaan, mutta sosiaalisten konfliktien inhimillinen perusluonne voi yhtä kaikki olla yllättävän muuttumaton.

    VastaaPoista
  6. Harmittelen ettei aikoinaan 1970-luvulla lukiossani ei suositeltu Välskärin kertomuksia. E-kirjat ladattavissa ilmaiseksi kirja.elisa.fi -sivustolta tai Project Gutenberg -sivustolta, https://www.gutenberg.org/ebooks/36190

    Setarkos

    VastaaPoista
  7. "Oolannin sota" laulun sävel on aluperin jostain Irlantilaisesta kansanlaulusta ja tuli Suomeen englantilaisten sotavankina olleiden sotilaiden mukana.

    Kun ensimmäisen kerran katsoin 70-luvun kulttileffan "Kellopeli appelsiini" ihmettelin miksi juuri tuo Beethovenin musiikki oli valittu leffaan. Kuunnellessani tuon 9 sinfonian Youtuubista versiona johon joku oli tehnyt lontookielisen sanoituksen ymmärsin miksi.

    Nyt en vain voi kuunnella 9 sinfoniaa ja Oodia ilolle ilman että mieleeni tulee leffan antisankari Alex valkoisine haalareineen, maihinnouskenkineen ja knalleineen tehden tai ainakin suunnittelevan ilkitöitään.

    Kristian Smedsin ei olisi tarvinnut tehdä kohu versiotaan "Tuntemattomasta" sillä leffa itsessäänkin on muuttunut jo aikaa sitten parodiaksi. Kirjaa on sen sijaan harvempi lukenut.

    VastaaPoista
  8. Minulla on kirjahyllyssä äidin vanhempien jäämistöstä Topeliuksen kootut kirjat vuoden 1949 painoksena. Aikoinaan nuorena poikana luin nuo läpi ja kyllähän niissä jotain kiehtovaa on. Sitten vein tuosta kirjasarjasta Välskärin kertomukset divariin ja vaihdoin ne sarjakuviin.

    Nyt pari päivää sitten huomasin saman kirjasarjan myynnissä kirpputorilla ja ostin Välskärin kertomukset takaisin. Nyt luen ne uudelleen.

    Olen huomannut, että moni koulussa luettu kirja kuten esimerkiksi Seitsemän veljestä tuntuu vain paranevan myöhemmillä lukukerroilla.

    Hiljattain katsoin Mollbergin version tuntemattomasta sotilaasta ja se kyllä kärsii paljon pahemmin alkuperäisteoksen propagandistisesta tulkinnasta kuin Laineen versio koskaan. En yhtään ihmettele, että sitä ei enää juuri koskaan missään esitetä. Ohjaaja on saanut esitettyä lähes jokaisen henkilöhahmon huonoimmassa mahdollisessa valossa.

    Ymmärrän kyllä, miksi Smeds tekee "Tuntemattomasta" uuden version. Siinähän on filmi, jolle saa satavarmasti rahoituksen ja voi olla varma siitä, että suuri osa suomalaisista katsoo sen ainakin kerran...

    VastaaPoista
  9. Kansa tarvitsee sankaritarinoita. Tänään enemmän kuin koskaan. Miksi muuten Ilta-Sanomat julkaisee päivittäin eeppisiä sankaritarinoita talvi- ja jatkosodasta? Ihan kuin Kansa Taisteli -lehteä lukisi uusintapainoksena. Aika koomista. Vieläkö riittäisi Raatteen tiestä juttua Ilta-Sanomiin? Ei sillä, ettenkö arvostaisi isien kunniakasta taistelua itsenäisyyden ja maan olemassaolon puolesta. Tänä päivänä tuo uutisointi vain tuntuu niin kornilta. Ja joka päivä. Minulle reservin upseerina ovat tietyt asiat tärkeitä, mutta niihin eivät kuulu ne asiat, joita viimeiset 20 vuotta on tässä maassa ajettu. Olen nationalisti, enkä tunne olevani mielipiteinenäni enää edes tervetullut julkiseen keskusteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilta-Sanomien sankarien palvonta ja kaikenmaailman erikoislehdet Marskista ja ties mistä sotaisista aiheista näyttäyvät suorastaan koomisessa valossa, kun ajattelee konsernin lippulaivan Helsingin Sanomien linjauksia.

