maanantai 20. maaliskuuta 2017

Idänkaupan kultaiset ja muutkin vuodet



Kulta-ajan analyysiä

Inkeri Hirvensalo&Pekka Sutela, Rahat  pois bolševikeilta. Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa. Siltala 2017, 415 s.
Финляндия. Новые вызовы и возможности для экономического сотрудничпества с Россиенй. Санкт-Петербург, Издательско-полиграфическая ассосиация университетов России 2015, 222 с.

Hirvensalon ja Sutelan kirjan nimi on turhan vaatimaton ja muutenkin hieman omituinen. Itse asiassa kirjoittajat käsittelevät Suomen Venäjän-kauppaa 1800-luvulta lähtien ja hieman kauempaakin. Mitä nimeen tulee, sen tarkoitus mahdollisesti on jo heti kättelyssä kertoa lukijalle, että Suomen puolelta kaupassa oli kysymys voiton tavoittelusta.
Sellaistahan kauppa aina on, voidaan sanoa, mutta totalitaarisen valtion näkökulmasta asia ei välttämättä ole näin ja aina on periaatteessa mahdollista vaikkapa tulkita asiat niin, että on olemassa pakotettuja kauppasuhteita, jotka ovat toiselle osapuolelle pysyvästi epäedullisia. Ns. sosialistisen ystävyysliiton mailla näyttää olleen tuontapaisia käsityksiä omasta idänkaupastaan. Neuvostoliittoa ei niissä ole tarkasteltu kärsivänä osapuolena.
Toki yritys sanoa yhdellä tai kahdella sanalla kokonaisarvio mistä tahansa kymmenien tai satojen vuosien ajan kestäneestä toiminnasta on väistämättä enemmän tai vähemmän mielivaltainen.
Sitähän oli huonompia ja parempia päiviä ja vuosia. Joka tapauksessa idänkauppa tai laajemmin Venäjän kanssa käytävä kauppa on ainakin autonomian ajoista lähtien ollut Suomelle tärkeää, mutta keskimäärin ei sentään kaupan keskeinen osa toisin kuin usein luullaan.
Varsin hurjalta kuulostaa väite, jonka mukaan Kalevi Sorsa joskus sanoi Neuvostoliiton kaupan aina olleen Suomen kaupasta neljänkymmenen prosentin luokkaa. Virhe on huikea, sillä keskimäärin sen suuruusluokka oli viistoista prosenttia ja aivan lyhyeksi aikaa se hyppäsi jopa lähes 27 prosenttiin.
Neuvostoliitonkin kannalta Suomen kauppa joka tapauksessa oli tärkeää. Maan kapitalistisista kauppakumppaneista Suomi oli usein kakkosena heti Länsi-Saksan jälkeen. Toki sosialistimaat olivatkin paljon suurempia kumppaneita.
Suomen tärkeys perustui kuitenkin sen tuotteiden laatuun ja valikoimaan. Keskeinen elementti olivat laivat ja mukana oli paljon muutakin sellaista tavaraa, joka oli niin sanotusti kaksoiskäyttöistä eli myös potentiaalista sotilastavaraa. Varsinaisten aseiden ja niihin liittyvän teknologian vientiä valvoi CoCom-niminen organisaatio, jolla ei tosin ollut tähän mitään juridisesti pätevää mandaattia, mutta jonka neuvot ymmärrettiin tietyistä syistä ottaa varteen.
Idänkaupassa oli omat instituutionsa, joihin kuuluivat muun muassa clearingtilit. Julkisuudessa rummutettiin kaupan ongelmattomuutta, se kun muka oli automaattisesti tasapainossa ja kasvoi ja kehittyi suhdanteista vapaana.
