maanantai 13. maaliskuuta 2017

Felix Suecia



Felix Suecia, antiqua et hodierna

Tegnérin puistossa, Tukholmassa on komea ja mielestäni varsin onnistunut August Strindbergin patsas. esikuvaansa se ei ehkä kovin suuresti muistuta, mutta kuvaa kyllä aiheensa alkuvoimaista henkeä, vähän kuin hänen öljyvärityönsä, joissa meren myrskyt ja vuorten villeys nousevat pelkistettynä esille.
Patsas on pystytetty vuonna 1942 ja se merkitsee siis, että siihen sijoitettiin kymmeniä tonneja pronssia, joka muualla pantiin kranaattien ohjainrenkaisiin. Symbolisesti hieno suoritus ja ele se oli tämäkin. Olisihan August tarvittaessa taas voinut uhrautua ja sulautua valtakunnan palvelukseen, jos näin olisi määrätty. Vapaaehtoisesti tuskin.
Nykyään saattaa helposti unohtua, että Skandinavia, Norja-Ruotsi ja Tanska olivat 1800-luvun lopulla kulttuurin suurvaltoja. Etenkin Norja, Ibsenin ja Griegin maa, kulki koko läntisen sivilisaation kärjessä.
Anton Tšehov sai tästä aiheen aforismiinsa: ”Hän opetteli ruotsin kielen voidakseen lukea Ibseniä alkukielellä. Sitten hän huomasi, että Ibsen oli mitätön kirjailija”.
No, siinäpä sitä sitten oltiin, puhtaan ruotsin kielen kanssa. Tilanne olisi kai ollut jokseenkin sama kuin sillä Marjatta Bellin kuvaamalla suomalaisella, joka 1500-luvulla oleskeli kauan Englannissa ja oppi sen kielen. Kun hän palasi Suomeen, hän ei tehnyt tuolla kielellä yhtään mitään. Ei sitä tarvittu missään Brittein saarten ulkopuolella ja hyvä niin. Sivistyneiden kanssa saattoi aina puhua latinaa ja palkkasoturit voi opettaa tottelemaan vaikkapa saksankielisiä käskyjä.
Mutta tämä vie jo sivuun aiheesta. Toki Ibsenin äidinkieli oli norja eikä ruotsi, mutta Tšehovin kuvitteellisella henkilöllä olisi sentään voinut olla yhtä ja toista käyttöä ruotsilleen. Yksi pätevä syy opetella kieltä olisivat olleet Strindbergin näytelmät, jokseenkin puisevan ja onton (mitättömän?), vaikka ah, niin populaarin Ibsenin sijasta.
Venäläinen tutkija Tšernyseva muuten väittääkin, että Venäjällä vallitsi 1800-luvun lopulla suuri Ruotsi- trendi. Olihan tuon pohjoisen maan kulttuurissa jo vanhastaan paljonkin kansainvälistä huippua edustavia elementtejä, arkkitehtejä, maalareita, kirjailijoita ja vaikkapa Swedenborgin kaltaisia kummajaisia, jotka jaksavat kiinnostaa asianharrastajia vuosisadasta toiseen.
Strindberg oli toki hieman hankala kandidaatti kansainväliselle edistyneistölle, vaikka hänen radikalisminsa välillä pyyhkäisi myös sosiaalista kenttää. Aika hyvä porvarin säikäyttäjä hän kuitenkin oli ja on yhä.
Strindbergin kotimuseo Drottningsgatan 85:ssä on hyvä lajissaan ja sen äänimaisema suggeroi kuvittelemaan, että isäntä, joka kulman takana karauttelee kurkkuaan, saattaa hyvinkin sieltä ilmestyä kysymään kärttyisästi, mitä vieraat suvaitsevat hakea täältä, toisten kodista.
No, suurmiehiä hyödynnetään aina, kun he eivät enää kykene vastaan panemaan. Drottningsgatanin keskelle teräskirjaimin juntatut Strindbergin aforismit panevat ajattelemaan, ettei tämä tämmöinen voisi monessakaan maassa olla mahdollista eikä sitä oikein täälläkään odottaisi.
Häijyt sarkasmit Jumalasta, naisista ja seksistä ovat paikallaan kirjoissa, mutta keskellä katua, porvarillisen sunnuntaikävelyn varrella ne tuntuvat hieman oudoilta. Itse asiat tuskin ovat paljoa mullistuneet sitten La Rochefoucauldin, mutta niiden sanomisen paikka ja tapa taitavat olla sitä itseään postmodernismia.
Pisteet joka tapauksessa Ruotsille myös tästä. Se on monessa suhteessa hyvä maa ja jopa aivan mainio. Tai sanotaan nyt, että se voisi olla sellainen, ellei tietoisuus omista ansioista olisi liikaa kihahtanut päähän. Tähän liittyy myös se sokeus, jota suuren läntisen taantumuston valitsema presidentti hiljattain kosketteli ja arkaan paikkaan taisikin osua.
Bella gerunt alii, tu felix Austria nubes, sanottiin kerran: Muut käyvät sotia, sinä onnellinen Itävalta solmit avioliittoja. Kuten tunnettua, Viipurin lyseossa ennen sotia muuan koltiainen käänsi lauseen vapaasti paikallisittain: Muut hyö käyt sottii, mutt’ sie Itävalta senko nait vaa!
