perjantai 5. toukokuuta 2017

Järki, kunnia ja omatunto taas koetuksella



Järki, kunnia ja omatunto hoi!

Aleksandr Solženitsyn, eräs 1900-luvun suurimpia henkiä, julisti että bolševismin kauden jälkeen Venäjä kaipaa ennen muuta kahta asiaa: katumusta ja itserajoitusta.
Bolševikkikausi oli ollut kaiken tämän vastakohta. Samoin kuin kilpaileva totalitarismi Saksassa, bolševismi ei tuntenut mitään rajaa itsensä ylistämisellä eivätkä myöskään sen tavoitteet pysähtyneet koskaan millekään järkevälle tasolle ennen kuin kovat tosiasiat panivat rajan eteen.
Paradoksaalista tai ei, tämä merkitsi käytännössä sitä, ettei rajattoman suuria arvoja edustavalle kansalle, eli siis sen jäsenille yksilöinä, annettu mitään arvoa. Sehän oli vain väline sen kaikkein suurimman hyvän palveluksessa, joka puolestaan oli suurimpienkin kuviteltavissa olevien uhrausten arvoinen.
Loogisesti tästä seurasi, ettei kansalaisilla tai paremminkin alamaisilla koskaan ollut oikeutta arvostella puolueen ohjaamaa valtiota. Päin vastoin, valtio arvosteli kansaa, jonka vajavaisuudesta kaikki ongelmat ja puutteet selittyivät. Järjestelmä oli täydellinen, mutta ihmiset vajavaisia.
Mutta toki ihmisillä on myös ihan aito tarve edustaa jotakin suurta, vaikkapa sitten suuren kansakunnan vähäisinä ja epätäydellisinä palvelijoina.
On oikeastaan aika omituista nähdä, miten tässä maailmanajassa yhä uudelleen ihmiset näyttävästi suorastaan ylpeilevän siitä, että suuri asia kerran tappoi heidän sukulaisiaan, jotka marssitettiin sen edestä kuolemaa uhmaamaan.
Solženitsynin henkinen taso oli tietenkin jotakin aivan muuta kuin tavallisen rivikansalaisen, joka ei ole koskaan kyennyt nousemaan vertaisryhmänsä yläpuolelle ja joka kerran kaipasi kaikkivaltiaaksi tekeytyneen puolueen katinkultaa. Turha sanoakaan, että suuret massat myös uskoivat niihin satuihin, joita heille syötettiin, kuten Platonin fiktiivisen Valtion kansalaiset.
Totalitaariset diktatuurit eivät tietenkään koskaan toimineet ilman massojen kannatusta, innokastakin. Niiden menestyksen todellinen salaisuus oli luultavasti siinä, etteivät ne koskaan kainostelleet esittäessään kovia vaatimuksiaan yksilöille. Puolue oli aikakauden järki, tahto ja omatunto, selitti kerran Lenin ja se tarkoitti, ettei kilpailijoita näillä aloilla voitu suvaita, heidät tuhottiin.
Solženitsyn jäi paradoksaalisesti tuhoamatta ja kävi järjestelmän kimppuun kuin vasikka, joka oli suuttunut tammelle ja rupesi sitä puskemaan. Kuuluu aikakauden ihmeisiin, että siinä kaatui lopulta se tammi eikä puskija.
Mutta toki suuren kirjailijan resepti kansakunnalle oli liian vaativa. Solženitsyn inhosi imperialismia, vaikka puhuikin slaavilaisesta liitosta (Slavjanski sojuz), johon olisivat kuuluneet Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja osa Kazakstania. Toki hän hyväuskoisesti oletti, että kaikki osapuolet olisivat tätä kannattaneet.
Sen sijaan esimerkiksi Tšetšenian Aleksandr Isajevitš olisi kaikin mokomin päästänyt pois Venäjän yhteydestä, jos se olisi sitä halunnut. Kuka loppujen lopuksi hyötyy siitä, että kansoja yritetään väkisin pitää toisessa valtioyhteydessä kuin ne haluavat? Kuka hyötyi aikoinaan Puolan tuhoamisesta ja orjuuttamisesta? Miksi oli tarpeen tuhota vuosisadoiksi sukulaiskansojen välit? Jäikö edes hyvä mieli?
Solženitsynin ylevä julistus tulee mieleen, kun katselee sitä kehitystä, joka Venäjällä on muutaman viime vuoden mittaan tapahtunut.
Ylpeys omasta menneisyydestä on jälleen saatu lietsottua kovaan hehkuun, mitä ovat selvästikin edesauttaneet sotaiset toimet naapurimaassa ja vähän kauempanakin.
Rivikansalainen on kuin onkin primitiivinen olio, jonka älyllinen ja moraalinen taso sitä paitsi vielä romahtaa niin pian kuin hän liittyy joukkoon, jolle voi luovuttaa järkensä, tahtonsa ja omantuntonsa. Tämänhän Gustave Le Bon tarkkanäköisesti havainnoi yli sata vuotta sitten.
Ymmärsin kyllä jo aikanaan, että katumuksen ja itserajoituksen evankeliumi on liian vaativa kansalle, joka parhaillaan kärsii krapulaa mielettömästi paisutellusta itsekehustaan. Eiväthän ihmiset enkeleitä ole eikä heistä kannata sellaisia yrittääkään tehdä.
Siitä huolimatta on ollut pettymys seurata setä, miten helposti suurvaltasovinismi on saatu taas nousemaan vahvalle oraalle. Asia näkyy sekä mielipidetutkimuksissa että sellaisissa massatapahtumissa kuin ”kuolematon rykmentti”, johon on saatu mukaan miljoonia ihmisiä elämöimään sodassa kaatuneiden isovanhempiensa muistolla.
Sankarivainajat ja sankarihaudat kuuluvat toki myös suomalaiseen perinteeseen. Niille osoitetaan rituaalista kunnioitusta aina silloin tällöin. Vielä hiljattain asia rajoittui itsenäisyyspäivään, mutta viime aikoina se on alkanut kummitella yhä useammin.
