perjantai 12. toukokuuta 2017

Viinan viljelystä



Viinan viljelystä

Itse kukin varttuneempaan ikään ehtinyt lienee huomannut, että viinan viljely on ihan tässä viimeisten puolen vuosisadan mittaan jäänyt pois muodista. Jyrkin alamäki saattaa sattua tuonne1990-2000-luvuille, vai olisiko sittenkin tämän vuosituhannen asioita?
Luulen, että asia on tärkeä oire jostakin.
Olen joskus huomannut, että jopa alkoholitutkijat ovat väittäneet, ettei sillä muka ole väliä, mitä alkoholia juo. Tilastollisesti (ja siellähän se oikea totuus on) alkoholin kokonaiskulutus on se asia, joka sitten matkaan saattaa niitä kaiken maailman ongelmia, korreloiden melko suoraan laskennallisen alkoholimäärän kanssa. Tiedättehän ne annokset, joissa on pullo olutta tai lasi viiniä tai ryyppy väkevää.
Jokainen alaa edes joskus hieman harrastanut tietää, että kyllä sitä väliä on. Alan miehillä ja harrastelijoillakin on valtava tarusto siitä, millaisia eri vaikutuksia erilaisilla juomilla on ja milloin jotakin on syytä välttää ja toista ottaa ja niin edelleen. Tämä tarusto on kyllä epäluotettava ja suurelta osalta fantastinen.
Asia näyttää perustuvan pitkälti siihen, että alkoholin vaikutus ei suinkaan ole aina samalainen eikä aina edes arvattavissa. Joskus se on myönteinen ja aktivoiva (hiprakka, noste jne.) joskus kyseessä on tylsistyminen tai synkistyminen (jurri, änkyrä jne.). Toki merkitystä on sekä määrällä että sillä, missä vaiheessa (myrkytyksen ja siitä selviämisen) prosessia ollaan.
Alkoholista ei onnea saa puristettua eikä viina viisaammaksi tee, vaikka siltä tuntuisi ja vaikka sitä enemmänkin joisi. Varmuuden vuosi totean vielä, etteivät ne Bellmaninkaan juoppolallit mitään kelpo esikuvia kenellekään ole. Jopa elämä kokonaan ilman alkoholia saattaisi olla ihan laatuun käyvää ja lienee joillekin ainoa mahdollisuus.
Mutta turhapa tästäkään asiasta on ruveta saarnaamaan, vaikka se joskus on ihan tarpeellinen rooli. Tästä muistankin, miten Mannerheimia itseään salaa päin nauratti, kun hän Japanin sodassa joutui esiintymään raittiusapostolina. Mutta aikahan se on kiviä keräillä ja aika heitellä, kuten Saarnaaja sanoo. Aika on jäädä joskus myös maalitauluksi.
Ei tarkoitus ollut ruveta alkoholista yleensä puhumaan vaan viinasta. Ellen erehdy, ovat juomatavat nykyään kehittyneet siihen suuntaan, että suositaan nopeaa ja kevyttä hutikkaa, kohtuullista.
Olut tai kaksi nostaa veren alkoholitasoa nopeasti ja on verrattavissa samppanjaan. Hiilidioksidilla on luullakseni osuutensa asiaan.
Jos sen jälkeen lopettaa, välttää mahdolliset ikävyydet ja saa sen sijaan väsymyksen, joka auttaa esimerkiksi nukahtamaan. Tosin ne kaksi (isoa) tuoppia saattavat jo olla liikaa ja aiheuttaa unen rytmihäiriöitä. Joka tapauksessa liikutaan tasolla, jolla sosiaaliset alkoholihaitat eivät yleensä esiinny, vaikka itse myrkkyä saadaan melkoinen määrä.
Viinin lipittäjät ovat oma kastinsa, joka näyttää huimasti lisääntyneen viimeisen puolen vuosisadan aikana. Mutta kulkee se kehitys toiseenkin suuntaan. Ranskassa ja Italiassa oli siihen aikaan (1960-luku) tapana latkia viiniä jatkuvasti, mutta sitten se alkoi vähetä. Syy lienee yksinkertaisesti ollut se, että se vain häiritsee, jos sitä aina juo. Vaikka siihen syntyy tottumus, eivät sen varjopuolet häviä.
Mutta siitä viinasta puheen ollen: meillä ja naapurimaissa se on perinteisesti ollut se juovutusjuomien kuningas jo muutaman sata vuotta. Niinpä sen nauttimiselle kehittyivät myös omat rituaalinsa, jotka itse kukin tuntee.
