perjantai 6. tammikuuta 2017

Venäläiset tulivat



Sen jälkeen kun ryssä maahan tuli

Алексей Шкваров, Когда пришли русские... Статистическое исследование семей русских военных чинов и финляндских женщин в гарнизонах Свеаборга и Гельсингфорса в первой половине XIX в.: по материалам Национального архива Финлянсии. Выпуск I,  309 s.. RME Group Oy, Helsinki 2016

Aleksei Shkvarov on Helsingin yliopistossa väitellyt historian tohtori ja entinen Venäjän armeijan eversti, joka tuntee erinomaisesti Venäjän 1700- ja 1800-luvun armeijan ja laivaston rakenteen ja toiminnan.
Siksi hän on erityisen sopiva henkilö tekemään sitä kauan kaivattua tutkimustyötä, jota venäläisten Suomessa sijainneiden varuskuntien historia tarjoaa.
Yleensähän noiden yksiköiden oleskelu paikkakunnalla on sivuutettu historiassa varsin lakonisesti, mikä on valitettava puute, sillä ne ovat jättäneet jälkeensä valtavasti materiaalia, joka yksin Suomen Kansallisarkistossa on useita satoja hyllymetrejä (VeSa –kokoelma).
Sen ohella tulevat kirkonkirjat eli metrikat ja tietenkin noiden yksiköiden omat ja niitä komentavien instanssien arkistot, jotka sijaitsevat Venäjällä, jalkaväen osalta paljolti Moskovassa.
Venäjän armeija oli aika omalaatuinen laitos, jossa palvelua määrittivät omalaatuiset instituutiot ja säädökset. Paitsi varsinaista sotilaallista koulutusta ja palvelusta, rykmentit huolehtivat pitkälti myös huollostaan sekä ruoan että vaatetuksen suhteen ja sotilaiden arttelit toimivat alimmalla tasolla suoritusportaana.
Monikansallisessa imperiumissa oli myös eri uskontokuntia. Ortodoksisen kirkon jäsenten ja balttilaisten luterilaisten ohella löytyi enimmäkseen puolalaisia katolisia, ukrainalaisia uniaatteja ja ei-kristillisten uskontojen tunnustajia kuten juutalaisia ja muslimeita. Lisäksi oli buddhalaisia (kalmukit ja burjaatit) ja löytyipä Suomestakin maininta jostakin pakanallisesta ugrista.
Asiaan kuului, että periaatteessa 25-vuotista sotapalvelusta koskevat säädökset muuttuivat aina silloin tällöin ja sama koski esimerkiksi juutalaisten oikeuksia, suuriruhtinaskunnan kansalaisuutta, seka-avioliittoja ja monia muita asioita. Näin tapahtui jo Shkvarovin käsittelemänä aikana, joka tässä kirjassa rajoittuu Aleksanteri I:n hallituskauden toiseen puoliskoon ja Nikolai I:n aikaan.
Myöhemmin, Aleksanteri II:n aikana tietenkin myös sotilaselämä mullistui, etenkin sotaministeri Miljutinin reformien ja Suomen oman sotalaitoksen luomisen johdosta.
Tapahtumahistorian kannalta Shkvarovin käsittelemään periodiin kuuluvat Puolan kapinan rauhoittaminen ja Krimin sota. Jälkimmäinen vaikutti suoranaisesti Suomessa oleviin venäläisiin joukkoihin.
Erityisesti Englantilais-ranskalaisen laivaston suorittama Bomarsundin valloitus päättyi varuskunnan antautumiseen, minkä takia sitä puolustaneen rykmentin lippu poltettiin ja yksikkö hajotettiin. Samassa yhteydessä siirtyi joukko juutalaisia vihollisen puolelle, mikä aiheutti muutoksia heitä koskeviin säädöksiin.
Shkvarov ei keskity tapahtumahistoriaan, vaan arkielämää koskeviin tilastoihin. Kirjassa on kuitenkin kiinnostavia tietoja esimerkiksi viinan kulutuksesta Viaporissa.
On sanottu, että humala oli aikoinaan köyhän miehen Rolex. Se oli sen verran kallista huvia, että sitä oli komeaa näyttää muillekin.
Kiinnostavaa kyllä, Venäjän armeijassa, kuten yleensä kaikissa muissakin, oli viinan jakamin en aika avokätistä ja säännöllistä. Siitähän katsottiin olevan terveydellistäkin hyötyä, ainakin juomaveteen sekoitettuna.  Englannin laivastossa jaettiin rommiannos vielä kauan toisen maailmansodan jälkeen.
