keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Pelko ja nykyaika



Pelko ja viisaus

Pelko on ihmiselle tuiki tarpeellinen asia. Kuten tuntoaisti estää meitä tuhoamasta itseämme ympäristön vaaroihin, niin myös pelko pitää meidät erossa tilanteista, joissa on mahdollista menettää liian paljon.
On tietenkin myös tilanteita, joissa on mahdollista voittaa paljon pienellä tai kohtuullisella riskillä ja mikäli pelko suhteettomasti estää meitä niitä hyödyntämästä, on sitä pidettävä irrationaalisena.
Rationaalisesti käyttäytyvä ihminen osaa suhteuttaa pelkonsa riskeihin ja odotettavissa oleviin hyötyihin ja käyttäytyy sen mukaan. Irrationaalinen uhkapeluri riskeeraa kaiken omaksi todennäköiseksi vahingokseen, vaikka hyötyä ei edes olisi näköpiirissä ja irrationaalinen pelkuri ei uskalla ottaa edes järkevissä ja kohtuullisissa rajoissa olevaa riskiä ”ettei vain mitään tapahtuisi”.
Se rationaalisesti käyttäytyvä homo sapiens, jollaisesta filosofit unelmoivat ja jollaisia enemmistö kaikista ihmisistä kuvittelee olevansa, ei eksy kumpaankaan ääripäähän, vaan kykenee arvioimaan riskinsä antautumatta irrationaalisten emootioiden vietäväksi.
Vanhaa miestä tuppaa aina välillä huvittamaan, kun huomaa nuoren polven syvällä vakaumuksella esittävän vakaita käsityksiä ajoista, jolloin he eivät vielä olleet enempää kuin korkeintaan himokas katse isänsä silmissä.
”Suomettuminen”, kuten saa aina silloin tällöin ihmeekseen lukea, oli aikaa, jolloin Neuvostoliiton (siis ryssän) pelko oli niin suurta, että naapuria mielisteltiin kaikin tavoin ja alistuttiin sen määräyksiin jo ennen kuin niitä ehdittiin antaa. Sankarillisia sotiammekaan ei saanut korottaa niiden ansaitsemaan arvoon, vaan niitä oli ikään kuin hävettävä. Pakko mikä pakko.
Kun itse satun hieman niitäkin aikoja muistamaan, en tarvitse menestyskirjailijoiden apua ymmärtääkseni mistä silloin oli kysymys. Muistia voi sitä paitsi aina tukea tutkimuksella.
Vaikka kumpikaan tapa ei pysty palauttamaan menneisyyttä sellaisena kuin se oli objektiivisen tarkastelumme kohteeksi, kannattaa joka tapauksessa ainakin yrittää välttää alkeellisimpia oikotulkintoja, jos todella haluaa asioita ymmärtää.
Simppelein tapa käsittää Kekkosen aikaa on leimata se ”suomettumiseksi”, mikä tarkoitti pelosta johtuvaa kyyristelyä ja erikoispalveluiden kautta suoritettua Suomen politiikan kauko-ohjausta. Itsesensuuri oli osa tätä kuviota.
Itse olen aina halunnut varata termin ”suomettuminen” -mikäli sitä nyt välttämättä halutaan käyttää- haukkumasanaksi, jolla viitataan niihin politiikan ja journalismin epäterveisiin lieveilmiöihin, joista tuli hiljalleen maan tapa. Toisin sanoen termi ei koske itse ulkopolitiikan tervettä ydintä vaan sitä tapaa, jolla periaatteettomat keinottelijat ja hölmöt sitä yhteistuumin hyödynsivät.
Nykyään esiintyy tietenkin aivan vastaavia ilmiöitä. Orientoitumisemme EU:hun lienee ainakin potentiaalisesti maamme etua vastaavaa politiikkaa. Sen sijaan maaninen pyrkimys ”ytimiin” on tuskin rationaalista politiikkaa, vaan näyttää sisältävän sekä irrationaalisen pelon että periaatteettoman keinottelun elementtejä.
Lapsellinen ajatus siitä, että esimerkiksi turvallisuuspolitiikkamme ongelmat saataisiin kertaheitolla ratkaistua kuin nappia painaen, mikäli liityttäisiin Natoon, tuo elävästi mieleen Tiedonantajan ns. ”tinkimättömän” linjan, jonka mukaan maamme etu edellytti aina maksimaalista integroitumista neuvostojen maan ja sen intressien kanssa.
Mutta mikäli palataan takaisin Kekkosen ajan poliittiseen ilmastoon, on syytä katsoa, että Paasikiven aloittama ulkopoliittinen linja osoittautui jo 1970-luvulla niin onnistuneeksi, ettei sitä enää tarvinnut motivoida pelolla, kuten vielä noottikriisin aikana oli tehty.
Vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassa Näin naapurista kerrotaan parista tutkimustuloksesta.
