keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Hartaat harrastajat



Diletantismin rehabilitoinnista

Se, joka on joskus ollut poika, muistaa varmasti, miten riemukasta oli, kun alkutekijöihinsä puretun moottorin sai koottua ja peräti vielä käynnistettyä.
Silloin unohtui, etteivät kaikki osat enää mitenkään mahtuneet mukaan ja että jossakin kohtaa ehkä oli väännetty jengat sekaisin tai tehty muita töllön töitä. Se nyt vaan toimi!
Sama koskee tietenkin itse rakennetun lennokin nousua ilmoja valloittamaan, maan täräyttämistä omatekoisen räjähteen (tällaiset työt ovat hyljättäviä!) voimalla ja muuta vastaavaa. Suotta ei Joka poika-lehdessä vakuutettu, että tällaisina hetkinä poika unohtaa kaikki ne pahat vaikutteet, joita erinäiset juipit saattoivat tarjoilla nuorten esikuviksi.
Luova työ on luovaa työtä. Jos haluaa, että työ tehdään kunnolla ja osaavasti, on se annettava ammattimiehelle. Jos haluaa nauttia luomistyöstä, kannattaa tehdä itse ja varautua pahimpaan. Siinä on tärkeä osa asian viehätystä.
Ammattimies ei ole harrastelija, mutta jälkimmäisiäkin on monenlaisia. Kerran tässäkin maassa ilmestyi lehti nimeltä Harrastelija. Sen päätoimittaja oli Osmo A. Wiio, joka sittemmin ammatikseen tutki ja opetti kommunikaatiota.
Vanhassa Harrastelijassa sen sijaan tehtiin mitä mieleen saattoi juolahtaa. Haulikon panokset rakennettiin alusta loppuun itse, hylsyjä lukuun ottamatta. Jopa nallien kuoret naputeltiin pellistä ja täytettiin omatekoisella aloiteräjähteellä. Toimivat reseptit löytyivät sekä niihin että ruuteihin. Jopa haulit valettiin itse.
Mutta ei Wiion harrastus tähän rajoittunut. Hän neuvoi myös, miten ihan itse rakennetaan skootteri. Hän oli jopa keksinyt sille uuden nimen: moottorilauta. Lisäksi, kiinnostavinta päätä selostaakseni, neuvottiin, miten valmistetaan ilokaasua. Homma oli hyvin helppo ja sitä hengitettäessä todella syntyi erikoinen, puuduttava tunne, kuten oli luvattu.
Mainio mies oli joka suhteessa tuo Wiio ja hänen kirjansa (Harrastelijan kirja, kooste Harrastelija-lehtien aineistosta) oli ehkä alan paras. Vanhempi klassikko oli Ilmari Jäämaan Nuoren kokeilijan ja keksijän kirja, jossa opetettiin jopa radiopuhelimen valmistus.
Hieman nuoremmille oli sodan jälkeen tarjona Alvar Wilskan Sampo-kirja, joka opetti tekemään melkeinpä mitä vaan ja jopa antoi vinkkejä siitä, miten olisi mahdollista kerätä hieman rahaa tarvikkeiden hankkimiseen. Kotikemistin reseptikirja opetti muun muassa rakettien valmistamista.
Nythän tuon entisen Harrastelijan tilalla on Tekniikan maailma-niminen lehti. En oikein tiedä, mikä adjektiivi kuvaisi lehteä parhaiten, mutta Sen ymmärrän, ettei harrastelijamainen sopisi sille alkuunkaan. Loukkaantuneet tilaajat peruisivat ennen pitkää tilauksensa ja vaatisivat rahat takaisin.
Harrastelijahan on pejoratiivinen sana. Vaikka sen kantana on niinkin vakava ja kunnioitusta herättävä sana kuin hartaus, tuntuu sana viestivän lyhytjännitteisestä maistelusta ja vähemmän kunnioitettavasta, ehkä jopa leikkisästä asenteesta asioihin.
Kun nykyään sanotaan harrastus, ymmärtää jokainen, että kyseessä on saman lajin vakavamielinen hartaus kuin aikoinaan niissä kahden tunnin kirkonmeiningeissä, joita lasten oli vakavina kuunneltava sielunsa autuuden turvaamiseksi. Nykyaikainen harrastus merkitsee koirakoulun tapaista, maksettua dresseerausta, johon lapsi viedään säännöllisin väliajoin ja yritetään leipoa hänestä ammattilaiseksi kelpaavaa yksilöä.
