keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Suntioidemme työsarka on laajentunut



Muuttuva työnkuva

Muistan, miten lapsena suntion juhlallinen hahmo herätti hartaan kunnioitukseni. Hän oli se, jolla oli oikeus kävellä pitkin kirkon käytäviä ja kerätä pitkällä haavilla rahaa kansalta. Hän se laitteli virsien numerot taululle ja otti vastaan vainajien arkut. Mitä kaikkea lienee tehnytkin.
Suntio oli ulkoiselta olemukseltaankin meillä siihen aikaan hyvin juhlallinen. Hän oli suurikokoinen, hiukset ilmeisesti alun perin mustat ja kulmakarvat tuuheat. Suntion ilme oli aina niin vakava, että en kuvitellut hänen nauravan koskaan. Ehkä se olikin siinä ammatissa kiellettyä tai ainakin sopimatonta?
Suntion nimityskin sopi erinomaisesti hänen arvokkaalle hahmolleen, opin sittemmin kun isommaksi vartuin. Verbi ”suntia” tarkoittaa pakottamista ja virosahan se onkin yhä käytössä tuossa merkityksessä. Suntio oli aikoinaan jonkinlainen johtaja ja nimen merkitys oli verrattavissa sanaan ”kuningas”.
Muinaisessa heimoyhteisössähän ei ilmeisesti työnjako hallintopuolella ollut vielä kovin kehittynyt ja niinpä johtajat saivat itse henkilökohtaisesti olla suntimassa alamaisia. Kukapa tuon tiennee.
 Joka tapauksessa kiinnitti huomiotani tässä hiljattain piispa Irja Askolan haastattelussa hänen ilmoituksensa, että terrorismista ei kannata kirkoissa huolehtia, sillä suntiot on hyvin koulutettu niiden varalle.
Tämä oli iloinen uutinen, mutta pakko on sanoa, että se hätkäytti. Mielessäni suntion hahmo koki lähes täydellisen muodonmuutoksen. Se kotipitäjän suntio, jonka en voinut koskaan kuvitella pitävän kädessään järeämpää asetta kuin kirkkoraamattua, olikin nykyään muuttunut myös terrorismin torjujaksi.
Nykyaikainen suntio on siis ilmeisesti saanutkin takaisin nimensä vanhan merkityksen –pakottajan. Saksaksihan pakottaja on Gewaltiger, joka meillä sai muodon kivalteri. Sitähän poliiseista käytettiin ennen kuin he saivat konstaapelin upean tittelin.
Konstaapelihan tunnetaan Amerikassa marsalkan (marshall) nimikkeellä, mikä alun perin tarkoittaa tallirenkiä. Minusta on hienoa, ettei kirkkoihin tarvita nyt terroriuhan takia tuoda konstaapeleita tai marsalkoita, vaan voimme turvautua tuttuihin ja turvallisiin suntioihin.
Joitakin kysymyksiä toki herää. Terroristit ovat nykyään varsin häikäilemättömiä ja suntioiden pelkkä henkinen auktoriteetti tuskin riittää taltuttamaan niitä, joiden pään koraani ja vihapuhujat ovat sekoittaneet.
Kuten ulkomaiden esimerkki osoittaa, ainoa mikä tehoaa tarpeeksi nopeasti ja varmasti, on konepistooli.
Kyse on välittömästä lamautusvaikutuksesta, jota ei saada aikaan vanhoilla tupsluikkareilla. Vaihtoehto konepistooolille on  automaatti- tai pumppuhaulikko, jossa käytetään niin sanottuja pukkihauleja. Se voisi olla hyvä myös niille suntioille, jotka eivät ehdi harjoittelemaan practical- tarkkuusammuntaa tai muuten ole lajista kiinnostuneita. Onhan kirkonpalvelijan työ sentään rauhan ja ihmisystävyyden nimeen tehtävää toimintaa.
Mutta toisaalta, onhan myös islamismi rauhan uskonnon soveltamista. Ehkäpä tätä asian periaatteellista puolta ei pidä korostaa liikaa, jos halutaan hyviä tuloksia.
Niinpä odotan näkeväni ensi kerran kirkossa käydessäni suntion kantavan pientä ja sievää konepistoolia kainalossaan, kenties vaikkapa mustan sortuukinsa liepeen alla, ettei taistelevan kirkon niin sanoakseni suntimis (gewältigung) funktio tarpeettomasti korostu.
Mutta totisesti noudattaa kirkkomme Lutherin ajatusta kahdesta regimentistä. Nykyaika on konkreettisesti osoittanut, ettei pelkkä henki enää riitä kirkossakaan. Regim des Schwertes muss auch da sein! lausahtaisi varmaan nyt Martti-tohtori.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Valkoinen puolue?



