Devotio postmoderna

Devotio postmoderna

Tuomas Kempiläisen kirja Kristuksen seuraamisesta on ollut varsinainen bestseller. Se oli sitä jo ennen kvartaalitalouden aikaa. Se liittyy niin sanotun devotio modernan eli uuden hurskauselämän piiriin.

Kuten tiedämme, varsinaisesta modernisaatiosta ei tuolloin, 1400-luvulla paljon kannattanut vielä puhuakaan, mutta ilmeisesti joka tapauksessa ilmassa oli jonkin uuden tuntua. Vanha oli jo silloion vanhanaikaista.

Nyt, postmodernina aikanamme voimme viitata kintaalla sille, mitä kerran oli ja valita itse sen, miten kukin haluaa hurskastella. Vanhurskaiksihan me kaikki kai pyrimme. Olisihan siihen syytä jo sen takia, että ”kurjalle on kaikki kurjaa, mutta vanhurskaalle on elämä kuin ainaiset pidot”, kuten kirjoitettu on.

Mitä tuo vanhurskaus tarkoittaa, lienee nykyään jokaisen itse määriteltävissä. ”Jumalalle otollinen” ei postmodernina aikana ollenkaan sovi meille läntisen ja pohjoisen maailmankolkan asukkaille, vaikka se tietenkin on ihan paikallaan niille alakulttuurien edustajille, jotka ovat syystä tai toisesta vielä uskonnosta kiinnostuneita. Mutta heillä onkin sitten ihan eri aikakauden meiningit.

Jotta tietäisimme, mitä termi oikeastaan tarkoittaa, meidän on katsottava, miten se selitetään todellisella, suurella äidinkielellämme. Netin primitiiviset sanakirjat tarjoavat lähinnä arkaaisia vastineita, mutta luulenpa, että paras käännös voisi olla righteous. Se  ainakin tuntuu komealta. Toki muut vastineet joissakin tapauksissa ovat parempia.

Yhtä kaikki, kukapa siis ei haluaisi olla vanhurskas ja oikeamielinen. Asiastahan käydään nykyään kovaa kilpailua, jota voisi suorastaan nimittää veriseksi, ellei se kuulostaisi joskus irvokkaalta.

Joka tapauksessa on ilmeistä, että vaikka kenkään ihminen ei voi olla paha, on toinen vanhurskaampi toista. Koko Eurooppa itki, kun julkaistiin kuva taaperosta, jonka uusia tekohampaita tarvitseva isä oli raahannut huteraan kumiveneeseen, jollaiset aina rannan tuntumassa syystä tai toisesta kaatuvat.

Tämä kyynelehtivä mielentila oli mielestäni merkittävä osoitus vanhurskaudesta, mutta ainahan voi panna paremmaksi ja mikäli kaikki ovat samalla tasolla, missä silloin on todellisen suuren vanhurskauden mahdollisuus? En tiedä, pukeutuiko silloin kukaan säkkiin tai ripotteli tuhkaa päälleen ihan fyysisesti, mutta henkistä jouhipaitaa ja hengen kahleita tuotiin sitäkin enemmän esille.

Pakolaisten kärsimysten mietiskelystä oli suora tie maahanmuuttopolitiikan uusiin normeihin ja valmius ottaa vastaan kaikki ne, lopultakin vähäiset kärsimykset, joita noiden ihmisten pelastaminen toi mukanaan, oli pian vanhurskauden minimivaatimus.

Länsimaisia, faustisia ihmisiä kun olemme, on välillämme kilpailu kovaa ja oli vain luonnollista ja kenties väistämätöntä, että kristillinen kirkkomme pian nähtiin hurskauden eturintamassa. Tottahan ammattilaiset menestyivät tällaisessa kisassa.

Postmoderni devotio ei kuitenkaan ole ensi sijassa uskonnollinen liike. Itse asiassa se ei ole sitä lainkaan, vaikka tarvittaessa pukeutuisikin uskonnolliseen hahmoon. Kyse on ennen muuta utilitarismista, joka on aikamme todellinen uskonto.

Bertrand Russell, joka ennen muuta oli utilitarismin perillinen, argumentoi joskus, että kaikkein inhottavimpienkin rikosten tekijöiden rankaiseminen on sinänsä väärin, koska se lisää maailman kärsimystä.

Itse asiassa olisi parempi, mikäli heille järjestettäisiin mukavat olot, mikä sen sijaan puolestaan lisää maailmassa olevan mielihyvän määrää. Pelotusvaikutuksen takia olisi kuitenkin tarpeen, että tämä tehtäisiin salaa ja kerrottaisiin sen sijaan suurelle yleisölle, että nämä rikolliset kärsivät parhaillaan kovia tuskia.

Mitäpä sanoakaan, näinhän koko oikeuslaitoksemme on oppinut ajattelemaan. Erona tuohon vanhaan Russellin periaatteeseen on vain se, ettei kenellekään enää valehdella, että vangeilla olisi huonot oltavat. Kaikki tietävät, että ne ovat hyvät ja hyväksyvät asian.

