sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Suin päin tulevaisuuteen



Suin päin tulevaisuuteen?

Bengt Lindroth, Väljarnas hämnd. Populism och nationalism i Norden. Carlssons, 2016, 339 s.

Lindrothin kirja on aika kiinnostava kuvaus ja analyysi nationalismin ja populismin ilmenemisestä neljässä pohjoismaassa. Täytyy sanoa, että Suomenkin kohdalla faktat ovat aika hyvin paikallaan, vaikka näkemyksestä tietenkin voi olla eri mieltä.
Ruotsissa populismin nousu on ollut ilmeinen järkytys kansalliselle itsetunnolle ja koko uljas ruotsalainen maailmankuva uhkaa luhistua ruotsidemokraattien esitettyä skandaalimaisen haasteen koko kansakodille. He ovat eri mieltä joistakin perusasioista.
Se, että mielipiteenvapaus tarkoittaa nimenomaan oikeutta olla eri mieltä ja demokratia tarkoittaa erimielisten tahojen sovittamista keskenään, on muissa pohjoismaissa ollut enemmän tai vähemmän selviö, mutta kun Ruotsissa on jo monen sukupolven ajan lähdetty siitä, että sen esikuvallisuus koko maailmalle on selviö, on toisenlaiset mielipiteet koettu jonkinlaisena hyökkäyksenä itse oikeutta ja totuutta vastaan.
Normaaleissa maissa erilaisuus hyväksytään normaaliin demokratiaan väistämättä kuuluvana asiana ja annetaan eri näkökannoille yhtäläinen oikeus, kuten demokratian periaatteet edellyttävät. Tai ainakin melkein.
Lindrothin kirja on paljon kiinnostavampi kuin alkuun voisi kuvitella. Hän ei saarnaa, vaan pohdiskelee ja todella näyttää etsivän nykyisen demokratian kriisin –siitähän alkaa jo olla kyse-  juuria pohjoismaiden erilaisesta historiallisesta kokemuksesta. Oikeilla jäljillä hän varmasti onkin, vaikka se virtahepo olohuoneessa noteerataan vain ohimennen.
Demokraattisen politiikan piirissä on aina populismiin viittaavia piirteitä. Tekijä on aiheellisesti todennut, että niiden syyt ovat ajan mittaan vaihdelleet. Joskus oli Tanskassa –ja Ruotsissa- pinnalla kritiikki tolkutonta verotusta vastaan, kerran tanskalaisia jakoi kysymys maaseudun ja kaupungin elämänmuodosta ja nyt –sattumoisin- koko Pohjola reagoi suureen muukalaistulvaan.
Asia ei varmastikaan ole niin, että tämän päivän paineet suuriin poliittisiin linjanmuutoksiin selittyisivät vain nostalgialla ja piittaamattomuudella ”faktoista” enempää kuin tiedotusvälineiden toiminnallakaan. Silti tekijän historiallinen katsaus on kiinnostava eikä vailla relevanssia nykypäivään.
Tanskassa hän nostaa esille sen kulttuuritaistelun, jota käytiin Grundtvigilaisen valistuhenkisyyden ja Georg Brandesin edustaman liberalismin välillä. Itse asiassa tuo taistelu jatkuu tänäkin päivänä.
Tanskaa Lindroth nimittää kulttuuritaistelun isänmaaksi (kulturkampens moderland) ja syystä kyllä. Kun Tanska ja muut pohjoismaat 1800-luvun lopulla olivat Euroopan kulttuurin huipulla, oli kaikkien otettava kantaa Ibseniin , Strindbergiin ja muihin ajan etummaisiin suuruuksiin.
Kun Brandes kävi Suomessa esitelmöimässä, juhlittiin häntä ylivertaisena hengen sankarina, joka olin tullut vapauttamaan ihmistä auktoriteettien kahleista. Juhani Aho kuvaa tätä osuvasti aikalaiskirjoituksessaan.
Etummainen sivistyneistömme Ahosta ja Leinosta Kiantoon ja moniin muihin oli kehityksessä mukana. Siitä huolimatta Tanskan tärkein anti meille saattoi olla juuri grundtvigilainen kansanopistoliike. Liberalismi saatiin suoraan Pariisista, Ranskan kolmannesta tasavallasta.