Olen yleensä tuntenut tyydytystä siitä, että sankarivainajien kunnioittaminen Suomessa on ollut ennen muuta surun osoittamista ja sodan mielettömyyden muistamista. Mitään isänmaallista pullistelua asiaan ei liittynyt niin kauan kuin veteraanien sukupolvi oli runsaslukuisena asiaa todistamassa. Kysymys oli velvollisuudesta ja sen täyttämisen kovasta hinnasta, näin ainakin sen ymmärsin.
Tuntuu siltä, että asia on nyt muuttunut sekä meillä että naapurissa eikä se tunnu muuttuneen hyvään suuntaan. Onko kysymys siitä, että sodan vastenmielinen todellisuus on irronnut oikeista yhteyksistään ja alkanut elää omaa elämäänsä? Onko kumpujen yöhön nyt väkisin projisioitu asioita, jotka eivät sinne kuulu? Onko molemmilta naapureilta unohtunut oma valloitusretkensä Hitlerin rinnalla?
”Kuolematon rykmentti” on jo nimeään myöten läpikotaisin falski. Toki asian ymmärtää. Millä kansallapa ei olisi lauluja, joissa esi-isien henget nousevat haudoistaan ja käyvät päin vihollista?
Jopa puolueet ovat saattaneet harrastaa tällaista retoriikkaa, kuten Horst Wessel-Liedistä tunnemme: Kameraden die Rotfront und Reaktion erschossen, marschieren auch in uns’ren Reihen mit! Meillä jopa Sillanpään marssilaulu panee isät katsomaan poikiaan ”mullasta maan”.
On toki ihmisiä, myös rintamamiehissä, joihin tämä retoriikka on aina vedonnut, vaikka Väinö Linna ei heistä pahemmin kerro. Myös totalitarismin magia ja nostalginen romantiikka vaikuttaa tänäkin päivänä myös tavallisiin säädyllisiin kansalaisiin, puhumattakaan siitä tyypistä, josta venäläinen käyttää nimitystä mudak.
Mikäli sankarivainajia muistellaan heidän kotimaassaan, vaikka sitten marssienkin, on asia ymmärrettävä. Mikäli niitä tullaan muistelemaan entisen vihollismaan alueelle ilman yhteistyötä viimemainitun tahon nykyisten edustajien kanssa, on kyse hävyttömästä provokaatiosta. Osanottajien tasolla asia osoittaa vähintäänkin täydellistä suhteellisuudentajun puutetta.
Tätä romantisoitua paatostya ajatellessa mieleen tulee joka tapauksessa oma lähisukulaiseni, joka nuorukaisena toimi konekivääriampujana kovissa torjuntataisteluissa Syväriltä U-asemaan peräydyttäessä. Sotapäiväkirjat todistavat, että hyökkääjää kaatui kuin heinää. Paljon meni omiakin.
Mutta tässäkö olisi syy ylpeillä ja rehvastella? Pitäisikö ottaa veteraanipäivänä isävainaan valokuva olalle ja vaikkapa lisärekvisiitaksi maxim-konekivääriä esittävä lelu? Jopahan mahtaisikin tuntua komealta tämä tämmöinen. Tiedän vain, että mikäli isäni pilven reunalta moista menoa seuraisi, olisi hänen ensimmäinen tunteensa suuttumus.
Ei se sotatyö ollut eikä ole mitään ihmistä ylentävää toimintaa. Kyllä sinne rintamalle oli pakko mennä ja sen jälkeen toimi vanha sääntö: ”tapa tai tule tapetuksi”. Luulen, että isävainaa ei koskaan kaivannut kiitoksia siitä, mitä joutui tekemään, mutta olisi kyllä mielellään pyytänyt anteeksi niiltä, jotka oli toimittanut pois päiviltä, mikäli olisi voinut.
Sotilas on monessa roolissa eläessään, mutta yksi ja ehkä tärkein niistä on marttyyri. Valtioiden kohtaloa ovat tässä maailmassa usein ohjanneet lurjukset, jotka ovat toimittaneet valtavat ihmismassat toistensa kimppuun, taantumaan apinankin tasoa alemmas. Apinan käytöstähän rajoittaa lajin säilytykseen tähtäävä geenien viisaus, mutta poliittisten puoskarien toimintaa ei rajoita mikään.
Uskaltaisinpa siis sanoa, että silloin kun puhutaan viime sodista ja niiden taistelijoista, kannattaa aina miettiä pari kertaa, mistä puhuu. Sankaruutta sanan perinnäisessä mielessä tietenkin löytyy roppakaupalla noista äärimmäisistä oloista, joissa ei normaalilla inhimillisyydellä pärjätä.
Sen lisäksi löytyy väistämättä myös kaikkea mahdollista muuta, mikä nyt kerta kaikkiaan olisi kyettävä ymmärtämään eikä tislattava sitä pois menneisyyden ihannoimiseksi.
Samuel Johnsonin mukaan patriotismi on lurjuksen viimeinen pakopaikka, mikä saattoi pitää paikkansa aikana, jolloin erinäisiä muita nykyään tunnettuja ismejä ei olut keksitty. Tämä ei tarkoita sitä, että patriootit olisivat lurjuksia. Sellainen ei varmasti olisi edes tullut ainakaan Johnsonin mieleen.
Minusta tuon viisaan ajatuksen viesti voisi olla se, että tyhmyrit ja lurjukset ihastelevat asioita, jotka sen sijaan olisivat suremisen ja katumisen arvoisia.
Ehkäpä on niin, että nuo viimemainitut asiat voisivat suurelta yleisöltä onnistua vain yhdessä muiden kanssa, jos silloinkaan. Entisten vihollisten yhteinen suru olisi mielestäni se ainoa todellinen aito ja kaunis tapa suhtautua menneisyyden onnettomuuksiin. Se olisi barbariasta ylös pyrkivän ihmiskunnan arvoinen.
Mikäli sen sijaan aletaan tyhmänylpeinä nostella vastahakoisia vainajia haudoistaan nykypolven itsetuntoa pönkittämään, ollaan painumassa takaisin siihen barbariaan, josta näytettiin jo vapauduttavan.
Hävetkää, vainajien prostiuoijat!