Tilanne oli tosiasiassa päinvastainen. Hurjimmillaan hypättiin Suomen 390 miljoonan ruplan ennätysvelasta vuoden 1981 lopussa 300m miljoonan ruplan saatavaan vuoden 1981 lopussa, runsaan vuoden aikana.
Tämä liittyi öljyn hinnan vaihteluun ja muistakaamme, että rupla oli tuohon aikaan dollaria suurempi rahayksikkö, yleensä tosin hieman puntaa pienempi.
Clearingjärjestelmä tuotti monenmoista päänvaivaa ja myös kuluja muun muassa Suomen pankille, jonka palveluksessa kirjoittajatkin ovat työskennelleet. Asiaan liittyivät muun muassa niin sanotut kuolleet sielut eli kauppa sellaisilla hyödykkeillä, joita ei tosiasiassa ollut olemassa.
Joka tapauksessa idänkauppa oli suomelle tärkeää. Nokian piirissä on arvioitu, ettei kännykkäihmettä olisi voinut syntyä ilman idänkaupan luomaa pohjaa. Suomen metalliteollisuus myös kasvoi huomattavaa vauhtia sotakorvausten jälkeen ja on arvioitu, että niillä ja niitä seuraavalla idänkaupalla oli asiassa ehkä ratkaiseva rooli.
Olisi kuitenkin väärin sanoa, toteavat tekijät, että tämä olisi merkinnyt Suomen metalliteollisuuden syntyä. Se oli tuottanut laivoja muun muassa Venäjän laivastolle jo autonomian aikana ja tuotti niitä myös maailmansotien välisenä aikana, jolloin kauppa itäöisen naapurin kanssa oli vain pari prosenttia kauppavaihdosta. Metalliteollisuus sen sijaan kyllä laajeni nimenomaan idänviennin ansiosta ja se oli tärkeää. Ei se länsimarkkinoita olisi tuosta vaan valloittanut.
Satuin muistamaan lehden nimeltä Финский торговый журнал noin vuodelta 1930, jossa venäläisille mainostettiin suomalaisen telakan kykyä rakentaa panssarilaivoja. Sukellusveneitä ei nostettu esille ehkä siksi, että venäläiset rakensivat niitä jo samaan aikaan saksalaisten kanssa, kuten mekin.
Mutta mitä myöhempiin vaiheisiin tulee, kuten tunnettua, clearingkauppa loppui sitten rytinällä ja samassa yhteydessä koko kaupan määräkin romahti äkillisesti.
Olisi liioittelua sanoa, että tämä tapahtui varoittamatta. Toisaalta asiasta saatiin tietoa, mutta toisaalta saatiin ja levitettiin myös vastakkaista tietoa. Tilanne oli hieman samanlainen kuin Stalinin saamissa tiedoissa Saksan aikeista kesällä 1941.
Joka tapauksessa Neuvostoliiton romahdus oli raju eivätkä sen vaikutukset kenties olisi olleet paljoakaan pehmennettävissä. Clearingin jatkaminen tuskin olisi ollut ratkaisu.
Sivumennen sanoen, Neuvostoliiton hajotessa perustettiin Virolle salaapäin tili Suomen pankkiin. Sieltä vietiin lahden yli melkoisia määriä ns. riihikuivia seteleitä autolla. Mainittakoon, että vastaava operaatio oli tapahtunut myös vuonna 1918, jolloin setelit toimitettiin satamaan potkukelkoilla.
Oliko kahdenvälinen idänkauppa ja eritoten clearingkauppa Neuvostoliiton kanssa sitten Suomelle siunaus vai ei, ovat kirjoittajat kysyneet alan veteraaneilta ja saaneet ristiriitaisia vastauksia.