Tanskassa joka tapauksessa kehittyi samaan aikaan myös pienvaltionationalismi sen menetettyä Slesvig-Holsteinin ja muututtua homogeeniseksi kansallisvaltioksi vuonna 1864. Vai oliko ratkaisevaa jo Norjan menetys vuonna 1814?
Joka tapauksessa kulttuuritaistelun hyökkäävä osapuoli osasi saman tempun niin Tanskassa kuin Ranskassa. Klassisen tanskalaisen kulttuuriradikalismin reseptin esittää muuan tanskalainen toimittaja: ”Pikkuporvari on herätettävä provokaatiolla, epäsiveellisyydellä ja pilkkaamalla, jotta hän sitä tietä pystyisi näkemään oman tilansa”.
Mitkä olivat pohjoismaisen kulttuuriradikalismin yhteiset tekijät 1900-luvulla: individualismi, taistelu kirkkoa vastaan vai taistelu vapaammasta sukupuolimoraalista?
Ilmeisesti kyseessä olivat nämä kaikki yhdessä. John Stuart Mill ja Friedrich Nietzsche palvelivat tätä joukkoa sulassa sovussa. Ajatuksen ja tutkimuksen vapaus lienee sittenkin ollut toissijaista. Tulkitsen itse, että kyseessä oli ennen muuta intelligenssillään keikailevan egon vapauttaminen ja glorifiointi eikä niinkään vapaus arvona sinänsä. Nythän näemme, miten vaikeaa erilaisten mielipiteiden hyväksyminen on sille joukolle, joka väittää olevansa liberaalia.
Lindroth kuvaa taistelun vaiheita ja tanskalaisen nationalismin ilmentymiä kiinnostavasti. Stereotypiat ovat tietenkin tällaisissa yhteyksissä tarpeellinen asia. Tanskalainen on ollut ruotsalaisesta näkökulmasta rabulisti ja boheemi, roisimpi ja rohkeampi pilailija kuin vaikkapa ruotsalaiset. Se on myös heidän omakuvansa.
Niinpä siellä on uskallettu jopa haastaa eliitin taidemaku. Muuan Peter Rindal kokosi 1960-luvun alussa addressin valtion taidesäätiötä vastaan, jota syytettiin valtion varojen väärinkäytöstä. Se kun oli rahoittanut käsittämättömiä ja naurettavia teoksia.
Tanskalainen vapaamielisyys on ollut aidosti rohkeaa tunnetusta Janten laista huolimatta. Tämähän on se Jyllantiin sijoittuva kaupunki (esikuvana Nyköping), jossa ahdistava pikkuporvarillisuus luo suuren yhdenmukaisuuden paineen ja nitistää poikkeavan persoonallisuuden.
Mutta tanskalaiset olivat kyllin intelligenttejä ymmärtääkseen oman tilansa. Tulee mieleen ajatus, ettei Jyllands Postenin tapaus suinkaan sattumalta ollut juuri Tanskassa.
Mutta olihan Ruotsissakin tuo tunnettu Lars Vilksin juttu, jota kirjoittaja ei laajemmalti selosta. Juuri sellaiset joka tapauksessa olisivat hyviä koetinkiviä, joilla yhteiskuntien kyvyt punnitaan. Mitä on kansalaisuus ja mitä alamaisuus? Onko Ruotsi itse asiassa henkisen epävapauden ja suoranaisen orjamentaliteetin maa? Vai poikkeaako se kenties edukseen muista pohjoismaista? Jo, niin miten?
Lindroth ei aseta kysymystä tällä tavalla, mutta toteaa kyllä Ruotsin erityispiirteet. Historiallisen perintönsä johdosta ruotsalainen nationalismi on hänen mielestään poikkeuksellisen heikkoa. Tosin kansallinen ylpeys ”Ruotsin tien” ja kansankodin kehittämisestä on havaittavissa, mutta muuten asia ei herätä tunteita, sanoo hän.