34 kommenttia:

  1. Tämä on ollut Suomessa nähtävissä oikeastaan koko 2000-luvun. Muistaakseni joskus vuosituhannen vaihteen aikohin Kiitos-paitoja alkoi ilmaantua katukuvaan ja sotaveteraanien ylistäminen alkoi. Onneksi omat sotaveteraani-isovanhemmat eivät ole enää näkemässä.

    VastaaPoista
  2. Isäukkoni on jo 93-vuotias, sotainvalidiksi luokiteltu vaikka raajoja ei menettänytkään. Vain arvet oikeassa rinnassa ja käsivarressa todistavat, että osumia tuli.

    Tulikasteen isäni sai 17-vuotiaana vapaaehtoisena heinäkuussa 1941. Arvostan ja olen ylpeä siitä. Minulla ei ole Kiitos-paitaa mutta teen kiitos-työtä kuljettamalla isääni Oulunkylän kuntoutussairaalaan ja muihin terveydenhoidon toimipisteisiin.

    VastaaPoista
  3. Arvostuksen he ansaitsivat, ei kai muusta kannata puhuakaan.

    VastaaPoista
  4. Oma isoisäni toimi sotilasvirkamiehenä Itä-Karjalan sotilashallinnossa. Ei puhunut koskaan mitään tuosta ajasta minulle tai isällenikään. Pitäisiköhän tästä olla ylpeä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaipa se nyt riippuu siitä, miten työnsä teki. Ei se virka ketään pilaa ellei mies virkaa.

      Poista
  5. "Rivikansalainen on kuin onkin primitiivinen olio, jonka älyllinen ja moraalinen taso sitä paitsi vielä romahtaa niin pian kuin hän liittyy joukkoon, jolle voi luovuttaa järkensä, tahtonsa ja omantuntonsa. Tämänhän Gustave Le Bon tarkkanäköisesti havainnoi yli sata vuotta sitten."