Vuonna 1988 49% suomalaisista kertoi pitävänsä Neuvostoliittoa rauhantahtoisena valtiona. Samaan aikaan 53% totesi nimenomaan, ettei se uhkaa Suomea. Tosin 43% oli sitä mieltä, että vaikka uhkaa ei nyt olekaan, sellainen saattaisi jonkin kriisin aikana syntyä. Vain 1 prosentti katsoi Neuvostoliiton uhkaavan maatamme.
Suunnilleen samat henkilöt saivat tilaisuuden vastata samoihin kysymyksiin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, vuonna 2011. Silloin vain 8% piti Venäjää rauhantahtoisena valtiona. Tosin vain 3% katsoi Venäjän uhkaavan maatamme, mutta peräti 59% arvioi, että jonkin kriisin aikana se saattaisi uhata. 36% oli sitä mieltä, ettei Venäjä uhkaa ja siis ilmeisesti sulki pois myös tuon kriisimahdollisuuden.
Tilanne oli siis muuttunut varsin selvästi. Gorbatšovin Neuvostoliiton uhan mahdollisuuttakaan ei suurin osa ottanut todesta. Putinin Venäjää pidettiin paljon uhkaavampana ja taustana kannattaa muistaa vuoden 2008 Gruusian (Sakartvelo) sota.
Yhtä kaikki, jo tämän tiedonjyväsen pitäisi panna meidät epäilemään sitä mahdollisuutta, että maassamme olisi ennen nykyisiä, Hornetien ja EU:n aikoja vallinnut suuri Venäjän pelko. Itse asiassa meillä naurettiin saksalaisille, jotka amerikkalaisjoukkojen miehittämässä maassaan kuvittelivat ”karhun kainalossa” olevien suomalaisten pelkäävän ”puna-armeijan” aggressiota minä päivänä tahansa.
Sotilasmenomme olivat aivan vähäpätöiset ja jopa pystykorvien paukkupanoksia säästettiin huutamalla tst-harjoituksissa ”laukaus, laukaus”. Konetuliaseilla päräytettiin komeasti jopa ”sarrrja, sarrja!”
Kukaan ei kuvitellut, että sinänsä urhoollinen armeijamme pystyisi menestyksellä vastustamaan massiivista neuvostoarmeijan hyökkäystä. Toisaalta kukaan ei myöskään kuvitellut sellaista tulevaksi. On todisteita siitä, että maamme todella valmistautui tarpeen tullen täyttämään YYA-sopimuksen mukaiset velvollisuutensa ja estämään alueensa loukkaukset jokaiselta mahdolliselta suunnalta, myös lännestä.
Emmehän me paljon olisi kyenneet tekemään, mutta aina sen verran, ettei tänne olisi rankaisematta tultu ja henki on kallis jokaiselle. Harvoin, kovin harvoin lehdet pohtivat kaavakuvien kera, miten siinä käy, jos tappelemaan ruvetaan. Lähtökohtana oli näet se, ettei ruveta, ei ainakaan me, jos muut niin hulluja olisivatkin.
Jo 2000-luvun alussa, siis ennen kuin Venäjän armeijaa alettiin muuttaa kriisinhallintakoneistosta sotavoimaksi, valppaat journalistimme kuluttivat erittäin paljon mustetta korostaakseen Suomen ja Venäjän sotilaallista vastakohtaisuutta ja vaaraa jäädä alakynteen.
Olihan maamme nyt EU:n jäsen, eikä enää puolueeton, kuten etenkin upseeripiireissä ilmeisellä ilolla ja euforialla todettiin. Upseerin virka ei enää ollutkaan pelkkä kotimainen tai korkeintaan YK:n tehtäviin liittyvä pesti. Nyt päästiin niihin pöytiin, joissa suurten armeijoiden suuret herrat istuivat. Enää puuttui vain yhtä, niin kuin entiseltä pojalta riiatessa.
Takana näyttävät tosiaan olevan ne päivät, jolloin maamme turvallisuuspolitiikan kulmakivenä oli jääminen suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle. Vasaran ja alasimen välissä on epämiellyttävää ja siihen joutumista osattiin joskus ennen pelätä. Nyt tätä asemaa pidettiin kunniakkaana, mutta toki pelottavana, joten rautaahan tässä vain tarvittiin, ja paljon.
Toki valtiojohtomme on säilyttänyt aimo annoksen tervettä järkeä ja välttänyt liittymistä Natoon. Se olisikin ollut varma tapa lisätä jännitystä lähialueellamme ja hankkia maalle runsain mitoin poliittisia ja taloudellisia ikävyyksiä. Vastoin naiiveimpia käsityksiä, tämä liittoutuminen olisi myös tarjonnut meille tien loputtomaan varustelukierteeseen ja potentiaalisen osallisuuden lähes kaikkiin tässä maailmassa syntyviin konflikteihin.