Valkoinen puolue?

Väriopista tiedetään, että valkoista syntyy, kun kaikkia värejä yhdistetään, vieläpä yhtä paljon. Puhtaan valkoisuuden symboliikalla on siis tavallaan myös konkreettinen perusta, mitä esimerkiksi eettisillä arvoilla ja periaatteilla harvoin on: valkoinen syntyy vain tasapuolisuudesta, noin periaatteessa.
Mainoksista olemme saaneet lukea, että valkoisuuteen pitäisi liittyä myös tahrattomuus, ainakin valkopyykin kohdalla. Myös ritari-ihanne, peloton ja nuhteeton (sans peur et sans reproche) oli espanjaksi peloton ja tahraton, caballero sin miedo y sin tacha.
Kun Mannerheim valitsi tunnuksekseen candida pro causa ense candido hän myös käytti puhtaaseen valkoisuuteen viittaavaa termiä candida, jonka tunnemme kai nykyään parhaiten sanasta kandidaatti. Englannissa myös sana candid viittaa tahrattomaan rehellisyyteen.
Valkoisuuden muuan vastakohta on toki musta, mutta sehän ei ole edes väri, vaan osoittaa sen puutetta. Itse asiassa voimme kai pitää likaisuutta puhtaan valkoisuuden vastakohtana. Miten kuvailikaan Plinius nuorempi Vesuviuksen purkauspilveä: interdum candida, interdum sordida et maculosa. Se oli siis välillä valkoinen, mutta välillä taas likainen ja täplikäs.
Tästä tulemmekin maculaan ja makulointiin. Sana tarkoittaa täplää ja siis myös likatäplää. Se on tahra, jonka jopa katsotaan riistävän valkoisuudelta sen alkuperäisen olemuksen, vaikka se olisi vain pieni osa kokonaisuutta. Vanhan perinteen mukaan puhuttiin tahrattomasta neitsyestäkin: virgo immaculata.
Meillä oli joskus sata vuotta sitten tässäkin maassa valkoinen puolue, ai ainakin sellaiseksi julistautunut. Siinä taisi kuitenkin käydä niin, että puheista huolimatta tuo valkoisuus tahrattiin varsin veriruskeilla teoilla ja niinpä koko käsite kompromettoitiin.
Mutta toki ihanne on toista kuin sen toteuttaminen ja ehkäpä oli sittenkin mielekästä jatkaa sen esittämistä vielä sittenkin, kun käytäntö näytti toista?
Ongelma lienee ollut uskottavuudessa. On ilmeisestä, että sangen monet olivat sitä mieltä, että vaikka maassa oli mielipiteenvapaus, ei se tarkoittanut oikeutta poiketa valkoisuuden ihanteesta. Eihän itse ihanteessa mitään vikaa ollut.
Koska ihmiset kuitenkin ovat syntisiä, tuli tavaksi arvioida aatetta sen soveltajien mukaan. Juuri näin tehtiin myös punaisen aatteen kohdalla.
Arthur Koestler, joka on kirjoittanut klassisen esseen Pimeätä keskellä päivää, ryhmitteli aikoinaan poliittiset liikkeet värispektrin mukaan. Infrapunainen, joka edustaa matalaa värähtelyä, mutta aiheuttaa suurta kuumuutta, on ominaista ääriliikkeille. Sen älyllinen taso on siis mitätön, mutta tunteet sitäkin valtavampia.