    "Sotilas on monessa roolissa eläessään, mutta yksi ja ehkä tärkein niistä on marttyyri. Valtioiden kohtaloa ovat tässä maailmassa usein ohjanneet lurjukset, jotka ovat toimittaneet valtavat ihmismassat toistensa kimppuun, taantumaan apinankin tasoa alemmas. Apinan käytöstähän rajoittaa lajin säilytykseen tähtäävä geenien viisaus, mutta poliittisten puoskarien toimintaa ei rajoita mikään."

    Niinpä, ihmisillä tuntuu olevan jokin sisäänrakennettu taipumus primitivisoitua yllättävänkin helposti, niin yksilöinä kuin erityisesti massoinakin. Näin sitäkin todennäköisemmin, mitä oudompiin ja stressaavampiin olosuhteisiin normielämään verrattuna nämä joutuvat. Eikäpä tuo tunnu suuremmin rotua, ihonväriä, uskontoa tai edes kulttuurin tasoa kaikiten katsovan, ellei sitten jopa enämpi niin päin, että siellä missä lahjakkuus on suurinta, myös lankeemus on ollut suurin ja seuraukset sitä karmeammat. Mm. oikeuspsykiatri Hannu Lauerma on kirjoittanut tästäkin aiheesta mielestäni aika ansiokkaasti.

    Mitäpäs mietteitä historioitsijassa tämä analyysi puolestaan herättää?

    http://jaskanpauhantaa.blogspot.fi/2017/05/kolikon-kaksi-puolta.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei taida ainakaan Aatun konstit toimia nykyajassa. Pelkästään autarkia on mahdoton ajatus, ei se toimisi edes Kiinassa.

      Poista
  6. Olen yrittänyt omille lapsilleni kertoa isästä (siis heidän ukistaan) että se kuva minkä he tästä 80-90 vuotiaasta veteraanista saivat ei vastannut sitä kuvaa minkä minä sain kun hän oli voimiensa tunnossa. Nimittäin isäukko oli niitä veteraaneja joita koko sodan märehteminen ja sankaritarinan luominen siitä ei oikein napannut. Ja isäukko ei ollut mikään vasemmistolainen pätkänkään vertaa vaan pikemminkin tuollainen kepulais-vennamolais-sitoutumaton työnsankari. Koko hyökkäyssodan hän haukkui pataluhaksi, varsinkin vanhan rajan ylityksen. Maaselällä näki miten vähän yhteistä tuon valloitetun alueen ihmisillä on Suur-Suomi huuhaan kanssa.

    Sodan myönteinen puoli oli että se hävittiin reilusti ja että maata ei bolshevisoitu. Suomi laitettiin siihen asemaan mikä sille kuuluukin: Venäjän puskurivaltioksi. Jatkosota oli ikävä luku muuten Suomen historiassa. Jos se olisi päättynyt voitokkaasti (eli Natsi-Saksa olisi voittanut suursodan Euroopassa) olisi seuraukset olleet Suomelle ja sen kansan moraalille tuhoisat.

    VastaaPoista
  7. "Oma isoisäni toimi sotilasvirkamiehenä Itä-Karjalan sotilashallinnossa. Ei puhunut koskaan mitään tuosta ajasta minulle tai isällenikään. Pitäisiköhän tästä olla ylpeä?"

    Totta vie pitäisi. Ei omilla tekemisillä pidäkään sen enempää kehuskella (eikä liioin soimatakaan), kiitos kyllä tulee muilta jos se on tullakseen. Tämän asenteen pitämisestä saa olla ylpeä, hiljaa itsekseen :)

    Vähän sanoisin blogi-isännälle vastaan tässä, johtuen ehkä
    nuoruudestani ja siksi toisenlaisesta (vajavaisesta?) käsityksestäni asiaan liittyen. Olen siis vasta 1990-luvun alussa syntynyt, eikä minulla siis mm. Suuresta ja mahtavasta ole muistikuvia.

    Nähdäkseni se kiitos-paitoihin (omistan itsekin yhden) ja muuhun sellaiseen liittyvä harrastus kumpuaa nuorempien osalta siitä käsityksestä, että siitä terveestäkin kunnioituksesta on täytynyt niin monet vuosikymmenet olla hiljaa 'yleisistä syistä'. Isämieheltä olen kuullut kuinka koulukirjoissa aikanaan ei mm. koko talvisotaa tai Mannerheimia mainittu.