Journalistien piirissä näyttää syntyneen jonkinlainen rohkeuden kultti. Se henkilö, joka uskaltaa sanoa jotakin erityisen raflaavaa, olipa se viisasta tai tyhmää, nousee arvoon arvaamattomaan. Niitä, jotka ovat käyttäneet normaalimpaa ja analyyttisempää kieltä, on alettu automaattisesti epäillä rohkeuden puutteesta.
Epäilemättä on arvokasta, mikäli uskaltaa puhua suunsa puhtaaksi. Olisi se ollut arvokasta myös Kekkosen aikaan, mutta silloin tähtitoimittajat keskittyivät arvostelemaan ja paljastamaan ulkopoliittisen linjamme potentiaalisia horjuttajia. Juuri siinä oli eräs suomettumisen ikävimpiä piirteitä.
Mikäli nyt, pian puoli vuosisataa myöhässä ryhtyy uhmaamaan Kekkosen ajan ulkopolitiikan tabuja, ei kannata odottaa asian vuoksi erityistä kunnioitusta. Rohkeutta ja sisua vaatii vain vastavirtaan uiminen.
Vuonna 2011, kuten mainittiin, oli maassamme jo opittu pelkäämään Venäjän jossakin tilanteessa voivan muodostua maallemme uhaksi.
Siihen nähden, mitä erityisesti iltapäivälehdet olivat jo tottuneet kirjoittelemaan, olivat asenteet toki yllättävän kohtuullisia ja rauhallisia. Mutta eihän kehitys siihen jäänyt.
Vuonna 2014 Helsingin Sanomien teettämän gallupin mukaan peräti 42% suomalaisista oli sitä mieltä, että suomalaisten oli syytä pelätä Venäjää. 30%:n mielestä uhka oli ”suuri” tai ”melko suuri”.
Vuonna 2010 vain 21% oli ollut tällä kannalla, joten uhkaa ja kenties siis pelkoakin tuntevien määrä oli parissa vuodessa kaksinkertaistunut. Vähemmistönähän pelkääjät toki yhä olivat myös vuonna 2014.
No, tätä voidaan verrata siihen, että Levada-keskuksen mukaan 15% venäläisistä oli vuonna 2016 ehdottomasti sitä mieltä, että heidän maallaan oli syytä pelätä Natoa ja 42% oli enimmäkseen sitä mieltä. Yhteenlaskettuna siis 57% pelkäsi Natoa viime marraskuussa tehdyn tutkimuksen mukaan. 31% ei sen sijaan pelännyt ja 12% ei osannut sanoa. Samaan aikaan 52% oli sitä mieltä, ettei Nato-mailla ole syytä pelätä Venäjää.
Tavallisten tallaajien peloilla ja mahdollisella rohkeudella tai jopa uhkarohkeudellakaan ei välttämättä ole paljoa merkitystä politiikan kannalta. Eivät kansan asenteet kuitenkaan yhdentekeviä ole.
Mikäli tässä maailmassa ajatus siitä, että kansainvälisiä kiistakysymyksiä voidaan tai jopa pitää ratkaista sotilaallisesti, tulee vallitsevaksi, olemme syvällä barbariassa. Tämä merkitsee myös sitä, että johtajien kynnys vaarallisiin ja tuhoisiin ratkaisuihin on matalampi.
Tämä on kuitenkin ollut selvä trendi, joka on näkynyt erityisesti USA:ssa jo ennen taannoisen rauhannobelistin tuloa presidentiksi. Politologit ovat syystä kysyneet huolestuneina, aletaanko sanaa rauha lähiaikoinakaan edes nähdä julkilausuttujen politiikan tavoitteiden joukossa. Sen priorisointi ykkösluokkaan näyttää ainakin olevan tämän päivän maailmasta kaukana.
On hupaisaa nähdä sellaisia myöhempien aikojen Falstaffeja, jotka ovat henkeä täynnä kuin kiljutynnyri asetellessaan maatamme suurvaltaristiriitojen keskelle osoittaakseen realistista mielenlaatuaan, joka ikäänkuin yhtyy rohkeuteen. On se myös surullista.
Kansainvälisessä politiikassa on aikoja, jolloin on ensiarvoisen tärkeää keskittyä poimimaan rusinoita pullasta sen sijaan, että rientäisi riemulla sinne, missä on odotettavissa vain epätodennäköisiä ja mitättömiä palkintoja suurten riskien hinnalla.
Ruotsin politiikka toisessa maailmansodassa oli tällaisesta hyvä esimerkki. Myös Suomi teki silloinkin voitavansa, mutta olimme eri paikassa ja olemme yhä.
Pelko on arvonsa tunteville journalisteille niin ruma sana, että sen käyttö kannattaisi turvallisuuspolitiikassa minimoida ja puhua sen sijaan viisaudesta, silloin kun se adekvaatisti kuvaa asiaa.
Joskus nuo kaksi sanaa olivat meidän tavaramerkkimme: rauha ja viisaus. Missä ovat nyt ne, jotka ovat niistä kiinnostuneita? Mistä kiinnostuksen puute todistaa?