Mutta kyllähän Ruotsi sodankäynnin on osannut ja kyennyt aikoinaan hämmästyttämään velttoa maailmaa. Kustaa II Aadolf kävi kerran suurempiensa kimppuun ja löylytti niitä kelpo lailla. Samaahan voi sanoa toisesta sankarikuninkaasta, Kaarle XII:sta. Wasa-laiva nyt otti ja upposi, mutta jossakinhan se raja tulee onnekkaillakin vastaan.
Ruotsin vanha ja huikea sotilasmaine oli 1800-luvun lopulla jo hieman haalistunut, mutta kun Ibsen Peer Gyntissä esitti eri kansankuntien tyypillisiä kliseehahmoja, edusti Ruotsia herr Trumpeterstråhle, sotaista urheuttaan puhkuva, tosin hieman Falstaffiin vivahtava sankari, joka etsi tilaisuutta päästä näyttämään kuntoansa.
Vuosisadan vaihteessa menneen suuruuden muistot näyttävätkin taas heränneen ja olleen suuressa huudossa päätellen nyt vaikka siitä tuimasta soturihahmosta, Kaarle X Kustaan patsaasta, joka ratsastaa Nordiska museetin edessä. Varmemmaksi vakuudeksi patsaan jalustassa mainitaan Varsovan valloitus ja Ison Beltin ylitys sekä Roskilden rauha, varsinainen rosvouksen malliesimerkki…
Kannattaa lukea Peter Englundin Voittamaton, jos haluaa ymmärtää, mitä tämä hurja kuningas lyhyen hallituskautensa aikana oikein ehti tehdä.
Patsaan ympäristö on muutenkin kovin sotainen ja räikeässä ristiriidassa sen kansankoti-idyllin kanssa, jonka kulkija kohtaa museon sisällä. Työväenluokan arkipäivää edusti 1940-luvun Ruotsissa viihtyisä asunto, joka oli varustettu nykyajan mukavuuksin. Kyllähän tämä oli kelpo vaihtoehto sille elämälle, jota toisiaan raatelevat kansat muualla Euroopassa saivat maistaa. Oikean tien se oli Ruotsi löytänyt, vaikka omatunto taitaa yhäkin kolkutella Hitlerin aseistajien perillisiä.
Ilmeisesti muutos tuosta sotaisuudesta pasifismiin tapahtui joskus 1900-luvun alussa. Jopa se valtava Kustaa Vaasan patsas, joka on Museon keskellä, on saanut nykyisen asunsa vasta vuonna 1924. Se on siellä jotenkin koditon ja eri paria muun ympäristön kanssa. Ei Kustaa sotainen tosin ole, mutta kovin, kovin mahtipontinen.
Oppiko Ruotsi jotakin muiden maiden virheistä? Pasifismi oli tunnetusti Ruotsissa siinä määrin vallalla sotien välisenä aikana, ettei Suomeenkaan tahtonut aluksi riittää noita sinänsä hyviä it- ja pst-tykkejä, joita sittemmin myytiin solkenaan niille, jotka halusivat niitä käyttää. Ruotsalaisille riitti, kun niistä sai rahaa.
Tämä oppiminen toisten virheistä saattaisi olla historiassa melko harvinainen asia. Nyt joka tapauksessa maa kulkee aikamme idiotismin kärjessä, mitä tulee siirtolaispolitiikkaan. Ehkäpä sen roolina on vuorostaan omalla onnettomalla esimerkillään tarjota muille viisautta, jota se ei itselleen kyennyt kehittämään?
Tukholman sinänsä mainiot museot tarjoavat nyt oppitunteja suvaitsevaisuudessa, välittämisessä ja muissa moderneissa hyveissä. Armémuseet, muuten, on täynnä naisia. Olivatko he kenties itse asiassa aivan määräävä elementti entisaikojen sodankäynnissä, vaikka sovinistinen fallokratia on yrittänyt asiaa pimittää? Aivan huimaa, kun tuota ajattelee.
Ei sota ainakaan hauskaa ollut, eikä muutenkaan houkuttelevaa, ymmärtää kävijä ja tämä on varsin tarpeellinen ja sympaattinen opetus. Siihen voi saada perspektiiviä vaikka vierailemalla Poklonnaja goran muistomerkkialueeseen Moskovassa. Eroa on.
Mutta, O felix Suecia: tempora mutantur, kuten me latinistit sanomme. Ennen, noin sukupolvi sitten, kuninkaanlinnan vahteina olivat pitkätukkaiset ja lusmuilevat asevelvolliset, jotka naureskelivat ja velttoilivat tehtävässään, joka heistä kaiketi tuntui naurettavalta ja häpeälliseltä. Nyt siellä marssii tuiman näköisiä ammattisotilaita, moni näyttää saapuneen joistakin Lähi-idän suunnalta.
Sitä paitsi Ruotsin lehdet julkaisevat sodan vaarasta hysteerisiä paniikkiuutisia melkein yhtä sakeasti kuin meikäläiset.
Mikä tässä nyt oikein vaivaa vanhaa kunnon Trumpeterstråhlea? Eikö viileä arvokkuus sopisi paremmin sankarikansan toimenkuvaan? Johan tässä uskottavuus meinaa mennä molemmin puolin Pohjanlahtea, jos psykologia tällaista on. Onneksi nyt sentään on saatu maahan ihan oikeita sotilaita, jos joku päivä tarvittaisiin.