Tulkitsen, että kirous se ei missään tapauksessa ollut, mutta ei myöskään mikään ihmeellinen ja joka suhteessa siunauksellinen instituutio, jonka puitteissa suomalaiset olisivat vuolleet helppoa rahaa todella yrittämättä. Mutta joka tapauksessa asia onnistuttiin hoitamaan hyvin, huolimatta siitä, etteivät alan toimijat tienneet Neuvostoliitosta oikeastaan mitään, kuten tekijät useaan otteeseen huomauttavat.
Kekkosella oli mitä esittää, kun hän aikoinaan tarjosi maansa ulkopolitiikan tuloksia malliksi muillekin. Tosiasia tietenkin on, ettei samasta potista olisi ollut kovin monelle jakaa.
Kokonaisen historiallisen aikakauden arvioiminen on, kuten sanottu, mahdoton tehtävä, mutta sen sijaan meidän on vaikea kuvitella sille parempia vaihtoehtoja ja helppo kuvitella sille ikävämpiä vaihtoehtoja. Kysykääpä vaikka virolaisilta.
Hirvensalon ja Sutelan kiinnostavan ja monipuolisen kirjan jälkeen on sopiva hetki selailla Venäjän kaupallisen edustuston tuottamaa kirjaa, jossa pohditaan taloudellisen yhteistyön mahdollisuuksia nykyoloissa.
Kirja on venäjänkielinen ja siis ilmeisesti osoitettu rajantakaisille kauppakumppaneille ja venäläisestä näkökulmasta kirjoitettu.
Yllättävää ei ole, että laivat, arktinen teknologia ja muun muassa kuuluisat pienoissukellusveneet ovat saaneet kirjassa palstatilaa samoin kuin ydinvoima. Niin ovat myös uudemmat yhteistyöalueet bioteknologiaa myöten.
Kirjassa torjutaan väitteet siitä, että Venäjä, pakotteista loukkaantuneena, olisi nyt kääntynyt itään, eritoten Kiinaan, Koreaan ja Japaniin. Kauppa niiden kanssa on vain kolmannes Euroopan kaupasta. Venäjän ”idänkauppa” kyllä kasvaa, mutta se ei vähennä intressiä Eurooppaan yleensä ja Suomeen erityisesti. Sitä tarvitaan jo tasapainon vuoksi.
Venäjästä tulee eurooppalainen maa, korostavat kirjoittajat ja tälle uskolle antaa pontta se ainutlaatuinen kokemus molemminpuolisesti edullisesta yhteistoiminnasta, joka Venäjällä on Suomen kanssa. Suomen nykyisessä taloustilanteessa asia on sillekin varsin tärkeä.
Karjalaa aikoinaan johtaneen V.A. Šljaminin päätoimittaman kirjan on sen alkusivuilla arvostellut Suomen-kaupan veteraani Juri Piskulov, joka pitää kirjaa hyödyllisenä, mutta olisi kaivannut siihen lisää asiaa idänkaupan kulta-ajan merkityksestä Suomen teollistumiselle.
Kajoamatta sen enempää tähän kiinnostavaan kirjaan, voidaan todeta, että käsitys myyttisestä kulta-ajasta on hyvin tiedossa rajan molemmin puolin.
Sen tärkeyttä ei kannata kiistää ja on hyvin todennäköistä, että sen jälkimaine saattaa edesauttaa suhteiden kehittämistä nykyäänkin. Venäjän puolella sitä tarvittaisiin etenkin Karjalassa, joka on taloudellisesti myös heikkojen suomalaisalueiden tärkeä naapuri, kuten kirjan tilastollisesta osasta selviää.