    Tämänhän ymmärtää, kyllä se kylmän sodan vaikea rako ymmärretään. Mutta kun tuntuu, että monet tahot ovat saaneet tämän ilmapiirin yhä ylläpidetyksi, sitä moni ei tahdo oikein sulattaa. Toki sitten on niitäkin ikäisiäni, jotka sitä kovin puolustavat. Kuuluu ns. suvaitsevaiseen aatepakettiin. On siis jotenkin sellainen kutkuttava tunne, että halutaan kieltää se oikea asia, jolla Suomen kansa vaikeassa sodan ajan raossaan oli. Linnalainen historiakuva, punainen heiluriliike valkoista historiakuvaa vastaan, on jäänyt "puolueettomaksi" totuudeksi.

    Omat isovanhempani ovat sen verran myöhemmin syntyneet, etteivät he rintamalle ehtineet - muutoin olen kyllä tuntenut sotaveteraaneja ja lottia. Heidän puheestaan ei tosiaan ole liika intoilu kuulunut, varmuus Suomen asian kunniallisuudesta kylläkin.

    Tällaisia ajattelee kloppi. Vanhemmat ja viisaammat korjatkoot, sine ira.

    VastaaPoista
  8. Järjestä viis, sitä on riittävästi, jos ei peräti liikaakin. Sitä vain käytetään miten sattuu ja vielä useammin ei käytetä ollenkaan vaikka se sattuisi olemaan parasta, mitä kukin voisi siinä tilanteessa tehdä. Maailma on nyt pullollaan hyviä aatteita, joista kaiken järjen mukaan pitäisi seurata vain iloa ja parempaa oloa. Monet ihmiset valitsevat aatteensa jopa järkiperustein, tai jos ovat perineet tai muuten vain tuputtamalla saaneet aatteensa, niin aika monet järkeilevät, että näin on hyvä ja oikein. Ongelma synttyy siinä, kun ihmiset uskovat aatteensa asustavan siinä aivan järjen hyvässä lähituntumassa ja ohjauksessa. Mutta ei, aatteiden perhanat eivät viihdykään aivojen järjekevissä lohkoissa, vaan lymyävät samoissa sokkeloissa kuin tunteet tai jopa himot. Jälki on myös sen näköistä, patriootista tulee vaikkapa militaristi, suvaitsevaisesta tulee kiihkeä toisinajattelijoiden tuomitsija, jne. Senpä takia aatteet, uskonnot ja sen semmoiset pitäisi saada luvanvaraisiksi. Kun on 18v. ja suorittanut aatteiden ajokoulun, saisia vapaasti valita. Sääntäyhteiskunnassa kun elämme voisimme tietysti määrätä, että kommunismi ja natsismmi ovat aina kieltolistalla,

    VastaaPoista
  9. Mitähän peijakkaan kirjoja ne olivat, joissa ei talvisotaa eikä Mannerheimiä mainittu! Enpä ole tainnut nähdäkään.
    Mutta kunnia toki kuuluu jokaiselle työnsä mukaan eikä muusta syystä. Ei se vielä riitä, että paskareissulle ajettiin, vaikka säälittäähän sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, ainahan muisti voi pätkiä. Kyseessä ei ole oppnut mies eikä ole akateemisia kirjoja kouluista selvittyään liiaksi tavaillut, sellainen tekee luultavasti kirjamuistille tenää.

      Paljon ovat tietysti luokkahuoneissa käydyt asiat riippuneet niistä opettajistakin: jos on kova taistolainen opettanut historiaa, jälki on liennyt sen mukaista. 1930-luvulla oli puolestaan paljon lapualaishenkisiä opettajia, varmaan muuallakin kuin Linnan kirjoissa. Värittynyttä sekin on ollut.

      Mutta ei tämä kai olekaan se keskeinen asia. Turvan kiinnipito, joka oli aikanaan vain viisasta, jatkuu kaikenlaisena kaluamisena vielä nytkin kun naapurissa jo juhlitaan näitä "kuolemattomia". Hah, kas kun ei voittamattomia gallialaisia, Obelixin näytteljä Gérard Depardieu heillä jo onkin!

      Poista
    2. Talvisota, jatkosota, Mannerheim ovat olleet hyvin vahvasti esillä historian opetuksessa kouluissa myös Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Sitä paitsi Neuvostoliittoa arvosteltiin aika kovin sanoin (eikä siitä joutunut oikeuteen, niin kuin nykyisin eräästä kritiikistä). Oli tietenkin piirejä, jotka eivät sitä suvainneet, mutta heilläkin oli sananvapaus. Kekkosen arvostelu ei suinkaan ollut kiellettyä, mutta puolin ja toisin liioiteltiin. Se mihin NL puuttui, oli pikemminkin ulkopolitiikka. Suomettumista ei oikeastaan huomannut muuten kuin ulkomaalaisissa lehdissä. Suomalaiseen todellisuuteen se ei juuri vaikuttanut paitsi ehkä huipputason tapaamisissa. Kaikissa suhteissa on otettava toinen osapuoli huomioon, niin kansojen kuin yksilöiden välillä. Kunpa se nykyisinkin muistettaisiin.