Spektrin toisesta päästä löytyy ultravioletti, joka taas ei aiheuta kuumenemista, mutta edustaa sen sijaan hyvin korkeaa värähtelyaktiivisuutta eli tässä kuvaannollisesti älyllisyyttä. En tiedä, onko siellä enää porukkaa lainkaan, mutta kerran maailmassa tämä asema kiehtoi intellektuelleja. Nyt he kuulemma ovat kaiken maailman miekkareissa suuna päänä vaahtoamassa. Vai onko se sittenkin sitä infrapunaporukkaa?
Kumpikin pää sopii huonosti politiikkaan. Politiikassa pitäisi ilmeisesti olla aina mukana sekä tietty määrä tunnetta että tietty määrä järkeä. Kumpaakaan ei saa olla liikaa eikä liian vähän.
Sateenkaariväki on omaksunut tunnuksekseen veden koko spektrin, mikä kuulostaa falskilta. Tosiasiassahan tämä porukka on linnoittautunut hyökkäämään tahratonta valkoisuutta vastaan.
Joka tapauksessa, spektrin keskeltä löydämme vihreän ja keltaisen sävyjä, mistä voisi päätellä, että tämä porukka ilmeisesti loistaa kohtuullisuudellaan ja tasapuolisuudellaan.
Koska tiedämme, että asia on vallan toisin, tulee mieleen, että valkoisuus ehkä sittenkin saattaisi olla paras ja puhtain väritunnus kaikille niille ihmisille, jotka lähtevät siitä, että aatteen pitäisi edustaa tasapuolisuutta ja pyrkiä antamaan jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu, eikä yhtään enempää eikä vähempää.
Koska tuosta kohtuudesta ei ole olemassa mitään yleistä konsensusta, vaan jokainen pyrkii tulkitsemaan asiaa voitokseen, tarvitaan politiikkaa eli mekanismia, jonka avulla tahdon asiat selvitellään ja sovitellaan. Se sitten onnistuu miten onnistuu.
Poppakonsteja ei ole, mutta se ei estä omaksumasta ihannetta, jonka mukaan oikeus ei synny keskinäisestä taistelusta eikä juristien brännvinsadvokatyristä, vaan loistaa subjektiivisten pyyteittemme yläpuolella. Emme ehkä yllä sinne ja meillä on taipumus vielä tuhria itse periaatettakin, mutta tämä ei kumoa sen tarpeellisuutta.
Valkoisuus voisi siis symbolisoida uskoa ylempään oikeudenmukaisuuteen, jonka toteutuminen ei ehkä ole todennäköistä eikä riidatonta, mutta ei myöskään minkään erityisryhmän etujen mukaista muiden kustannuksella.
Dostojevski sanoi joskus, ettei Venäjän kansa ole pelkkä kansakunta, vaan ihmiskunta eikä venäläinen ole pelkkä ihminen, vaan kaikki-ihminen (vsetšelovek), jonka näkökulma sisältää kaikkien muidenkin näkökulman maailmaan ja joka kykenee ymmärtämään niitä kaikkia.