22 kommenttia:

  1. Pelko saa ihmisen, ihmisjoukot ja kokonaiset kansat käyttäytymään päättömästi, kirjoitti Michel de Montaigne (k. 1592), arvostettu ranskalainen kirjallisuuden kehittäjä.
    "Olen nähnyt monien ihmisten joutuvan järjiltään pelosta, ja varmaa on, että kohtauksen kestäessä sokaisee hirvittävällä tavalla rauhallisimmatkin." hän kirjoittaa 'Pelosta' kirjassa "Esseitä"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Napoleon muisteli, että Murat, joka oli urhoollisin, jonka hän tunsi, saattoi politiikkaan sekaantuessaan muuttua toheloivaksi sekopääksi (jos nyt oikein muistan tuon epiteetin).

      Poista
  2. Ainakin mediaväki voi olla tyytyväinen itseensä. On vakuuttavasti todistettu että suomalaisista ainakin 50% pystytään varsin nopeasti ja tehokkaasti aivopesemään sotapropagandalla ja valheita toistelemalla.

    VastaaPoista
  3. "Olihan maamme nyt EU:n jäsen, eikä enää puolueeton, kuten etenkin upseeripiireissä ilmeisellä ilolla ja euforialla todettiin. "

    Blogistia hieman iäkkäämpänä olen tuntenut ja seurannut upseeristomme esiintymisiä tiedotusvälineissä. Enpä ole euforiaa havainnut. Sen pohjimmiltaan"pasifistisempaa" ihmistä kuin sotilaallisista asioista perillä olevaa suomalaista upseeria saa hakea. He kyllä tietävät nykyaikaisten asejärjestelmien tehokkuuden. Ammattinsa puolesta heidän on yritettävä hyvin pienillä määrärahoilla hoitaa lojaalisti poliittisen johdon antamat tehtävät.

    Hornetit näyttävät olevan varsinkin vasemmiston hampaissa.
    Aikanaan niiden valinta oli hyvin onnistunut. Ilmatilaa kykenemme vielä valvomaan.