14 kommenttia:

  1. Venäjän alueellisen kehityksen tulevaisuus,riipuu mitenkä kokonaisuudessa tullaan ja tekemään edistämään paikallista tekemistä.Luonnon huomioimminen Pöyry teki ison kartoituksen metsä varoista.Niinkuin muitakin eri kehitysosia olisi huomioita koko venäjän laajassa kentässä. Aseteollisuudessa oli aikoinaan 40 kymmentä kaupunkia,ihmisiä näissä asui 70 miljoonaa.Mitenköhän näiden nyky elämä on järjestetty,maan laajuden erikos olosuhteiden huomioon ottamisen tulevaisuus.Työ kenttää on aivan loputtamasti, niinpä tähän olisi kansalaisille,soisi venäjän uuden kehitys suuntaa johdon panostusta.

    VastaaPoista
  2. No, tuohon idänkauppaanhan liittyy melkoinen arsenaali kaikenlaisia ja -laatuisia kertomuksia, osa ihan selkeästi jo myyttienkin osastolle meneviä. Vastahan viime vuonna mm. joka-alan asiantuntija Tuomas Enbuske esitti muutamassa kolumnissaan väitteen idänkaupan raskaasta tappiollisuudesta Suomelle, jonka seurauksena kaikki ajoivat 80-luvulla Ladalla...

    No, onneksi asiantuntevaakin journalismia sentään Suomestakin löytyy, ja tuosta väitteestä kimpaantuneenahan mm. toimittaja Jyrki Koulumies kirjoitti noita aikoja käsittelevän "Kaikki ajoi ladalla: idänkaupan lyhyt oppimäärä" -kirjan, jossa Rauma-Repolaa tuolloin luotsanneen Tauno Matomäen kanssa osoitti moiset väitteet paikkansapitämättömiksi.

    Vaan yhtä kaikki, melkoisen tärkeäähän se kaupankäynti Suuren ja Mahtavan kanssa silloin oli, ja ilman metalliteollisuuden laajentumista Suomesta tuskin olisi niinkään nopeasti korkean teknologian maata tullut. Toivoa sopii, että kaupankäynti myös Venäjän suuntaan alkaisi vähitellen osoittaa virkistymisen merkkejä, sillä johan näitä "laihoja vuosia" on taas piisannutkin. Aikoja entisiä on turha haikailla, mutta eiköhän niitä uusiakin mahdollisuuksia sentään tarjolla liene.

    VastaaPoista
  3. Olin nuorempana SKP:n jäsen. Perheen kasvamisen myötä tuli henkilöauton hankkiminen ajankohtaiseksi v. 1985. Samoihin aikoihin Kremlin "veljespuolue" körmyytti SKP:n enemmistöä, mistä suivaannuin enkä ostanutkaan aikomaani Ladaa vaan Toyota Corollan.

    Serkkupoika puolestaan oli toimitusjohtajana firmassa, joka teki kauppaa itään. Aina ennen neuvotteluja lähetettiin joku talouspuolen toimihenkilö Länsi-Berliiniin, josta ostettiin pilkkahinnalla attasea-salkullinen ruplia, jotka vietiin lahjuksina Moskovaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska kommentti. Nauratti hieman. Itsekin olin joskus lähellä äänestää kommunistia presidentiksi. Sellaista sattuu eikä siitä voi syyttää ketään.

      Poista
  4. Kyllähän kommarivenäläiset tiesivät tarkkaan, mitä Suomella oli mahdollisuus toimittaa sotakorvauksina. Eivät ne mahdottomia vaatineet, mm. veturit olivat höyryvetureita eikä suinkaan dieselsähkö- tai sähkövetureita. Muutenkin kyseeseen tulivat 30-luvun tuotteet. Kuinka paljon tuo sitten auttoi teollisuuden kehittymistä? Ehkä enemmän vaikutti sotakorvauskerroin eikä tuotekehitystä edes tarvitnnut kun muutenkin tuli hilloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sotakorvausten kohdalla tuo kyllä pitääkin joiltain osin paikkansa, mutta menihän sinne sitten myöhemmin mm. jäänmurtajia, paperikoneita yms. jo oikeasti korkean teknologian tuotteita myös. Ja olisi varmaan mennyt enemmänkin, mutta tuo tekstissä mainittu cocom-järjestely rajoitti korkean teknologian vientimahdollisuuksia aika tavalla, ja myös Suomi noudatti niitä hyvinkin tarkoin, vaikkei edes ollut kyseisen järjestelyn jäsenmaa. Selvimmin tämä tuli vastaan v. 1987 Rauma-Repolan toimittaessa Mir I- ja II-sukellusalukset, joiden valmistamista amerikkalaiset eivät kai alunperin pitäneet edes mahdollisenakaan.

      https://fi.wikipedia.org/wiki/Mir_%28sukellusalus%29

      Poista
    2. Noista Mireista olen kyllä lukenut ja se ihmetyttää, että miksi Matomäki & Al. eivät tarjonneet amerikkalaisille omia aluksia sopuhintaan ja salaa. Noottihan siitä tietysti olisi tullut asian selvittyä, mutta mitä sitten? Kommarivenäjä oli tuohon aikaan jo romahduspisteessä ja romahtikin pari vuotta Mirien jälkeen.