Kaiken lähtökohtana tai pikemmin tavoitteena on tiettyjen taitojen moitteeton hallitseminen ja nousu tavallisen ei-harrastajan yläpuolelle. Toki tämä onnistuu paremmin vain pikkuruiselta joukolta, mutta ehkäpä ne loputkin voivat sitten hieman ylpeillä erinomaisuudestaan verrattuna niihin, jotka eivät harrasta.
Itse olin kovin tyytyväinen, kun poika halusi lähteä pois koirakoulusta. Sen sijaan hän on niitä, joille voisi lahjoittaa ”unelmien työkaluvaunun” ellei hänellä jo sellaista olisi. Bravo!
Harrastaja on epäilemättä hieman eri sana kuin se pejoratiivinen harrastelija, jota Wiio vielä häpeilemättä käytti. Se on jokseenkin samansisältöinen kuin amatööri (ransk. amateur) eli rakastaja. Samaahan tarkoittavat myös saksan Liebhaber ja venäjän ljubitel ja myös espanjan aficionado, jota nykyään on ruvettu myös englannissa käyttämään, tosin kai enempi makuihin ja mieltymyksiin liittyen.
Rakkaus nyt on aina hieno asia, ilmeni se nyt sitten vaikka homopornona, kuten meille nykyään vakuutetaan. Mutta ehkäpä sen kuitenkin pitää olla aina vakavaa, mielellään jonkinlainen obsessio?
Tämä tulee mieleen, kun ajattelee, että sanalla diletantismi on sen sijaan huono kaiku. Sehän viittaa kevytmielisyyteen, valikointiin ja maisteluun, herkutteluun. Ymmärtääkseni sen kantana on kuitenkin sama lego-verbi kuin delegoinnissa tai noiden palikoiden nimessä. Kovin lähellä se joka tapauksessa tuntuu olevan rikosta tai hairahdusta, delictum, vaikka sen oikea kanta kai onkin deliciae eli mielihyvää ja huvia tarkoittava sana.
Corpus delicti eli rikoksen teon väline, vaikkapa savuava ase tavataan henkilöltä, joka yllätetään in flagrante delicto. Ehkäpä tätä voi soveltaa myös harrastelun välineisiin, vaikkapa saksofoniin sellaisen henkilön käsissä, joka ei oikeasti osaa soittaa? Sen jälkeen tulee seurata asianmukainen rangaistus, jollaisia nykyään toki sovelletaan hyvin miedoissa muodoissa, kuten jo aikooinaan Cesare Beccaria on opettanut tekemään uraauurtavassa teoksessa Dei delitti e delle pene.
Diletantismissa tuntuu kuin tuntuukin olevan jotakin kartettavaa ellei peräti rikollista ja kukapa oikein uskaltaakaan sanoa siitä pitävänsä tai olevansa sellainen ainakin jollakin alueella?
Hassu juttu, sillä kukaan meistä ei voi olla ammattilainen kaikilla aloilla. Mikäli haluaa varmasti välttyä diletanttiudelta, on pakko jättää kokonaan innostumatta asioista, joita ei hallitse ammattilaisen tavoin.
Lapsetkin on siis nykyaikaiseen tapaan paras panna repetiittorin vetämiin harrastuksiin mielellään jo kolmivuotiaina ja estää heitä lankeamasta joutavuuksiin, kuten ennen ehkäistiin itsesaastutusta ja muita kammottavia, mutta tavallaan miellyttäviä paheita.
Tämäpä se taitaa olla nykyajan näkemys harrastelemisesta. Osmo A. Wiioa tulee ikävä ja mieleen hiipii myös epäilys siitä, että diletantismin halveksijat eivät oikein taida ymmärtää, mistä on kysymys. Myös Egon Friedell, muuan historiankirjoituksen omalaatuisia neroja, korosti olevansa ennen muuta diletantti…

8 kommenttia:

  1. Pane laborantti oikeusministeriksi niin näet vaikka mitä.

    VastaaPoista
  2. Taiatavat nuo ministerin nykyään olla diletantteja kaikki tyynni. Mutta tätätä kai se tasa-arvokin edellyttää.