    Maarajojen kanssa oli taannoin vähän niin ja näin Torniossa ja Rajajoosepissa. Mutta se olikin silloin Orpon alaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, otetaan nyt toki takaisin. En minä sitä porukkaa paljonkaan tunne. Jokunen vain on sattunut netissä usein eteen.
      Pahoitteluni loukkaantuneille!

      Poista
    2. "Olihan maamme nyt EU:n jäsen, eikä enää puolueeton, kuten etenkin upseeripiireissä ilmeisellä ilolla ja euforialla todettiin. "

      Taisihan se intoilu tästä "uudesta uljaasta eurooppalaisuudesta" karata silloin suorastaan lapsellisuuden puolelle aika monellakin, mikä on valitettavan totta sinänsä. Ainakin noista kapiaisista puhuttaessa, niin löytyyhän sieltä sentään vallan viisaitakin miehiä, kuten vaikkapa nyt Sampo Ahto, ja Pekka Visuri. Eikä Gustav Hägglundkaan ole pelkästään läpiä päähänsä huastellut. Emerituksia toki jo kaikki tyynni, mutta ilahduttavaa sinänsä että jaksavat yhä vieläkin osallistua ulko- ja turvallisuuspolitiikan alaan liittyvän keskusteluun. Mm. Ahtollahan on tietääkseni edelleenkin kolumnistin paikka Kylkirauta-lehdessä.

      Poista
  4. Kerhoilla on kuultu uhottavan niiden yllättyvän jotka luulevat etteivät suomalaiset osaisi enää käydä sotia.

    Täällä Espoossa katselen usein Italian Rai-tv:tä jossa ilmavoimien meterologisen osaston everstiluutnantti lukee säätiedotuksia. Heillähän on taas esiintynyt maanjäristyksiä ja tuhoisia lumivyöryjä.

    Viime viikonvaihteessa p-korean päälehdessä puolustusvoimien komentaja ilmoitti maanperällä pian taas taisteltavan - tuhatvuotisen perinteen velvoittamana.

    VastaaPoista
  5. Niin. Liberaalit haluavat alentaa suomalaisuuden pelkäksi matkamuistokrääsä-suomalaisuudeksi, ja muodostaa uuden Pavlov-mekanismin jossa ryssää vihataan vain lännen puolesta, osana suurta koalitiota. Nuoruuden kokemattomuus on niin helppo viekkaan vanhuksen lietsoa fanatismiin mitä vastaan tahansa, koska ihminen uskoo todeksi vain sen ajan mitä on elänyt.

    VastaaPoista
  6. No jaa, onhan tuo yksi mahdollinen näkökanta tuokin, mutta itse olen taipuvainen katsomaan toisin. Tietenkään Nato ei ole hyvä vaihtoehto, mutta mutu-menetelmällä olen asettanut sen pienemmäksi pahaksi. Sen etuja olisi, että Natossa pystyisimme paremmin varomaan hiljattaista liukumista karhun syliin. Tottakai ainakin aluksi olisi harmia, mutta toistanpa pikkuisen kiusallanikin sen vanhan sananparren, että jos ryssää potkaisee, se kumartaa, jos ryssälle kumartaa, se potkaisee.

    VastaaPoista
  7. Pokkurointi ei ole hyvästä mihinkään ilmansuuntaan, mikä tuppaa unohtumaan ja sama koskee kyllä potkimista näillä divisioonilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on selvää, että Suomi ei voi nykytilanteessa liittyä Natoon. Venäjä on jo liian vahva ja Natoon liittyminen horjuttaisi ratkaisevasti Pohjois-Euroopan tasapainoa. Pitää odottaa Venäjän seuraavaa romahdusta ja sitten toimia nopeasti ja päättäväisesti. Edellinen tilaisuus oli 90-luvulla, jolloin Baltian maat tarttuivat tilaisuuteen, mutta meidän vellihousupoliitikot vain jahkailivat ruususen unessaan. Olivat 50 vuodessa täysin sisäistäneet itään kumartamisen. Joten odotellaan.

      Poista
  8. Suomen äidit sodan puolesta!
    -Matti Vanhanen, suosikkini

    VastaaPoista
  9. Olen tämän sanonut täällä ennenkin, mutta tämä "onko syytä pelätä"-dilemma mua vaivaa kyllä. Multa puuttuu jotakin. En pääse kollektiiviseen laumapelkoon mukaan. Olen kovasti antautunut vaukututtamiselle alttiiksikin, mutta jokin ei mene läpi.