Kuitenkin täällä Suomessa, kahden suuren kulttuurin välissä, jäi koko kansan oma viinakulttuuri syntymättä, ellei sellaisena pidetä taskulämpimän naukun ottamista halkopinon takana. Onhan sitä siinäkin nostalgisia arvoja. Kansamme valistajille, jotka tekivät erittäin arvokkaan työn, viina oli pelkkä vihollinen eikä mitään muuta. Eivät he ihan väärässä olleet.
Toki herrasväki meilläkin omi naapureilta snapsilaulut ja Palle käänteli niitä suomeksi. Opiskelijapiireissä tämä kulttuuri tuntuu yhä jollakin tapaa elävän, vaikka oluttahan siellä taidetaan yleensä juoda.
Ajattelin joskus perustaa viinakulttuuriseuran. Porukka ei kuitenkaan oikein innostunut. Ideana olisi ollut kokoontua silloin tällöin keskustelemaan muun muassa viinanjuonnin peruskysymyksistä ja nauttimaan muutama pikku näkäräinen. Eri lajien tunnistaminen ja muut hauskat leikit voisivat tietenkin antaa illalle ohjelmaa, kuten asia on viinipuolellakin. Yhtä tärkeäksi ei toki olisi tarvetta ruveta.
Kun lukee kuvauksia menneistä ajoista, pistää silmään ruokaryypyn yleisyys myös aamulla. Ennen kahvin tuloa se ilmeisesti oli tapa panna ääreisverenkierto liikkeelle, siis antamaan lämpöä, mikä paradoksaalisesti tapahtui lämmön luovuttamista kiihdyttämällä. Mutta tässähän ihmisen oma, sanoisinko sisällinen tunto onkin se asia, eikä lämpötalous ja energian säästö tai tuhlaus kaloreissa laskien.
Ruokaryyppy alkaa nyt vähitellen tuntua eksoottiselta. Muistan, miten muuan kollega Suomen Lontoon instituutissa sai 1990-luvulla paikalliset piirit ihastumaan tarjoilemalla snapseja sillin kera. Kun itse toimin Pietarissa, ei minun kannattanut yrittää sinne tätä ideaa kopioida, ne osasivat sen paremmin itse.
Vodkaa on tarjolla kaikissa Euroopan maissa ja vähän muuallakin. Joskus olen miettinyt, mitä ne sillä oikein tekevät ja vastaus näyttää olevan, että sitä sotketaan muihin juomiin. Näin menetetään sekä maku, joka hyvässä vodkassa saattaa olla aivan mainio että se ns. äjäys, jonka pieni terävä potkaisu antaa lattean viininlipityksen sijasta.
Venäjälläkin väki yhä useammin jättää vodkan pöytään ja särpii sen sijaan viiniä. Moinen harrastus, jota ruotsissa sanotaan pimplaamiseksi, jätettiin ennen naisille. En usko, että Venäjällä on enää edessään merkittävää tulevaisuutta.
Jos luemme kuvauksia vanhan ajan työn ja taistelun hetkistä, huomaamme vodkan aina olleen keskeisessä roolissa, samppanjan ohella. Viiniä toki juotiin hyvän ruuan kanssa, kuten pitääkin, mutta esimerkiksi sienet vaativat kyllä vodkaa ja sama koskee valkosipulikurkkuja ja muuta vastaavaa, jota saa pöytään, kun Venäjällä tilaa ns. miesten lautasen (мужская тарелька). Ei näistä perustotuuksista mihinkään pääse.
Viinaa oli menneinä vuosisatoina muutaman tuhannen tai kymmenen tuhannen miehen sotajoukolle varattava aika monta kuutiota, jos jokainen sai päivittäin vaikkapa sarkan (tšarka, 1,2 dl). Jos vihollinen onnistui kaappaamaan viinatynnyrit, oli sotajoukon moraali vaarassa ja lopullinen tappio oli vain ajan kysymys, ellei hurjistunut joukko onnistunut kaappaamaan saalista takaisin.
Muistammehan miten Runeberg sanoi Kulnevista: ”Mutt’ tarkkana jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei. Ja lupas lainan kuitata Don-virran rannoilla!”
Mutta näinhän harhailee täällä miehen aatos. Harvoin sitä tulee tuota ruokaryyppyä enää otettua, mutta onko tämä merkki edistyksestä, vai –kuten pahoin pelkään- rappiosta, sitä sietää miettiä ja ehkä kypsän harkinnan mukaan sen pohjalta toimiakin.