      Olin niihin aikoihin paljon tekemisissä NL:n kanssa, eikä minulla ollut eikä ole edelleenkään mitään kaunaa venäläisiä kohtaan. Heillä on ollut kova kohtalo 1900-luvulla, ja he ansaitsisivat jo parempia aikoja. Se että sellaista ei sallittaisi, lienee vanhaa perua. Ei ole vielä ymmärretty, että Venäjä on perusteellisesti muuttunut NL:n ajoista. Mutta emme me mitään voita vihaamalla venäläisiä, vaikka siellä asiat eivät olekaan ihanteellisella tavalla. Ne ovat kuitenkin paremmin kuin koskaan ennen Venäjän historian aikana.

      Poista
    3. Tätä minäkin olen yrittänyt tovereille sanoa.

      Poista
    4. Kuten on aikaisemminkin joku sanonut, ei venäläisiä vihata, eikä se auttaisikaan mitään. Sen sijaan venäläisiä kohtaan tunnetaan panitäeurooppalaista inhoa Suomesta Baltian kautta Balkanille. Historia on siitä jännä tutkimusaihe, että dokumentoitua tietoa hirmuteoista on saatavilla.

      Poista
  10. Valtatyhjiöt täyttyvät. Aina.
    Islam ja Venäjä toki apajilla.
    Jos ei kansalle anneta lupaa marssia Jumalan ja Suomen puolesta, niin sitten he alkavat pikku hiljaa marssia Allahin ja Venäjän puolesta.
    Niin siinä käy.

    VastaaPoista
  11. Make Russia great again! Näin yksinkertainen on Putinin idea. Kuinka suomalaisen tulee siihen suhtautua - sen jätän professorin ratkaistavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Professorista en osaa sanoa mitään mutta minulla on ehdotus. Suomi tunnustakoot viimeinkin sen että se on Venäjälle vain puskurivaltio eikä missään tapauksessa lännen etuvartioasema itää vastaan. Olisiko se niin kamala ajattelutavan muutos?

      Poista
    2. Totta - Suomi on Venäjän puskuri. Asian tekee monimutkaiseksi se että Suomi on myös Ruotsin puskuri. Kenen etu on jos tunnustamme molemmat tosiasiat? Eli miten elää mukavasti vasaran ja alasimen välissä?

      Poista
    3. Voitonpäivän paraati voidaan kieltää turvallisuuden perusteella, koska ei voida taata mielenosoittajien turvallisuutta. Sitten pikaisesti käsittelyyn laki, jonka mukaan Suomen sotaveteraanien kunnian loukkaaminen on kiellettyä, jota tälläiset marssit kiistämättä ovat.

      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  12. Ulkopuolisen silmin Venäjä on läpeensä mätä maa jonka virkakoneisto on ylhäältä alas täysin korruptoitunut. Oligarkit ovat vain lauma varkaita jotka varastivat kansallisomaisuuden.Venäjän hallitus muoto on kleptokratia.

    VastaaPoista
  13. Katumuksella ja nöyristelylläkö Venäjä vastaa USA/NATO:n haasteisiin kun tämä vie sotakoneistonsa ja keskimatkan ohjuksensa sen rajan pintaan ja järjestelee maidaneita? Voisiko Vihavainen tulla itse pois noista elokuun 1991 tunnelmistaan? Asiat ovat kehittymässä pikemminkin kesän 1941 suuntaan myös Suomi-nimisen valtion osalta. Ei minulla muuta.

    VastaaPoista
  14. Paul Craig Roberts määrittelee tuoreessa kirjoituksessaan "Venäjän agentit näin":

    "Mitä tarkoittaa olla 'Venäjän agentti'"?
    "Se tarkoittaa kunnioittaa kansainvälistä oikeutta, jota Washington ei kunnioita. Se tarkoittaa kunnioittaa elämää, jota Washington ei kunnioita. Se tarkoittaa kunnioittaa muiden maiden kansallisia etuja, joita Washington ei kunnioita. Se tarkoittaa reagoida provokaatioihin diplomatialla ja yhteistyöpyyntöillä, joihin Washington ei reagoi. Mutta Venäjä reagoi. On selvää, että "Venäjän agentti" on moraalinen henkilö, joka haluaa säilyttää elämän ja muiden kansojen kansallisen identiteetin ja arvokkuuden."