    En siis onnistu oikein millään, en minkään median lööppijutun, en hesarin jutun jossa armeijan mies kertoo avoimesti oman kulmansa asiaan (eli syytä pelätä on), en baarin pöydän miesjoukon enkä muunkaan johdattelevan ajattelun valaisemana kokemaan jäytävää sotilaallista pelkoa itäistä valtakuntaa kohtaan siinä mielessä, että ne olisi tuon rajan yli taas pitkästä aikaa tulossa ja ottamaan meidät osaksi itseään.
    Hullujahan ne ryssät on, ja irrationaalisia, mutta ei ne niin hulluja sentään ole, että riskeeraisivat monella tapaa vähäluonnonvaraisen (mutta rakkaan isänmaamme) Suomi-niemen vuoksi k a i k e n.

    Sen sijaan onnistun kyllä, hieman, pelkäämään maailman, useimmiten lännen, globalisoitumista, digitaalisoitumista, robotisaatiota sekä EU:n liittovaltiokehitystä ja kaiken tuon yllä mieliä muokkaavaa arvoliberalimsia, vulgääriä relativismia jossa kaikki sekoitetaan (täällä lännessä) sekoittamisen ilosta ja saadaan aikaan harmaa ja yhtenäinen kulttuurinen lios, joka ei ole enää oikein mitään ja joka on myös sellaisenaan heikko ja puolustuskyvytön esim. kansainvaelluksissa vaeltavien meille vieraiden kulttuuristen tekijöiden suhteen.

    Mielestäni meidän tulisi puolustautua sekä itää että länttä vastaan. Lännen suhteen riittää oma vahva kulttuuri ja siitä kiinni pitäminen. Idän vuoksi pidetään tietenkin kunnollinen asevelvollisuusarmeija ja varastoidaan 10 miljoonaa toimivaa miinaa. Ja olisiko se liitoutumattomuus sittenkin parasta jos tuota, aitoa itsenäisyyttä, pidetään lähtökohtana?
    Jos taas haluamme länteen lännettymällä lännettyä (idän pelosta) ja hylätä suomalaisuutemme niin lopetetaan sitten jauhaminen "isänmaan edusta." Pääsemme ytimeen kyllä, periferiaksi. Taidamme siellä jo olla. Isänmaan. eli maan asukkaiden, etua siellä ei taida näkyä?

    jk

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tässä ihmiselämän paljastumisessa olekaan lopulta kysymys puolustautumisesta itää tai länttä vastaan, vaan ihmisen oikeudesta rakkauteen. Usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus.

      Suomalaisuus voisi halutessaan tuottaa läntiselle ajattelulle kauhukuvaelmia siitä minkälaisiin äärimmäisyyksiin voidaan päästä haluttaessa määritellä rakkaus maallliseksi omistajanoikeudeksi.

      Poista
    2. Jäi puuttumaan ettei kulttuuriälymystön tarviikaan mennä Kuuhun löytämään Iron Sky- aatetovereita, koska peiliinkatsominen riittäisi.

      Poista
  10. Tunnen itseni kovin vanhaksi tässä sotahullujen laulukuorossa miltä valtamediamme on näyttänyt viimeiset kolme vuotta. Minussa ei ole niin minkäänlaista talvisodan henkeä.

    VastaaPoista
  11. Rauha on tahdon asia. Ihmiskunnalla olisi syytä järkiintyä ja ajatella suhteiden järjestämistä muutenkin kuin tappamalla toisiaan. Mutta meidän päättäjämme ja vaikuttajamme sijoittavat mieluummin miljardeja asevarusteluun kuin kansalaisten hyvinvointiin. Ihmettelen, millaisia laumasieluja on päättäjien ja toimittajien joukossa, harva, jos kukaan, uskaltaa erottua joukosta. Riskiä ei kukaan ota.