    VastaaPoista
  3. Pane nätti Iltalehden toimittaja opetusministeriksi niin näet kuinka diletantti raataa yötä päivää hakiessaan arvostusta, eikä halua jakaa taakkaa muille.

    VastaaPoista
  4. Kylmän sodan aikaan seurakunnat ja konservatiiviset piirit yleensä tuputtivat nuorisolle kaikenlaista harrastamista yötäpäivää, ja lopuksi pidettiin sitten pieni hartaushetki.
    Kommunismin vastaista työtähän se oli, luultavasti sai jopa rahoitusta rapakon takaa. Poliittisesti toki kannatettavaa. Kova työ oli Kekkosen aikaan monilla pitää nuoret poissa vasemmiston kinkereistä. Ratkaisu oli harrastusten tuputtaminen ja kokoontuminen niiden johdosta.

    Harrastamista ei nykyään enää oikein ymmärretä, eikä nähdä siinä valossa missä se ennen nähtiin. Jos sillä jokin poliittinen viitekehys ennen oli, niin se on toki kadonnut. Nykykansalainen ei näe mitään erityisarvoa siinä, että rakennat jotain itse. Hän ei ymmärrä miksi yrittää itse jotain kyhätä, kaupastahan saa? Miksi antaa köyhä vaikutelma+

    Konsumerismi on kampittanut harrastamisen eetoksen kanveesiin. Nykyään jonkin itse rakentaminen ymmärretään lähinnä köyhyytenä, viitteenä siihen ettei tekijällä ole varaa ostaa, vaikka usein jonkin rakentaminen itse maksaa enemmän kuin valmiin ostaminen. Tämä saa nykykansalaisen yhä enemmän ymmälleen, miksi?

    Harrastamisenhan syvin olemus on juuri olla harras asian äärellä, sukeltaa siihen pää edellä koko ukko. Nykykansalainen pyrkii enemmänkin signaloimaan keskiluokkaisuuttaan ostamalla, liitämään harrastusten pinnalla materiaalisesti antautumatta niille täysin sielullisesti. Kekkosen aikaan harrastettiin koko sydämellä.

    VastaaPoista
  5. Jos elämmekin Suomessa diletantismin nousukautta, niin joskus hapuileva uuden hoksaaminen voi johtaa sellaiseen umpikujaan, ettei siitä ole muuta ulospääsyä kuin uudestisyntymisen ihmeen kokeminen jo täällä maan päällä. Jotain sellaista tunnen itse kokeneeni ymmärrettyäni että suomenkielisten yläpuolella todellakin on näkymätön silmä joka kilpailuttaa näennäisesti samankaltaisen taustan omaavia maalaisia pääkaupungissa keskenään.

    Minua oli nuorena vedätetty rakentamaan nuorisomajaa Länsi-Lappiin yrittäen ikäänkuin ottamaan leima otsaan "Rönkön maja". Osasin vaistomaisesti kieltäytyä. Sen sijaan Paavo Väyrynen on ottanut nuorisomajan omiin nimiinsä, jotta ne jotka tietävät kielen pakko-opetuksen tuhoisasta vaikutuksesta monien nuorten kehitykselle, tuntisivat Paavon ottaneen "taakkaa kantaakseen" heidät hartioilta.

    Hän näyttää yhä juoksevan samassa oravanpyörässä.

    Rautanyrkeiksi näkee kutsuttavan liian nuorina liian suureen vastuuseen nostettuja näytönhaluisia joita sekä kommunistit että varsinkin fasistit asettivat tekemään hirmutekoja.