    Neiti kirjailija Oksanen masentuneena totesi muutama vuosi sitten että Venäjä on voittamassa propagandasodan. Itse toteaisin että tämä kuvaus on parempi: USA on häviämässä propagandasodan. Se itse sekopäisyydellään sen on aikaansaanut. Täytyy todella olla tehokkaasti aivopesty jos näkee USA:n tämän ajan maailmanpolitiikassa vastuullisena toimija. Venäjän hyvyydellä ei tässä ole mitään tekemistä. Pysyminen rehellisempänä vain palvelee sen etuja nyt päinvastoin kuin esim. Stalinin aikana. Tässä on se vissi ero.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti. Nyt meillä on kenraalikuntakin kurssitettu rapakon takana, rivimiehet kouluttautuvat kuka mihinkin yhä useammin "amerikaksi". Blogistin alma mater yhtenä esimerkkinä. -jussi n

      Poista
  15. ””Kuolematon rykmentti” on jo nimeään myöten läpikotaisin falski.”

    Tapahtuman idea on ilmiselvästi matkittu Ilja Repinin kuuluisasta taulusta ”Ristisaatto Kurskin kuvernementissa”. Eli tapahtuma sai ilmiselvän uskonnollisen sävyn: Voitonpäivästä on tehty toinen Pääsiäinen: «Для многих русских людей День Победы стал второй Пасхой» http://ruskline.ru/news_rl/2017/05/06/dlya_mnogih_russkih_lyudej_den_pobedy_stal_vtoroj_pashoj/

    Entisessä neuvostotasavallassa Tadzhikistanissa kyseinen tapahtuma on kielletty vedoten Tadzhikistanin islamilaisuuteen: ”Запретом акции «Бессмертный полк» Таджикистан посылает сигнал Москве”. http://ruskline.ru/opp/2017/maj/6/zapretom_akcii_bessmertnyj_polk_tadzhikistan_posylaet_signal_moskve/

    Ei ole mikään ihme että tätä Voitonpäivän falskia "Pääsiäsideaa" tyrkytetään Moskovasta käsin myös Suomeen. Mutta onko tämä ensimmäinen tapaus että Kreml sekaantuu Suomen sisäisin asioihin?

    Tästä onkin luontevaa siirtyä Juhlarahan ”raakuuteen” ja ”repivyyteen”. Mielestäni kyseinen Juhlaraha osoittaa vain sitä, että Suomen todellinen itsenäisyys oli saavutettu vasta vuonna 1918, kun raakaa voimaa käyttäen torjuttiin bolshevikkien masinoima vallankumousyritys. Suomen formaalinen itsenäisyys saatiin kun Neuvosto-Venäjän kansankomissariaatti Leninin kädellä allekirjoitti kyseisen dokumentin 31. joulukuuta 1917: ”Tässä teille uuvven vuuvven lahja”.

    Juhlarahaa pitää lyödä ja paljon: siitä tulee kansainvälinen menestys.

    Suomen itsenäisyyttä pitää siis juhlia myös vuonna 2018. Suomen itsenäisyys oli varmistettu myös Talvisodassa ja Jatkosodassa.

    Ehdotankin että vuodeksi 2018 rekonstruoidaan ns. Leninin juna, joka toi suomalaisille vallankumouksellisille valtavat määrät aseita, ammuksia, viljaa ja tupakkaa. ”Leninin junasta” pitää tehdä museo, joka kertoo siitä miten bolshevikit junailivat vallankumousta Suomessa. Vuoden 1905 Tampereen konferenssin jälkeen alkoi vallankumouksellisen tilanteen luominen Suomessa: alkoi murhasarja, jossa kuoleman saivat rikkaat tehtailijat. Jne.

    VastaaPoista
  16. Minun näkemykseni Venäjästä ja venäläisistä on muuttunut huomattavasti myönteisemmäksi viimeisen 15 vuoden aikana. Jeltsinin aika oli katastrofaalista eikä Venäjän heikkoutta voi pitää minään suomalaisena idyllinä. Minä en näe kertakaikkisesti mitään syytä sille etteikö Suomen ja Venäjän välillä voisi jatkossakin vallita korrektit ja ystävälliset välit. Positiivista kehitystä ei pitäisi tällä typerällä demonisoimisella ja sodan uhalla paukuttelulla sabotoida.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Jeltsinin aika oli katastrofaalista"

      Olen täysin eri mieltä kahdesta ensimmäisestä sanasta: nimenomaan bolshevismin aikakausi oli katastrofaalista Venäjälle: ns. maailmanvallankumouksen toteuttamnen imi valtion lähes kaikki varat: ydinpommin ja vetypommin kehittäminen. Hrushtshevin aikana sanottiinkin että "tieteen alalla kaiken muun me varastamme Lännestä".