    Tunnen venäläiset hyvin, heitä en pelkää, eivät he voi olla niin järjettömiä kuin suomalaiset päättäjät. Putin on osoittanut harkintakykyä eikä mitään sokeaa kiihkoa. Lähi-idässä Venäjä on käyttäytynyt realistisemmin kuin USA, vaikka Obamallehan se rauhanpalkinto myönnettiin. Ei Venäjä siitä kiitosta saa, vain syntipukin roolin. Natoa sen sijaan pelkään, amerikkalaiset sotahaukat eivät välitä muusta maailmasta, mutta aseiden käyttö heitä kiinnostaa. Tälläkin hetkellä USA:ssa mietitään, mihin hyökätään, Kiinaan vai Iraniin? Syy kyllä löytyy. Ihmisoikeuksien varjolla USA:lla on oikeus tappaa, mutta ei muilla.

    Miksi ylläpidetään kilpavarustelun noidankehää, kun rauha olisi niin yksinkertainen ja miellyttävä asia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, minä erottauduin tämän kommenttiketjun yksimielisestä joukosta. Kommenttini alla, samalla kellonlyömällä.

      Poista
  12. Vähän tökkäisi tämä kohta: "... maamme valmistautui ...täyttämään YYA-sopimuksen mukaiset velvollisuutensa ja estämään alueensa loukkaukset jokaiselta mahdolliselta suunnalta, myös lännestä."
    Jokaiselta suunnalta - siis idästäkin? Myös lännestä? Nimenomaan lännestä, Saksa oikein mainittiin sopimuksessa. Sen hyökkäykseltä maamme piti suojella Neuvostoliitto-parkaa.
    En pelkää, mutta olo on epämukava. Minusta nämä ei meitä mikään uhkaa -jutut ovat typeriä. Mistä Vihavainen sen tietää? Tietysti riippuu siitä, mitä tulevaisuutta pitää epätoivottavana. Vai onko kohtalo samantekevä? Typerää on myös leikkiä, ettei Itämeren ympäristössä ole mitään tapahtunut viime vuosina ja että vain Suomen sotahullut lietsovat pelkoa.

    VastaaPoista
  13. Suomessa on ihmisiä, jotka todella pelkäävät Venäjää. Kysymys onkin siitä, onko pelkoon aihetta vai onko se ihan irrationaalista. Suomessa valmistaudutaan Venäjän aggressioihin, vaikka niistä ei ole näkynyt merkkejä.

    Hyökkäys Suomeen tai muuhun olisi niin suuri riski ja niin järjetön teko, että nyky-Venäjällä ei ole mitään tarvetta sellaiseen eikä myöskään mihinkään aluevaltauksiin. Vetoaminen Putinin mielentilaan on huuhaata, kyllä hän pyrkii toimimaan aika rationaalisesti. Venäjällä on syytä pelätä Natoa, ainakin oli Obaman aikana. Ei lännessäkään ole suunnitelmia hyökätä Venäjälle, vaikka antipatiaa onkin. Trump muutti tämän asetelman, toivottavasti pysyvästi.

    Valtakunnassa siis kaikki hyvin, ainakin Euroopassa. Se todellinen pelon aihe tulee muualta.

    VastaaPoista
  14. Jälleen tarpeellinen kirjoitus. Kiitoksia, Vihavainen.

    Tänä päivänä toivoisi, että meillä olisi Kekkosen saappaat täyttävä valtiomies. Tällä en tarkoita omaan pussiin pelaavaa juonittelijaa, vaan miestä, jolla olisi selkärankaa kutsua koolle rauhankonferenssi Ukrainan tilanteen ratkaisemiseksi ja aseriisunnan aloittamiseksi. Mutta mitä tekevät poliitikkomme: he eväävät venäläisiltä pääsyn ETY-kokoukseen.

    Trumpin nousu presidentiksi voisi suoda rauhankonferenssille hyvän mahdollisuuden. Mutta poliitikkomme käyttäytyvät kuin lammaslauma ja parjaavat muiden korrektien populistien mukana sekä Putinia että Trumpia.

    VastaaPoista
  15. Professorille,

    Kiitoksia erinomaisesta kirjoituksesta. Toivottavasti tämä julkaistaan (vai onko jo julkaistu?) ainakin Kanavassa. Muutenkin Toivon professorilta lisää julkaisuja, jos vain jaksat. Olen miettinyt samoja ajatuksia, vaikka en noin terävästi.

    Hyvää kevättalvea,
    PhD Markus Mertaniemi
    Oulu

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.