      Poista
    3. "Noista Mireista olen kyllä lukenut ja se ihmetyttää, että miksi Matomäki & Al. eivät tarjonneet amerikkalaisille omia aluksia sopuhintaan ja salaa."

      No niin, ex-Neukkulastahan voidaan sanoa tietysti yhtä sun toista, mutta heikäläisten tiedustelun kykyä saada selville yhtä sun toista ei kannata väheksyä, eikä kannattanut toki tuohon aikaankaan...

      Ja nyt tämän päivän näkökulmasta vaikuttaa toki kovastikin ilmeiseltä, että hiekka Neukkulan tiimalasissa oli tuolloin jo todella vähissä, mutta silloin 30 vuotta takaperin asia ei ehkä ollut aikalaisille niinkään itsestäänselvä.

      Kaikenlaista yllättäväähän (tai no, "yllättävää"...) maailmanpolitiikassa tapahtuu kaiken aikaa, esimerkkiä ei tarvinne hakea sen kauempaa kuin eräistä äskettäisistä presidentinvaaleista, joiden lopputuloksen piti itsevarman länsimaalaisen establishmentin mielestä olla jo viimeistä piirtoa myöten selvä etukäteen, ja kun ei siinä sitten käynytkään kuin satukirjoissa, niin mikä kalabaliikki siitä syntyikään?

      Noista sotakorvaustoimituksista vielä sen verran, että kannattaa lukea Ilmari Harkin teos "Sotakorvausten aika" (Jyväskylä: Gummerus, 1971.) Siinä tuo aikoinaan Sotevan johtotehtävissä työskennellyt DI kertoo yksityiskohtaisesti sotakorvaustoimitusten järjestämisestä sekä siitä, kuinka uskomattoman pikkutarkkojakin vaatimuksia venäläisten taholta saatettiin esittää jopa melko triviaaleihin yksityiskohtiin liittyen.

      Asia erikseen tietysti, edustivatko esim. jotkin puurunkoiset kuunarit ns. korkeaa teknologiaa, mutta mitään sekundaa vanjat eivät todellakaan suostuneet kelpuuttamaan. Esim. sopivaa mastopuuta ei Suomesta tahtonut löytyä enää mistään, joten vaihtoehdoksi tarjottiin liimapuisia viilumastoja, jotka koottiin varta vasten Amerikasta lentorahtina noudettua epoksiliimaa sideaineena käyttäen. Ensin venäläiset eivät halunneet kuulla puhuttavankaan moisesta ratkaisusta, koska heikäläiset normit eivät sellaista tunteneet, mutta uskoivat viimein, kun suomalaiset insinöörit sanoivat, että jos löytyy 11 beaufortia vastaava vääntövoima, niin pistäkää poikki!

      Hauskana anekdoottina kirjassa kuvataan myös kyseisiin kuunareihin rakennettaviksi määrättyjen saunojen lauteisiin vaaditusta kuparipinnoitteesta (sic!), jonka suomalaiset kylläkin viisaasti asensivat valmiiksi vain ensimmäiseen luovutettavaan alukseen, sillä koepurjehduksen jälkeen tuo nimenomainen määräys peruutettiinkin jo ilmoitusluontoisena asiana... ;)

      Poista
  5. "taloudellisen yhteistyön mahdollisuuksia nykyoloissa."

    Tuo kirja olisi hyvä selata läpi. Meiltä löytyy onneksi tuotteita, joiden jalostusarvo kelpaa Venäjälle hyvin.

    Miksei vastaavaa julkaisua ole suomeksi? Voisiko tämä johtua siitä, että venäläisillä ei ole kovinkaan paljoa tarjottavaa?