Aikoinaan ihmisen turvana oli suku, joka turvautui verikostoon, mikäli sen jäsentä loukattiin. Tämän instituution jälkiä tavataan yhä ja monilla, etenkin vuoristoseuduilla se on täysin voimissaan. Tästä kertonee esimerkiksi hiljattain Tukholmalaisessa sairaalassa tapahtunut joukkomellakka.

Joka tapauksessa valtio otti meillä rankaisemisen monopolikseen jo keskiajalta lähtien. Valtion käsi olikin raskas ja etenkin voimiltaan ja suvultaan vähäiset saivat sen ansiosta nauttia suurenmoista palvelua, joka toimi pelotteena ja antoi suojaa ja rauhaa arkeen.

Nyt ovat asiat toisin. Valtio ei enää kosta, kenenkään puolesta. Lähtökohtana sitä paitsi on, ettei kostoa tarvitakaan. Uusi vanhurskaus edellyttää myös rikoksentekijän palkitsemista, mikäli mahdollista. Toisen posken kääntäminen on nyt jo puolinaista vanhurskautta ja ilmeisesti alan johtavat toimihenkilöt pohdiskelevat kuumeisesti, miten tällä tiellä voitaisiin edetä vielä pitemmälle.

Ihminen on kuitenkin yhä vain läheistä sukua monille eläinkunnan edustajille. Voidaan väittää, etteivät eläimet ole kostonhaluisia, mutta siihen verrattavaa taitaa sentään olla perhepiirin puolustaminen myös niiden keskuudessa. Menkääpä vain rääkkäämään karhunpentuja emon läsnä ollessa.

Turun äskeinen ilkityö herättänee luonnostaan aggressiota ja kostonhalua jokaisen normaalin ihmisen mielessä. Sellaiset mielentilat ovat kuitenkin postmodernin devotion vastaisia ja tarvitsee vain pikaisesti katsoa nettikeskusteluja löytääkseen mitä sankarillisimpia vanhurskauden osoituksia.

Myötätunto tekijää kohtaan ei ole lainkaan harvinaista. Onnetonta ihmistä, jonka henkinen pahoinvointi on mennyt niin pitkälle, että hän on tehnyt tuollaisen ratkaisun, säälitään ylitsevuotavasti. Samalla osoitetaan syvää inhoa niitä kohtaan, jotka teon johdosta osoittavat sormella löperöitä päättäjiä. Eikö sellainen ole rietasta onnettomuudesta iloitsemista ja itse asiassa juuri sitä varsinaista pahuutta?

Postmoderni devotio ei ole vain yksilöiden asia, vaan mitä suurimmassa määrin yhteiskunnan. Niinpä on mitä luonnollisinta, että suuri osa poliisikuntaa (oliko todella peräti kaksisataa henkeä?) on valjastettu netissä leviävän vihapuheen torjuntaan. Kaduillahan tämän ammattikunnan edustajia ei ole jalkaantuneina nähtykään vuosikymmeniin.

Oikeat mielentilat ovat ilman muuta yhteiskunnan kannalta keskeisen tärkeä asia, sen moraalinen kivijalka. Niihin ei ihmistä tietenkään voi pakottaa, mutta sosiaalinen paine onkin paljon mahtavampi voima kuin pakotus. Lauma vie mukanaan.

Silti on ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän aikakauden kelkasta jääneitä. Näyttää siltä, että vain he muodostavat valtion näkökulmasta vaaratekijän ja siksi heidän tarkkailuunsa ja aisoissa pitämiseensä uhrataan niin paljon energiaa.

Entäpä jos muistettaisiin Russellin periaate: hellitään toki rikollista, mutta ei mainosteta tätä, vaan selitetään sen sijaan hänen kärsivän suuresti.

Murhaajaa ammuttiin jonkin kuvauksen mukaan reiteen. Toinen väite oli, että häntä osui alavatsaan ja tämän näyttääkin myös uutiskuva vahvistavan.

Tiedän, että hurskauteni on puutteellista, mutta myönnän, että ajatus alavatsan herkkiin elimiin osumisesta tässä tapauksessa jotenkin miellytti alhaisia vaistojani.

Entäpä jos leviäisi huhu, että Suomen poliisi tähtää tahallaan juuri terroristien sukukalleuksiin, etälamauttimella tai muuten?

En tiedä, voidaanko primitiivisestä kulttuurista tulevia fanaatikkoja estää pyrkimästä paratiisiinsa millään maallisella keinolla, mutta niitä vähiä, joita käytettävissä on, kannattaisi ehkä kokeilla? Vai estääkö tämän se yleinen hurskauskilpailu, joka on jo jättänyt Russellin kaltaiset, aikanaan radikaaleina pidetyt uudistajat kauaksi taakseen?