11 kommenttia:

  1. Päinvastoin kuin tämän blogin lukijakunnan enemmistö, näen että menneiden aikojen individualismi on ollut jo vuosisatoja laskusuunnassa ja edelleen entistä jyrkemmässa.

    Minuuden rajat muuttuvat epämääräisemmiksi ja tiukemmiksi. Nykyihminen ei ole "oma itsensä" suuttuneena tai rakastuneena eikä oikein enää edes väsyneenäkään tai hommaansa niin kyllästyneenä, että ajatukset alkavat harhailla. On vain jonkinlainen hyväksyvän hyvinvoiva läsnäolo, jota sopii pitää omanaan, muut nykyihminen torjuu päättäväisesti domestikaationsa vastaisina.

    Tässä kirjoituksessasi taas on nykyisin epämuodikas ajatus, että aikamies voi vetää kunnon kännin ja pysyy silti jossain mielessä omana itsenään. Ääritilakin kuuluu omaan minuuteen, ego on laaja, ehkäpä vanhan itämaisen ajatuksen tavoin "minä" on kaikki, mitä olen kokenut - ulkopuoli onkin sisäpuoleni ja sisäpuolikin osa ulkopuolta.

    Voin tunnustaa, että itseäni hävettää kun olen muuttunut liian mukavuudenhaluiseksi kunnon ryyppyreissuille. Kaverini hohtavat kalpeina ja kylmissäänkin sellaista autarkiaa ja lacanilaista jouissancea, että kateeksi käy. Etenkin kun tajuan, että sellaista kohtaa aina vain vähemmän.

    VastaaPoista
  2. "Venäjälläkin väki yhä useammin jättää vodkan pöytään ja särpii sen sijaan viiniä. Moinen harrastus, jota ruotsissa sanotaan pimplaamiseksi, jätettiin ennen naisille. En usko, että Venäjällä on enää edessään merkittävää tulevaisuutta."

    :D

    Hyvä ja olennaiseen osuva huomio.

    VastaaPoista
  3. Aikoinaan 80-luvulla, innokkaana valokuvauksen harrastajana keksin, että viinaa voi laittaa tyhjiin filmipurkkeihin ja purkit korkkeineen kestivät vuotamatta ainetta. Mitään epäilyksiä festarialueen portilla ei aiheuttanut kameramies, jolla nyt vain oli filmejä mukana. Oma patentti oli leikata polkupyörän sisärenkaaseen reikiä ja pujottaa purkkeja reikiin ja rengas sopivasti kaulan ympäri roikkumaan. Näin sai mukaan hyvinkin pari-kolmekymmentä ravintola-annosta maukasta ja ravitsevaa viinaa. Koska itse en ollut enkä ole erityinen viinamäen mies, niin myymällä purkkeja sai hyvinkin kustannuksia kuoletettua. Rikos on jo vanhentunut.

    VastaaPoista
  4. Kuulun siihen porukkaan, joka luuli elämän janoa janoksi, jota sitten yritin milloin milläkin prosenttijuomalla sammuttaa. Onneksi sammutusyritykseni onnistuivat vain tilapöisesti tai vain aikaistaen nukkumaanmeno aikaa. Koska lähtökohtani viinan juontiin oli väärä, en koskaan oppinut mitään kunnon juomakulttuuria ja hyvä niin, sillä tapakulttuuren suuri vaara on tylsyys. Asian hyvä puoli oli, että Helsinki oli kuuskyt- ja seitkytluvulla niin tylsä paikka, ettei sitä olisi oikein selvinpäin kestänytkään. Aika mennyt ei koskaan enää palaa, luojan kiitos, vaikka oli siinä oma hohtonsakin kun lähdimme Vanhan kellarista yöjunalla Mukan luokse saunaan tai Lyypekkiin niitä näitä tekemään. Herramme Bachus oli turvanamme ja teryleenipuku ja nailonpaita kestivät kyllä rypistymättä yhden reissun kerrallaan.

    VastaaPoista
  5. Viina ja graavilohileipä on hyvää, muuhun käyttöön viinaa en ole hyväksi havainnut. Viina ja limunaadi sekoituksessa menee yleensä molemmat pilalle, viina on ruokajuoma.

    VastaaPoista
  6. Nuoruudessa 1960-luvun lopulla otimme Tapsan kanssa korttivoittojen kunniaksi ravintolassa kyytipojaksi ruualle 15 senttiä kirkasta viinaa; en muista oliko kossua vai pöytäviinaa.

    Näin vältyimme limonadikustannuksilta. Silloin oli vielä alkoholiannokset viisisenttisiä. Jostain syystä asiakas sai kerralla kolme annosta ruuan kera.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuinka se tarjoiltiin? Laki vissiin vaati sen viereiselle pöydälle (jäihin karahviin) odottamaan seuraavia lasin täyttöjä. hh

      Poista
    2. Se tuotiin pienessä karahvissa kullekin asiakkaalle pöytään. Ei sitä viereiseen pöytään tuotu.

      Poista
  7. Neuvostojen maassa oli tapana ottaa 100 tai 200 grammaa. Nyt on 50 g. ryyput, mutta toki isomman annoksen saa.

    VastaaPoista
  8. Muistaakseni Tallinnassa kysyttiin että 50 vai 100 grammaa.Tämä siis 80-luvulla. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, että miksi tässä käytettiin painomittoja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anniskelun 30-luvulla kieltolain jälkeen alettua siihen säädettiin erityinen laki joka määräsi kaiken anniskeluun liittyvän ihan pilkulleen. Laki määräsi Suomessa käytettäväksi painoprosenttia kun "ALKO" eli Oy Alkoholiliike Ab ilmoitti juomien väkevyyden. Muuallahan yleensä on käytetty tilavuuteen perustuvia asteikkoja, "proof" ja mitä kaikkia niitä onkaan ollut. Olen tämmöisiä joskus joutunut tenttimäänkin mutta nytpä vasta tuli mieleeni josko olisimme saaneet vaikutteet siihen venäjältä?
      Joka tapauksessa vanhoissa ALKOn luetteloissa on vahvuus yleensä merkitty molemmilla %-luvuilla.

      No, mennyt on mennyttä, ainoa kismittävä asia on etten koskaan tullut hankkineeksi "viinakorttia". Myöhäistä on valittaa ;-(( hh

      Poista

Kirjoita nimellä.