    VastaaPoista
  6. Minä ressukka taisin syntyä diletantiksi ja onhan siitä omat kommervenkkissä tullut tässä luterilaisessa otsasi hiessä sinun pitää harrastaman, kuin työn raskaan raataja. Diletantismissa on kuitenkin se etu, ettei sairastu masennukseen eikä ylirasitukseen, joten hyvin tässä on mennyt. En sano harrastavani golfia vaan kutsun sitä puuhastelu golfiksi.

    VastaaPoista
  7. On huvittevaa miten ylempikeskiluokka on omaksunut ennen työväenluokkaisena pidetyn lenkkeilyn tai juoksu harrastuksen. Siitäkin on tehty suorittamista ja harrastaminen on tavattoman tavoitteellista sykemittareineen ja maratoneineen.

    Juttelin kerran uimisesta innostuneen koulutetun naisen kanssa ja tämä kertoi menneensä uimakouluun jossa katsottiin personal trainerin kanssa videolta kroolin tekniikan virheet. Tiedä sitten onko asialla suurtakin merkitystä jollei ole kilpauimari.

    Joskus 90-luvulla ylempikeskiluokkakin löysi kuntokeskukset mutta ilmeisesti siellä haisi liikaa duunarin hiki niin hakeuduttiin raittiiseen ulkoilmaan.Eikä kehonrakentajista ja painonnostajistakaan ole julkisen kuvansa perusteella oikein keskiluokan roolimalleiksi.

    Toisaalta taas on nähnyt miesten vähetessä nyrkkeilysaleilla naisten tulevan tilalle. Nykyään ei ole kuntokeskusta missä ei olisi kuntonyrkkeily naisille ja kamppailulaji seurat järjestävät ladythai kursseja joille on tungosta.

    Kestävyyslajeista onkin tullut ylemmänkeskiluokan yksi oman erityislaatuisuutensa ja itsekurin korostamisen muoto. Asiaan kuuluvat tietysti vierailut Tukholman ja jopa Bostoninkin maratoneilla.

    Samoin on käynyt virkistyskalastuksen. Perhokalastus on noussut erähenkisten keskiluokkaisten ihmisten suosioon oltuaan aiemmin lähinnä marginaalinen ilmiö.

    Entinen Ylen nuorisokanavan toimittaja Mikko "Peltsi" Peltola haistoi trendin ja teki aiheesta menestyneen tv-sarjan keskiluokkaiseen makuun. Luulen että tämä paluu luontoon innostus erähenkisten harrastusten kautta on X- Y-sukupolvien versio suurten ikäluokkien mökkeilystä.

    Nuoremmat sukupolvet ovat varttuneet kaupungeissa eivätkä tunne kaihoa lapsuutensa maaseudulle kuokkimaan kesähuvilan perunamaata, hyttysten inistessä ja puuceen haistessa. ADHD sukupolven makuun ovat paremminkin pikaiset elämys visiitit erämaahan josta palataan yöksi sivistyksen mukavuuksien pariin.

    VastaaPoista
  8. kirves
    Historian hartaana harrastelijana sangen innokkaasti luen tätä blogia. Nöyränä täytyy myöntää harrastelijamaisuus, vaikka hyllyssä notkuva ja jotenkin luettu Grimbergin 24 + 1 opus vähän kuiskuttelee. Pintaliippariksi en haluaisi tunnustautua,mutta sitä se taitaa olla.

    Historia loputtomine yksityiskohtineen on ällistyttävä aarreaitta, ja aina tuntuu löytyvän uusia näkökulmia ja tulkintoja, jopa lähimenneisyydestä.
    Historia, kuten urheilukin on niin vakava asia, ettei niitä voi pelkästään ammattilaisten haltuun jättää.

    Wiion radiot ja ruudit tuli kokeiltua ilman ruudinkeksijän uhoa, niin myös historian kulku.
    Pro fons, ammattilaiset tulkitkoon historiaa, harrastelijat hartaasti lukevat.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.