Kruunun annos sotilasta kohti oli Venäjän armeijassa neljä sarkkaa (tšarka,  123 g.) eli siis noin pullollinen viikossa. Sen lisäksi kuitenkin juotiin1810-1811 muutaman tuhannen miehen Viaporissa 93000 litraa viinaa, mikä luultavasti jakaantui epätasaisesti, kuten normaalia on. Joka tapauksessa vuonna 1812 kuoli ”vodjankaan” eli maksakirroosiin sata Viaporin sotilasta.
Kirjoittaja ei kerro, maksettiinko vodkasta viinavero, joka oli valtion suurin tulonlähde. Luultavasti rutiköyhillä sotilailla ei olisi ollut siihen varaa.
Armeijahan puolestaan oli jokaisen valtion suurin menoerä ja siinä piti myös säästää. Sotilaan mainitaan saaneen ampumaharjoituksia varten tuhon aikaan kuusi kovaa panosta ja neljäkymmentä paukkupanosta vuodessa.
Ehkäpä tässäkin näkyy vanha ”suvorovilainen” usko pistimen ensisijaisuuteen sotilaan aseena. Säästöjä ainakin syntyi, lieneekö sitten ollut tehokkuuden kustannuksella.
Shkvarovin kirjan avulla voidaan seurata Suomeen sijoitettujen yksiköiden vaihtumista ja niiden liikkeitä –muun muassa suomenmaalainen armeijakunta lähetettiin vuonna 1812 Liivinmaalle auttamaan Wittgensteinin joukkoja Pietaria uhkaavan Napoleonin hyökkäyksen torjumisessa.
Alun perin tarkoituksena oli muuten ollut siirtyä Ruotsin puolelle auttamaan taistelussa Norjan valtaamiseksi. Sehän oli uuden kruununperillisen, Bernadotten alias Kaarle Juhanan ideana hänen solmittuaan Aleksanterin kanssa Turun sopimuksen 1812.
Shkvarovin kirjan varsinainen pihvi on kuitenkin suomalais-venäläisten avioliittojen tarkastelu ja tilastollinen analyysi.
Asiaa valaisevat kirkonkirjat eli metrikat ovat osittain puutteellisia, mutta tutkija on voinut todeta, että tällaisia avioliittoja oli kyseisenä aikana eli vuosina 1812-1855 ainakin 977 ja ilmeisesti paljon tätä enemmänkin.
Käytettävissä olevien tietojen pohjalta kirjoittaja on laatinut tilastoja ja aikasarjoja ja luonut kuvan muun muassa suomalaisten naisten preferensseistä.
Kuten arvata saattaa, myös lemmen asioissa naisen on syytä ottaa huomioon aviomiehen kyky vastata perheestään. Tässä suhteessa varsin hyviä valintoja saattoivat olla aliupseerit, joilla oli mahdollisuus kohota myös tšin-järjestelmään eli upseereiksi ja siis ”jalosukuisuuksiksi”. Lisäksi monet, etenkin kenttäpalveluksen ulkopuolelle jääneet ammatit saattoivat auttaa hankkimaan lisätuloja.
Myös armeija maksoi perheellisten lapsille avustuksia ja eläkkeitä, vaikka itse avioliiton solmimista eri tavoin rajoitettiin. Sulhaset olivatkin esimerkiksi useita vuosia morsiamia vanhempia, mikä toki on muutenkin yleinen ilmiö.
Shkvarov on epäilemättä tuonut saataville varsin merkittävää uutta tietoa venäläisten sotilaiden ja suomalaisten suhteista. En ryhdy sitä tässä yksityiskohtaisesti selostamaan.
 Hänen tarkoituksenaan on luoda asiaa koskeva elektroninen tietokanta, mikä on erinomainen idea. Sinänsä kiinnostavan kirjan potentiaalinen lukijakunta maassamme saattaa näet olla niin pieni, ettei sen käännättäminen ole realistista. Toki säätiöt rahoittavat paljon turhempiakin hankkeita.
Joka tapauksessa Shkvarovin kirja runsaine hakemistoineen ja luetteloineen (muun muassa avioliiton solmineet suomalais-venäläiset pariskunnat) on erittäin käyttökelpoinen väline sukututkijoille ja kiintoisa muillekin aihepiiristä kiinnostuneille.
Venäläisten varuskuntien materiaaleissa olisi vielä valtavasti aineksia historiamme eukkopaikkojen paikkaamiseen. On erinomaista, että löytyy tutkijoita, jotka haluavat ja kykenevät tätä toimintaa harjoittamaan.