Tähän kannattanee suhtautua varauksin. Ruotsin lipun päivästä on tässä takavuosina tehty vapaapäivä ja myös saluuttipäivä. Silloin ammutaan aina suurin määrä kunnialaukauksia, 21 kappaletta. Tekijä toteaa tämänkin, mutta pitää sitä toisarvoisena, mitä se sinänsä toki onkin.
Joka tapauksessa voitaneen asia tulkita myös niin, että ruotsalaisten kansallisylpeys, joka kohdistuu ainoaan oikeaan yhteiskuntamalliin, on niin suurta, ettei voida edes ajatella sen todellista haastamista, minkä ruotsidemokraattien kohtelu osoittaa.
Itse kansankoti on kyllä kriisissä, mutta siitä huolimatta maa on päättänyt jatkaa menoa sinne, minne tuuli vie, jarruttelematta.
Ruotsissa on poliittisen ristiriidan ytimessä tekijän mukaan kahden symbolin välinen jännite: kansankoti vai New York.
Jälkimmäinen näyttää olevan se uusi tila, johon kehitys luonnostaan kuljettaa, tahdoimmepa sitä tai emme. Mutta mitäs vikaa siinä onkaan? Pari lapsellista sitaattia eri henkilöiltä on otettu kuvaamaan NYC:in ihanuutta: siellä on jokainen neliösenttikin niin täynnä jännitettä!  Miten hyvä onkaan siellä unohtaa toisenlaisuutensa:. Se on niin täynnä virikkeitä! Tuossa on joku huumekauppias, tässä eksoottinen ravintola!
New York on itse monikulttuurisuus. Kaikki ovat siellä maahanmuuttajia ja erilaisia. Ruotsalainen maalaisidylli ja itse asiassa myös kansakuntaan rajoittuva kansakoti ovat menneisyyttä. Niitä ei voida palauttaa, vaikka kuinka yrittäisi.
Tuntuu kuin tekijä yhtäkkiä antaisi kriittisen mielensä halvaantua kosketellessaan näitä teemoja. Malmö on itse asiassa Ruotsin New York. Eikö Malmössä olekaan ihanaa? Miksei olisi? New Yorkiin kuuluvat myös slummit ja kun niin on, kuulukoot ne myös Malmöhön ja muhinkin Ruotsin kaupunkeihin?
Tekijä tunnustaa kirjan lopussa, etteivät päätöksentekijät nykyään oikein tiedä, millaisia tuloksia ja sivuvaikutuksia heidän päätöksillään on, mutta he tietävät kyllä, että niitä aivan varmasti tulee. Populismi on tässä tilanteessa helppo tie ja väärille profeetoille se tarjoaa hyvän mahdollisuuden.
Mutta mikäpä onkaan se oikea tie? Lindroth on varmasti oikeassa sanoessaan, ettei oikein tiedetä, millaisia ovat ne hyvin merkittävät seuraukset, joita nykyisin tehtävillä päätöksillä on. Häneltä taitaa kuitenkin puuttua rohkeutta tunnustaa, että niiden katastrofaalisuus kyllä on selviö.
Uuden New Yorkin rakentaminen Pohjolaan ei ole mahdollista eikä varmastikaan toivottavaa, semminkään kun kukaan ei tiedä, mitä holtittomasta rakennustoiminasta täällä tänä päivänä voisi syntyä. Malmö on varmaankin se, mitä saadaan aluksi, mutta hallitsemattoman väestönvaihdon perintö tulee vaikuttamaan ajasta aikaan.
Entäpä, jos onnistutaan kehittämään pohjoismainen Baltimore tai Detroit? Huumeenmyyjiä ja kuppiloita saadaan varmaankin joka makuun, mutta mitä sanoisimme jälkipolville, jotka kerran lukevat siitä, millainen Pohjola kerran oli ja kiroavat päättäjien nykyisen sukupolven?
Lindrothia ei varmaan kannata arvostella liian ankarasti. Saattaa olla, että kirjan lopussa esitetty kysymys on rajuinta, mitä lukevalle yleisölle Ruotsissa voi tarjota. Kuten kirjoittaja toteaa, Vihavaisen tai Paloheimon kaltaiset omalaatuiset tyypit, joita voisi kutsua antisankareiksi, eivät saisi Pohjanlahden länsipuolella enää julkisuutta.
Niinpä niin. Ehkäpä tämä jotakin sanoo myös Ruotsin omalaatuisuudesta.