      Hesari agendaan kuuluu asevelvollisuuden lakkauttaminen, yksityisen aseenomistuksen kieltäminen ja vapaaehtoinen maanpuolustus on käytännössä ollut uutisboikotissa. Jokainen voi tarkastaa montako juttua, on kirjoitettu esimerkiksi maakuntajoukoista viimeisen yhdeksän vuoden aikana.

      IS:n sankaritarinoiden takana on vain konsernin halu tehdä voittoa! Lippulaiva vastustaa asevelvollisuutta ja "kansanpainos" kertoo asevelvollisten urotöistä! O tempora, o mores...

      Poista
  10. "Miksi muuten Ilta-Sanomat julkaisee päivittäin eeppisiä sankaritarinoita talvi- ja jatkosodasta? "

    Ihan samasta syystä kuin Venäjän media hekumoi Suurella Isänmaallisella Sodalla?

    VastaaPoista
  11. Tuntematon sotilas-elokuva ei voi muuttua parodiaksi, koska se on parodia alunperin. Se parodioi 30-luvun isänmaallista oikeistoa.
    Mitään Suomea ei enää ole, joten puhe jostain isänmaallisuudesta on pelkkää leukojen lihasharjoitusta.
    Ryssän vihaaminen ei ole nykyään enää osoitus kansallismielisyydestä, vaan länsimielisyyttä jota liberaalit harjoittavat. Ollaan Venäjää vastaan, mutta ei Suomen puolella, joten ryssävihakaan ei meitä enää yhdistä. Meitä ei yhdistä enää mikään. Ei yhtään mikään. Olemme joukko individualisteja tuuliajolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erityisesti suomalaisissa on piirre jota monet poliitikot eivät vieläkään tajua. Jatkuva propagandarummutus saa hyvin monet suomalaiset lopulta juuri piruuttaan propagandan kohteeksi joutuneet puolelle. Viime vuosina tämä on näkynyt Venäjä-sympatioiden kasvuna mitä massiivisemmaksi ja naurettavammaksi Venäjä-vastainen propaganda on mennyt. Mikäli tämä viime syksyinen propaganda vielä jatkuu en ihmettele vaikka yhä useampi alkaisi pelkästä pottuilun ilosta vetämään Venäjän lippuja salkoon. Venäjä itsessään ei tietenkään ole muuttunut sen paremmaksi tai huonommaksi viimeisen 16 vuoden aikana. Jeltsinin aikaan verrattuna asiat ovat siellä kyllä paremmin. Entä meillä?

      Poista
    2. Hei, c'mon, on meillä National Finnish Hockey Team, Eurovision Song Contest (+karsinnat eli UMK getting Bigger and More Expensive), Saara Aalto almost won British X-factor ja The Best School System in The World (PISA certified) ja tämän päälle vielä Angry Birds ja Extreme Duudons. Vähän positiivisuutta kehiin!

      Poista
  12. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  13. Runoilevan psykiatrian käsite tuli Balkanin kriisin jälkiselvittelyissä tutuksi. Sen sanottiin tarkoittavan täysin erilaisissa olosuhteissa syntyneiden vahojen tekstien käyttöä ihmisten luokittelussa.

    Niinpä nykymaalaisliittolaisissa varotaan Sanaa jonka mukaan alhaisista alhaisimpia ovat sikopaimenet, joten eivät seuraa sikalan hajut Sipilää, ei Vanhasta, ei Kaikkosta, ei Rehniä, ei Saarikkoa, eikä Rehulaa nimestä huolimatta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.