Argumentointi saattoi olla vähän sitä ja tätä ja sitä paitsi tuosta komeasta ideasta voi vetää niin chauvinistisia johtopäätöksiä kuin ilkeää, mutta olihan tuossa ideassa jotakin kaunista: jos pystymme ymmärtämään kaikkia muitakin ihmisiä ja heidän asemaansa, meistä kenties myös tulee yhä täydellisempiä ja lähestymme jumalihmisyyttä. Ken tietää?
Minusta ihailemani Fjodor Mihailovitš tässä kyllä hairahtui ihannoimaan jumalankantajakansaansa (narod bogоnosets)vailla kunnon perusteita ja suorastaan antoi itseään hölmömmille taas yhden aiheen pyrkiä muita paremmaksi pelkästään syntyperänsä perusteella, mikä on jo yrityksenäkin surkeaa.
Kuitenkin näen tässä ajatuksessa, jonka Dostojevski lienee parhaiten esittänyt puheessaan Puškinin patsaan paljastusjuhlassa vuonna 1880 tiettyä kauneutta. Fjodor Mihailovitš varmasti ymmärsi sen, ettei politiikan piirissä ja sen keinoin voida päästä ylemmille henkisille tasoille, joilla kaikki ovat veljiä ja sisaria kristuksessa.
Se näyttää kuitenkin hetkeksi onnistuneen tunteen tasolla tuossa mainitussa ikimuistoisessa Puškin-juhlassa, jossa vihamiehet syöksyivät syleilemään toisiaan ja katumaan syntejään.
Mutta maan päällehän sitä sitten pakostikin palattiin ennen pitkää ja maan päällä sitä on politiikkaakin hoidettava. Dostojevskin isänmaallinen eulogia, joka esitettiin niin sanoakseni puhtaan valkoisin tunnuksin, ei kestänyt eikä voinut kestää politiikan arkipäivää.
Ne uusslavofiilit, jotka nykyään näyttävät pitävän Dostojevskia esikuvanaan, ovat nähdäkseni kunnostautuneet lähinnä kyräilevällä lännenvastaisuudellaan ja näyttävät oman erinomaisuutensa ohella uskovan pikemmin vihaan ja aseisiin.
Entä ovatko asiat meillä paremmin? Ehkä voisi sanoa: sekä että. Toisaalta politiikan käytäntö on meillä ihmisystävällisempää ja paremmin ihmiskunnan ja yhteiskunnan koko kirjoa ymmärtävää, mutta toisaalta puhtaat ja tahrattomat ideaalit eivät meillä ole suosiossa, niitä pidetään yksinkertaisesti humpuukina.
Ehkäpä valkean puolueen perustaminen siis ei olekaan hyvä ajatus? Minusta se nimenä kyllä kalskahtaisi komealta ja kuten yritin selittää, olisihan sille helppo löytää myös myönteiset perustelunsa.
Entä miten hienosti toisiaan täydentäisivät tässä maassa sininen ja valkoinen puolue! Ehkäpä ne suorastaan jonakin päivänä voisivat yhdistyä?
Mutta voihan se olla, että nämä ajatukset ovat liian kaukana politiikan arkkipäivästä. Sehän sentään on vain mahdollisuuksien taidetta, ei enempää eikä vähempää. Ottaisikohan se edes vastaan direktiivejä eräänlaiselta Valkoiselta neuvostolta, mikäli sellainen perustettaisiin?
Vaikea sanoa. Varmaa lienee ainakin se, että tuollainen elin joutuisi pian innokkaiden loanheittäjien maaliksi.