10 kommenttia:

  1. Katkesikohan muuten trilogiaksi suunniteltu Erik Dahlbergh -juonteinen mammuttisarja Voittamattomaan, joka ilmestyi jo vuonna 2000 (suom. 2001)? Donner mainitsi muistaakseni omassa Mammutissaan jokunen vuosi sitten Peter Englundin kertoneen hänelle tuntevansa itsensä tätä nykyä "eunukiksi", joka ei enää pysty mihinkään jäntevyyttä vaativaan. - Ruotsin akatemian pysyvän sihteerin tehtävänkin heitti kesken.

    VastaaPoista
  2. Olen "aina" ollut jotenkin perverssillä(?) tavalla viehättynyt Ruotsin kansallisromantiikan eri ilmenemismuodoista osaamatta tarkemmin analysoida, miksi. "Porvariston valoisa maailma", kuten Haavikko kirjoitti.Ja ajan merkki ajalla, menneisyyden jättämä jälki, joka kiehtoo. Näin siitä huolimatta, että se nykykatsannossa on Tieto-Finlandialla palkitun antropologi Tapio Tammisen mukaan pahammansorttista taaksepäinkatsovaa "revivalismia" ellei suoraa fasismia.

    Koko Djurgårdenin länsiosa tuntuu henkivän tuota kadonneen maailman tunnelmaa. Viimekesänä eksyin Skansenilla Arthur Hazeliuksen haudalle. Muistomerkkinä jonkinlainen skandinaavinen riimukivipastissi; ei pienintäkään kristillistä viitettä. Olikohan siis ns. uskosta luopuminen jo aivan 1900-luvun alussa edennyt Ruotsin eliitin piirissä niinkin pitkälle. - Hazeliuksen Nordiska museetin aulaan astuessaan tosiaan hölmistyy kerta toisensa jälkeen kohdatessaan jättiläiskokoisen Kustaa Vaasan. Mielestäni se ei ehkä kuitenkaan riitele kovin pahasti nykyisenkään ympäristönsä kanssa, sillä tuntuu kuin veistoksen laatijalla Carl Milles'llä olisi ollut tekovaiheessa jonkinlaista 1920-luvun "postmodernismihenkeä", kieli poskessa.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut August Strindbergin koko tuotannon.
    En hehkuta, mutta totean vain. Hyvä kirjailija.
    Voi Ruotsi, Ruotsi. Mikä sinulle tuli?

    VastaaPoista
  4. ”Me latinistit”

    Me, puhtaat latinistit, olemme kaukana tästä likaisesta, saastaisesta, tästä the most disgusting world of the worlds.