    Vaan eipä ole täälläkään aihetta ylpeilyyn, jos kiinnostavia tuotteita kysyttäessä tulee venäläiselle ensiksi mieleen sukellusveneet. Jos Venäjä ryhtyy rajoittamaan raaka-ainevirtoja omaa jalostusta kehittääkseen, niin mitä jää jäljelle idänkaupasta?

    VastaaPoista
  6. Kaikenlaistahan sitä menee, mukaan lukien Skolkovon huipputeknologiaa, biotekniikka tai vaikkapa sähköä silloin kun sen hinta on naapurissa korkeampi kuin meillä.
    Tuntuvat olevan aidostim kiinnostuneita ja vakuuttavat, että Suomella on yksi erityinen valtti: 70 vuotta hyvää naapuruutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivoa sopii, että tämä muistettaisiin ja ymmärrettäisiin meilläkin päin. Ehkäpä viime vuoden länsimaalaisia liberaaleja laajalti järkyttäneiden "traagisten tapahtumien" (Brexit, Trump, u-name-it) myötä tuo pahimman eurohybriksen aika alkaisi jo vihdoinkin olla taittumaan päin, joten toivottavasti hieman tasapainoisemmat näkemykset alkavat jo senkin puolesta voittaa alaa.

      Ns. suomettumista (mitä tuolla blancotermillä, vrt. suvisten "rasismi", nyt sitten aina ja kaikiten tarkoitetaankin) tuskin kukaan täysijärkinen haikailee, mutta se ei kaikeksi onneksi ehkä ole sittenkään ainoa tapa hoitaa naapuruussuhteita eri ilmansuuntiin.

      Poista
  7. Minusta on aivan sama, mikä on käsitys idänkaupan merkityksestä: olennaista on se, että se luo mahdollisesti rauhaa tukevia suhteita, kun se hyödyttää molempia osapuolia. Kun tämä molemminpuolisen hyödyn näkökulma unohtuu, minusta yleensäkin kauppa tulee yhdentekeväksi. Mitä yhdentekevä tarkoittaa, pitää selvittää niiden, jotka termin loivat. Minulle se tarkoittaa sitä, että termin kohteella ei ole enää sen käyttäjille merkitystä. Se meidän kekkosenhalveksijoiden tulisi aina muistaa. Kekkonen pelkäsi venäjää, jotkut hänen halveksijansa eivät pelkää ja vähättelevät idänkauppaa. Kekkonen ehkä piti vallasta mutta kehitti maata alueellisesti ja loi maakunnallisia yliopistoja. Hän loi määrätietoisesti ja pelkonsa voittaen suhteita naapuriimme. Vain muutama mies pelasti meidät sotien jälkeen. Nyt on ollut 90-luvulta lähtien uuden polven aika koko ajan näyttää kyntensä intiassa vietettyjen hippivuosien jälkeen. Muutamat ehtivät jo kekkosen lastenkutsuille huutamaan vallankumousta. Onneksi se tuli. Nyt kaikki äimistelemme, kuinka hyvä siitä tuli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On paljon suomalaisia (puhumattakaan amerikkalaisista), varsinkin nuoremmassa polvessa, jotka eivät ymmärrä niitä muutoksia, joita Venäjällä on tapahtunut viime vuosikymmenien aikana. Vaikuttaa suurinpiirtein siltä, että heidän historiatietojensa mukaan Stalinin seuraajaksi tuli Putin ja Neuvostoliiton nimi muutettiin Venäjäksi. Oligarkit ilmestyivät kuvaan, mutta politiikka pysyi samanlaisena. Siksi kai tulevaan sotaankin valmistaudutaan niin innokkaasti, eikä nähdä muita vaihtoehtoja.

      Poista
  8. Voisihan tuo kirja olla mielenkiintoinen lukea. Ovatko Venäläiset esimerkiksi tietoisia että Suomi vie enemmän Yhdysvaltoihin kuin Venäjälle ja että vuonna 2015 jopa Japani investoi Suomeen enemmän kuin Venäjä (ja Ruotsista tulee noin puolet investoinneista)?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.