17 kommenttia:

  1. Täytyy nostaa Alekseille hattua. Eipä näillä määrärahoilla kovinkaan montaa löytyisi tuollaiseen hommaan. Toivottavasti kustantajammekin antavat arvoa hänen työlleen, mutta olen hieman pessimistinen.

    Minua kiinnostaa, miten suomalaiset ja venäläiset kommunikoivat keskenään. Onko Shkvarov selvittänyt sitä tutkimuksessaan?

    VastaaPoista
  2. Japanin armeija joutui pitkälle rahoittamaan itse toimintaansa II maailmansodan aikana ja ennen sitä. Osin juuri siksi Japani käytti varusteluistaan II maailmasodassa suhteellisesti vähemmän kuin muut suurvalla armeijaan: vain 16-17%. Ei edes Britannia päässyt noin matalalle tasolle.

    Japanin armeija harjoitti kaupankäynti niillä valloitetuilla alueilla joissa se oli. Sillä oli omia myymälöitä ja se osti vastaavasti paikallisilta tarvittavaa materiaalia. Sotilaat viljelivät maata ja hankkivat näin yksiköille elintarvikkeita ym.

    Lähde: Phillips Payson O'Brien, "How The War Was Won"

    VastaaPoista
  3. Niin, kommunikointikieli on mielenkiintoinen kysymys. Tunnen tapauksen, jossa venäläinen parikymppinen aliupseeri meni naiisiin kuusitoistavuotiaan suomenkielisen naisen kanssa. Hänen kansalaisuushakemuksensa on kuitenkin kirjoitettu omakätisesti ruotsiksi parikymmentä vuotta myöhemmin. Tässä tapauksessa on siis toimittu ainakin kolmella eri kielellä samassa perheessä.

    VastaaPoista
  4. Venäläisten mukana tulivat Suomeen juutalaiset. Heitä on yhä niin vähän että on suorastaan ihme että Wikipediassa löytyy heistä hyvää tietoa.

    VastaaPoista
  5. Autonomian ajan loppuvaiheessa ei äidinkielenään venäjää puhuvia ollut koko Suomessa kuin jotain 6 000. Tämä asia on ällityttänyt jopa venäläisiä tutkijoita. Miten saattoi olla mahdollista että Suomi pysyi niin olemattoman vähän venäläistettynä? Ilmeisesti kai siksi että Venäjä ei edes nähnyt mitään syytä venäläistää Suomea. Ei ollut tarvetta. Suomihan on Venäjälle lopultakin vain puskurialuetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kasakka vie kaiken mikä on löyhästi kiinni. Eiköhän pidetä kiinni?

      Poista
    2. No, meillähän oli tulliraja Venäjään nähden. Mutta muutenkin Suomi varmaan koettiin "köyhänä maana jossa ei ollut mitään". Niinä aikoina jolloin Vänäjällä oli kielto matkustaa ulkomaille tänne tietysti tuli, esim. Helsingin oloihin nähden, runsaasti säätyläisväkeä kylpylämatkoille ja huvittelemaan, lähinnä kai Pietarista. Se taisi pysähtyä kuin seinään kun matkustusmhdollisuudet länteen taas avautuivat.

      Sitten oli niitä suomalaisia jotka löysivät puolison Pietarista ja toivat kotiinsa, Alexander Järnefelt on tunnettu mutta joku kansanmieskin tai -nainen saattoi löytää kohtalonsa sitä tietä. Minäkin muistan sukuun tulleen Nadja Petrovnan joka miehensä kuoltua hoiti perheen yritystä jämerästi aina sotien jälkeisiin aikoihin asti. Iloinen ihminen. Ja sama homma jatkuu taas ;-) hh

      Poista
    3. NL:n hajottua jotkut venäläiset oligarkit suomalaistuivat, mm. eräät Rotenbergit asuivatkin täällä, kunnes ovat lähteneet muille maille saaden peräänsä mm. suomalaisia yliopistotutkijoita laumoittain.

      Poista
  6. Kirjassani Itäraja häviää olen jonkin verran näitä asioita käsitellyt. Rajan pitävyys meidän ja Venäjän välillä oli tavallaan ihme, mutta toki se oli määrätietoisen työn tulosta meidän puoleltamme ja sitten Neuvostoliiton portinvartijoiden toimesta.