      Poista
    2. Jeltsinia kai voimme kiittää muutoksesta, mutta moittia seurauksista. Hän ei ollut mitenkään valmistautunut niihin valtaviin muutoksiin, joita seurasi vallan vaihtumisesta. Siis oli luonnollista, että virheitä tehtiin, ja niillä on edelleen vaikutuksia.

      Putin yritti kahlita oligarkien valtaa, ja seuraukset siitä ovat näkyvissä. Toisin sanoen Putinin demonisoiminen, johon oligarkit taisivat eniten vaikuttaa. Oligarkit kostivat, rahaa ja valtaa heillä oli siihenkin tarkoitukseen, eivätkä he mistään hinnasta olisi siitä luopuneet. He päättivät, että mieluummin luovutaan Putinista ja Venäjästä, pääasia, että Venäjältä ryöstetyt omaisuudet ovat lännessä tallessa. Siihen kiistaan vedettiin sitten länsimaat, mikä sopi niille hyvin. Venäjähän oli kilpailija ja aina tiellä lännen hyvissä yrityksissä viedä demokratiaa maailmaan.

      Nyt ollaan sitten siinä vaiheessa historiaa, että pian käytämme demokratian viemiseen ydinpommia tavallisten äitipommien rinnalla. Ei sillä niin väliä, että maailma tuhoutuu, kunhan aseteollisuus porskuttaa.

      Propagandalla ei ole mitään rajoja, jopa pommeja kutsutaan kuvottavilla nimillä. Seuraavaksi "rauhan ydinpommi".

      Poista
    3. Paljastan salaisuuden. Putinilla noin noin 80%:n tuki väestön keskuudessa mutta eliitin keskuudessa tuskin enempää kuin 50%:n. Toisaalta verrattuna vuoden 2017 oligarkkeja 1990-luvun vastaaviin heidän on oltava huomattavasti varovaisempia. Putinin eräs ansio on että hän tajusi että kansan mielipidettä ei kannata stalinistisilla metodeilla kahlita. Kuten Vihavainen on todennut useaan kertaan on Venäjällä paljon luultua suurempi vapaus kritisoida hallintoa kuin länsimaissa väitetään. Putin sallii tämän dialogin. Toisaalta hallinto pyrkii selvästi lyömään kiilan oligarkien ja lännen yhteistyön välille ja katkoo läntisiä avustusvirtoja aika epäilyttäviin eräisiin "kansalaisjärjestöihin" jotka paljastuvat lähemmässä tarkastelussa usein vain peitejärjestöiksi.

      Ilahduttavalla tavalla venäläiset ovat tässä muutosprosessissa tulleetkin immuuneiksi läntiselle propagandalle josta itsestään on tullut hämmästyttävän kömpelöä ellei suorastaan neuvostoliittoista muistuttavaa. Miettikääpä nyt itse tätä lapsellista demonisointia mitä meidän mediamme päivittäin harjoittaa. Se aiheuttaa Venäjällä lähinnä vain säälinsekaista huvittuneisuutta ja tavallaan vain palvelee Putinin hallintoa.

      Poista
  17. "Puolue oli aikakauden järki, tahto ja omatunto, selitti kerran Lenin .."

    Muistan tämnän Stalinin lausumaksi. Jotkin muutkin yksityiskohtavirheet Vihavaisen muuten terävissä blogeissa hieman häiritsevät. Esim. Espanja liittyi Natoon vasta 1982, ei 1950-luvulla.

    MafH

    VastaaPoista
  18. Unohdin lisätä: yksityiskohtien tarkistaminen tosin on aikava puuhaa. ja asiat saatta tosiaan muistaa mielestään oikein.

    MafH

    VastaaPoista
  19. Mitä yksityiskohtiin tulle, niin tässä mainittu artikkeli o sitaatin lähde: Из статьи «Политический шантаж» (1917) В. И. Ленина (1870—1924), в которой он так характеризует свою партию (большевиков).
    Itse näin sen 1970-luvulla päivittäin Leninin kirjaston vieressä valtavilla kirjaimilla kirjoitettuna. Eipä tullut mieleenikään, että siihen aikaan olisi noin hejkutettu Stalinin ajatuksia.

    VastaaPoista
  20. "Puolue oli aikakauden järki, tahto ja omatunto, selitti kerran Lenin .."

    Tästä aiheesta venäläisessä Vikipediassa on mm. seraavaa:

    https://www.google.fi/search?q=Партия+-+ум+честь+и+совесть+нашей+эпохи&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ved=0ahUKEwie64Srn97TAhWiP


    Партия — ум, честь и совесть нашей эпохи! — о РКП (б)
    — Владимир Ленин

    https://ru.wikiquote.org/wiki/Пропаганда_в_СССР

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.