Out of the Blue



Out of the Blue

Sininen on mielestäni jotenkin sympaattinen väri. Se tekee viileän ja konstailemattoman vaikutelman, se myös sopii miehille, joiden tarkoituksena ei ole korostaa ulkoista itseään toimimalla vaateripustimena tai demonstroida apinoilta periytyvää lajin matkimistaipumusta, jonka ilmentymiä myös muodeiksi nimitetään…
Sininen ja musta on yhdistelmä, jossa joskus on jopa tuntevinaan ylenmääräistä pyrkimystä tehdä kylmän teräksistä vaikutelmaa. Sitä kai joskus jossakin puolueessakin ajateltiin.  Ehkäpä sen värinen politiikka on yksipuolista, mutta jokaiselle kai demokratiassa täytyy jotakin tarjottavaa olla, jos olen asiasta mitään ymmärtänyt.
Toki kaikki värit ovat aina syyttömiä tai ehkä pitäisi ajatella, että ne tulevat maailmaan syyttöminä ja viattomina, kunnes pahat ihmiset alkavat assosioida niihin omia kieroutumiaan. Ja saattavathan ne hyvätkin omiansa assosioida.
Sininen on horisontin ja tavoittamattoman kaukaisuuden väri. Horisontti on petollinen harhakuva, joka siirtyy yhä eteenpäin kun sitä yrittää tavoitella, mutta toki ihmiselle onkin ominaista tavoitella saavuttamatonta tai ainakin siitä uneksia. Ei täällä muuten mitään olisi aikaan saatu.
Venäjässä siniset unelmat, голубые мечты viittaavat epärealistiseen tai ainakin aivan tyhjän päällä olevaan fiilistelyyn.
Väri goluboi (taivaansininen) on kuulemma myös rauhallisuutta ja rentouttta edistävä ja luottamusta herättävä ja sitä käytetään siksi neuvotteluhuoneissa (herätys, te kaikki, jotka pelkäätte venäläisten juonia! Näin pitkälle ne menevät…). Sanalla viitataan myös miespuolisiin homoseksuaaleihin, naispuoliset ovat taas vaaleanpunaisia (rozovyje).
Ranskassa bleu muistuttaa äänteellisesti sanaa dieu ja toistuu siksi monissa kirosanoissa: parbleu, morbleu ja niin edelleen. Ja kukapa ei muistaisi iki-ihanaa iskelmää L’amour est bleu:
Bleu, bleu, l'amour est bleu
Blue, blue, love is blue
Berce mon cœur, mon cœur amoureux
Cradle my heart, my loving heart
Bleu, bleu, l'amour est bleu
Blue, blue, love is blue
Bleu comme le ciel qui joue dans tes yeux
Blue like the sky which play in your eyes


Comme l'eau, comme l'eau qui court
Like the water, like the running water
me, my heart runs after your love.
Moi, mon cœur court après ton amour


Siinäpä tuli vielä kaupanpäällisiksi käännös isänmaamme todelliselle superkielelle, joten runoa ei tarvinne kommentoida.
Euroopassa kun ollaan, mieleen nousee kuitenkin vielä väistämättä kysymys siitä, millainen suhde saksalaisilla oikeastaan on omaan blau-sanaansa?
Tietäen tämän kansan lukemattomat kompleksit, luulen, että herkimmät pystyvät löytämään jokaisesta sanasta jotakin epäilyttävää siksi, että natsitkin ovat niitä joskus käyttäneet. Ajatellaanpa nyt sinisiä silmiä! Natsien mielestä ihmisillä piti olla siniset silmät, joita valitettavasti ei heidän johtajillaankaan sattunut olemaan, mutta kukapa olisi täydellinen.
Muuan reininmaalainen laulu joka tapauksessa ylistää paikallisten naisihmisten silmien väriä aivan häpeämättömästi:
Kornblumenblau
Ist der Himmel am herrlichen Rheine,
Kornblumenblau
Sind die Augen der Frauen beim Weine.
Darum trinkt Rheinwein, Männer, seid schlau,
Dann seid am Ende auch ihr kornblumenblau.

Tässä nostetaan jopa esille ruiskukan sini, jolla on muutenkin paljon poliittista painolastia meidän silmissämme. Sivumennen sanoen edellä mainitun renkutuksen loppusäkeistössä kehotetaan miehiä olemaan ovelia kaiketi sen vuoksi, että saisivat naisia vietellyksi!
Dann seid am Ende auch ihr kornblumenblau.