    Me, puhtaat latinistit, emme halua kuullakaan siitä, mitä tapahtuu ”turkkilaisten maailmassa” (Турецкий мир). Olkoonkin että ilman mitään diplomaattisia valmisteluja ja sopimuksia turkkilaiset ministerit, myös ulkoministeri, ryntäsivät halaamaan turkkilaista diasporaa. Saivat tylyn ja epädiplomaattisen kohtelun.

    Mitä dialektiikka opettaa meille tästä tapahtumasta?

    Jos ryntäys ”turkkilaisten maailmasta” (Турецкий мир) olisi mennyt läpi, niin seuraavaksi, tämän kokemuksesta rohkaistuneena, Putin lähettäisi vuorenvarmasti kokonaisen armeijan kaikenkarvaisia zhirinovskeja pitkin maailmaa, ilman mitään varoitusta ja sopimusta, tapaamaan Venäjältä vuosikymmenien saatossa eri puolille maailmaa muuttaneita venäläisiä. Ja erityisesti puristamaan kättä, halaamaan ja suutelemaan kaksoiskansalaisia. Näin rakennettaisiin ns. ”venäläistä maailmaa” (Русский мир). Logiikan mukaan mainittu toimenpide suoritetaan joka tapauksessa ja hinnalla millä hyvänsä.

    (Venäläisen lainsäädännön mukaan, jos Venäjän kansalainen muuttaessaan toiseen maahan ja saadessaan siellä toisen kansalaisuuden on velvollinen ilmoittamaan asiasta kaikki yksityiskohdat Venäjän viranomaisille kahden kuukauden sisällä. Muussa tapauksessa häntä odottaa rikosoikeudellinen tuomio.)


    VastaaPoista
  5. Totean, että muuan hahmo nimeltä Hokkuspokkus käytti usein ilmausta "me latinistit". Hän teki minuun vaikutuksen.

    VastaaPoista
  6. Seuraavalla kerralla kun menen Tukholmaan, en unohda käydä Suomalaisen seurakunnan kirkossa. Sehän sijaitsee saman aukion reunalla kuin Kuninkaanlinna, sitä vastapäätä.

    1700-luvulla Pieneen pallohuoneeseen rakennettu kirkko kuvastaa paremmin kuin mikään muu paikka suomalaisuuden historiaa Ruotsissa. Kuninkaan tallirengit ja piiat saivat siellä hengen toivoa mahdollisuudesta syntyä uudelleen jossakin toisessa todellisuudessa.

    Viimeistään Olof Palmen ajoista saakka kaikkia ruotsalaisia on rohkaistu nauttimaan tästä ainoasta varmasti elättävissä olevasta elämästä jo täällä maan päällä.

    VastaaPoista
  7. Pikku kysymys blogistille: Oletko varma, että tuo mainio viipurilaiskäännös Bella gerunt alii... -säkeestä on todella Viipurin lyseon oppilaan kynästä? Viipurin lyseossa (seuraaja on joku Helsingin koulu) taisi olla jonkinlainen latinalinjakin, mutta toki paljon tunnetumpi oli Viipurin klassillinen lyseo, joka sodan jälkeen siirtyi Kuopioon - nimi taitaa nykyisin olla Kuopion klassillinen lukio. Meikäläistä kiinnostaa sikäli, että tuli luettua pitkä latina Kuopiossa kauan sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näiden anekdootttien todellisuuspohja on usein ohut. En uskalla sanoa siitä mitään.

      Poista
  8. TV: "Etenkin Norja, Ibsenin ja Griegin maa, kulki koko läntisen sivilisaation kärjessä."

    Toisaalta kukaan ei nykyisin tunne Griegin sävellyksistä muuta kuin pari Peer Guntin pätkää, ne kaksi. Esim. Sibeliuksen tuotanto on paljon laajemmalti tunnettua. Oli pakko vähän nillitää! :)

    VastaaPoista
  9. Isävainaa oli (kuten minäkin) koko ikänsä innokas historian harrastuslukija. Hänellä oli vankka mielipide: "Jokainen Ruotsin kuningas on ollut hullu." (Jaan mielipiteen, aste-eroja tietysti on ollut.) Lisäksi isä muisti aina mainita, että "jokaisen suomalaisen pitäisi Tukholmassa käydessään käydä Kaarle XII:n patsaan juurella kusella."

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.