    VastaaPoista
  7. Onkohan kukaan tutkinut, löytyykö suomalaisilla venäläisiä esi-isiä enemmän suomenruotsalaisten joukosta vai suomenkielisten?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa olla mahdoton kysymys vastattavaksi mutta hauska. Sukututkijaa saman ruokapöydän äärellä seuranneena näyttää siltä, että pelkästään yhden ihmisen esi-isien selvittäminen 1500- ja 1600-lukujen vaihteeseen ulottuvien kirjallisten lähteiden perusteella tuottaisi jopa 32768 esivanhempaa, noin matemaattisesti ajatellen kun sukupolvia arvioidaan olevan 15. Näin ei tietysti ole vaan sama henkilö voi olla useampaa reittiä tutkittavan henkilön esi-isä tai -äiti.
      Tämä tutkimus pitäisi sitten tehdä kaikille suomalaisille ja laskea venäläisten osuus jne. Toivoton ajatus.

      Toinen olisi geeniteknologian käyttäminen. Voi ajatella, että kun tiedämme meissä olevan Neanderthalin perimää parisen % koko perimästä niin olisi helppo vastaavasti selvittää venäläisten osuus kotimaisten kieliryhmien perimästä? Kyllä, kyllä,Vaan sekään ei käy kun meille kerrotaan, nykytutkimuksen mukaan kuulemma, että olemme enempi vähempi samaa kansaa venäläisten kanssa, niinkuin samaa verta biologisesti ajateltuna. Joten jos tämä on totta niin pohja putoaa?
      Voi hyvin olla, että minulla tässä on joku ajatusvirhe, jos, niin se korjattokoot.

      Joka tapauksessa tiedän ehdottoman varmoista, monien ahkeroimista tutkimusketjuista omien lasteni periytyvän mutkikkaan polun perukoilta Troijan sankareista.
      Kaikkea sitä vaimo löytää kun ajatukseni lähtee laukkaamaan! hh

      Poista
  8. Venäjällä 100 grammaisia juoneena kiinnostaa tuo tsarka. Talvisodan jälkeen Kuhmossa oli kasoittain pieniä votkapulloja, muistini mukaan ne vetivät kuitenkin 250 grammaa. Tsarka ei ehkä ollut enää talvisodan jälkeen käytössä.

    VastaaPoista
  9. Venäjällä siirryttiin metrijärjestelmään vallankumoukisen jälkeen. Suomessa se tapahtui jo 1800-luvun lopulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo metrijärjestelmään siirtyminen muuten on ainoa asia, jonka kommarit pystyivät viemään läpi lähes ryssimättä.

      Poista
  10. Mitä tulee Venäjän imperiumin jättämiin jälkiin, niitä löytyy useasta varuskunnasta. Monet punatiiliset kasarmirakennukset rakennettiin 1900-luvun alussa.

    Helsingin lähettyvillä sijaitseva Hyrylän taajama eli nykyisin Tuusulan keskus sai nykyisen sijaintinsa, kun venäläinen varuskunta muodostettiin paikkakunnalle.

    Nykyisin tämä varuskunta on jo lakkautettu. Sen välittömästä läheisyydestä löytyy vanha venäläinen hautausmaa, josta monet eivät tiedä mutta joka on edelleen olemassa.

    Hyrylän kunnankirjasto sijaitsi ainakin ennen vanhassa venäläisessä varuskuntarakennuksessa.

    Tässä esimerkki vanhasta kasarmirakennuksesta.

    VastaaPoista
  11. Mikähän Hyrylän it-rykmentin hävittämisen idea on, kun ajatellaan nykytilaa.

    VastaaPoista
  12. Venäläisten tulo Suomeen jätti monin tavoin myös jälkensä venäläiseen kirjallisuuteen. Vuonna 1823 runoilija Jevgeni Abramovitsh Baratynski (1800-1844) tuli kuuluisaksi "Eda"-runolla, jossa venäläisupseeri seurusteli suomalaisen maalaistytön kanssa ja jonka seurauksena tyttö-raukka sitten tuhoutui. Tässä ote varsin pitkästä runosta:

    Не уходи, оставь мне руку!
    Доверься мне, друг милый мой!»
    С улыбкой вкрадчивой и льстивой
    Так говорил гусар красивый
    Финляндке Эде.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.