Vai oliko sittenkin kysymys siitä, että luvassa oli blauer Montag, eli krapulapäivä, jolloin töitä tehdään vain puolella teholla, ajelehditaan mielikuvituksen maailmoissa ja muutoinkin ajatellaan sellaisia asioita, jotka eivät kuulu kunnolliseen (tüchtig) elämään, vaan tuohon sille vihamieliseen, korkeampaan olotilaan, jossa aukenevat elämän suuret kysymykset (vrt.  Origon taitelijakrapula).
Mikäli google tuolloin kysyy, mitä ajattelet, kehottaisin olemaan vastaamatta, kysyjä ei ole sen arvoinen. Mutta tämä on sivuseikka.
Kyllähän värillä on väliä ja sillä on aina myös tulkintansa. Itse olen aina antanut pojille sinisiä esineitä ja tytöille taas punaisia, mikä tietenkin ensi kädessä todistaa omaa taantumuksellisuuttani, mutta on myös ilmeisesti aina enemmän tai vähemmän vastannut kyseisten henkilöiden omaa makua ja mieltymyksiä.
 Tämä vain tuli mieleeni, kun sain kuulla, että olemme saamassa uuden puolueen, jonka nimi on Sininen tulevaisuus.
Mikäpäs siinä, kaunis nimi. Minun korvissani ja olen tietenkin tässä hyvin subjektiivinen, tuo nimi herättää mielikuvan unelmahötöstä, pilvien tavoin kauas karkaavasta metsän laidasta, jota emme koskaan tavoita.
Mutta ei tämä sinänsä paha asia ole. Kyllä politiikassa on oltava perspektiivejä. Emme me eikä kukaan muukaan koskaan pääse sinne historian loppuun, jonne aika tämän ihmiskunnan ja muunkin luomakunnan kerran on johdattava. Oma vuorommehan me vain täällä palvellaan, mutta olisimme suuria lurjuksia, jos emme muistaisi velvollisuuksiamme seuraajiamme kohtaan.
Ja hyvä on, että tulee tulevaisuuspuolue tämänkin maan politiikkaan. Muuan nykyinen poliitikko lienee sanonut, ettei sellaisilla asioilla ole väliä, jotka vaikuttavat vasta meidän kuoltuamme. Sellainen kevytmielisyys on politiikassa rikollista.
Katse siis sineen! Saattaisin jopa innostua sen komeista arvoista (hyvinvointi, oikeudenmukaisuus ja turvallisuus -olikohan tällaisia kenelläkään muulla?) ellei jokin asia häiritsisi.
Kysymys on siitä tavasta, jolla tämä joukko erottautuu entisistä tovereistaan. Nämä tuomitaan suuriäänisesti ja pöyhkeästi, arvoihin viitaten.
Ikävä vain, että noissa puheissa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Kun puhutaan jostakin abstraktista ihmisvihasta ilman ainuttakaan viittausta siihen, mitä asialla tarkoitetaan, on kyseessä vihapuhehöttö, jota en vain mitenkään pysty pitämään rehellisenä.
Mikä estää sinisiä käyttämästä avoimia kortteja? Kuka on tehnyt mitä ihmisvihamielistä ja milloin ja missä? Mitä tästä seuraa? Onko entisillä tovereilla maamme tulevaisuuden suhteen jotakin sellaisia poliittisia päämääriä, jotka jyrkästi eroavat sinisistä unelmista?
Vai onko kyse vain ja ainoastaan propagandatempusta, jonka avulla halutaan karistaa omilta harteilta se rasittava maine, jonka poliittiset viholliset ovat katteettomasti sälyttäneet entisen puolueen kontolle?
Samalla sitten mennään kyynisesti mukaan tuohon valehteluun ja kuvitellaan, etteivät kannattajat huomaa yhtään mitään? Kaikkihan ne valehtelevat, cosi fan tutti. Miksipä olla poikkeus tässä joukossa?
Niin, miksihän? Kansahan se uurnilla sitten ratkaisee, mikä politiikassa kannattaa ja mikä ei. Onpa taas kiinnostavaa nähdä, miten käy.