13 kommenttia:

  1. Taisi olla profesori Lillrank, joka varoitti, että meitä uhkaaa suurempi vaara Ruotsin kuin Venäjän puolelta. Tottahan se on, että meillä alkaa olla kummallakin puolella valtiot, jotka ovat hukassa itseltään. Toinen väittää kivenkovaan olevansa moraalin suurvalta ja toinen väittää, että kerran suurvalta, aina suurvalta.
    Kummankin väitteet ovat vain väitteitä, paitsi Venäjällä on vetypommi ja lääniä vaikka kahdelle suurvallalle. Ruotsiparalla ei ole kuin Ikea, ja haalistuva muisto ammutusta Palmesta. Sekin muisto rapistuu, kuin illuusio moraalista, sillä uusruotsalaiset vähät välittävät moisista, elleivät suorastaan väitä niitä rasistisiksi reliikeiksi.

    VastaaPoista
  2. Ahdistava pikkuporvarillisuus luo suuren yhdenmukaisuuden paineen ja nitistää poikkeavan persoonallisuuden. Niin tekee myös arvoliberalismi: yksilön oikeuksien ja tasa-arvon korostaminen jalostavat yksilön yhteiskunnallisen kokemuksen. Jokainen on tasa-arvon nimissä kykenevä tekemään mitä tahansa työtä koulutuksesta ja kokemuksesta riippumatta. Jälki on sen mukaista. Jokaisella ihmisellä ja hänen ”ainutlaatuisella taiteellaan” on oikeus järkyttää keskiarvoa. Ulosteista, tappovideoista, nisteistä, terrorimista, yksinkertaisuudesta ja malmöistä tulee uusi keskiarvo, jota järkytetään aikanaan. Järkytysskaala on uusiutuva eikä koskaan saavuta absoluuttista maksimia ja täyttymyksen tilaa. Ikuisessa taistelussa paremman puolesta evlut kirkko toimii islamin hyväksymällä hämmästyttävällä innolla itseään ja sivistystä vastaan uuden keskiarvon puolesta. Samassa eturintamassa poliittiset edeskäyvät ja ns taiteen eturivi ahdistavat keskiarvoa marginaaliin. Kunnes ei enää mikään muu järkytä kuin ahdistava pikkuporvarillisuus. Mutta ei kansalla ole enää silloin kotia.

    VastaaPoista
  3. "Ruotsissa on poliittisen ristiriidan ytimessä tekijän mukaan kahden symbolin välinen jännite: kansankoti vai New York.
    Jälkimmäinen näyttää olevan se uusi tila, johon kehitys luonnostaan kuljettaa, tahdoimmepa sitä tai emme. "

    Marxilaista, ja liberalistista ajattelua. Niinkuin historialla olisi joku polku tulevaisuudessa! Menneisyyteen polku löytyy, mutta tulevaisuudessa??

    Tulevaisuus on sellainen miksi äänestäjät sen demokratiassa haluavat, ja toiveetkaan eivät useimmiten toteudu. Onneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihminen pyrkii minimoimaan kärsimystä ja maksimoimaan onnellisuuttaan (koskee vain ns tolkun ihmistä)

      Nykyajan motto ”shit happens” (ei ole olemassa mitään luonnon, jumalan tai historian a la Marx lakia jonka mukaan ihmisen/ihmiskunnan elämä on määrätty).

      Äänestämällä oikein (esim 2019) ”paskaa” ei pääse tapahtumaan niin usein..

      Setarkos

      Poista
  4. Ehkä ne maine ja kunnia ennen pitkää lankeavat tätä tietä myöten myös siellä Pohjanlahden tuollapuolen. Sitten kelpaa täälläkin kiinnostua; tapahan on ihastella ja apinoida sitä mitä ruotsalaisetkin tekee.

    Onko Lindroth esittänyt teihin jotain muitakin viittauksia kuin omalaatuinen antisankari? Kuinka hän liittää teidät populismiin ja nationalismiin?

    VastaaPoista
  5. No hiukan siteeraa Länsimaiden tuhoa sieltä, missa arvelen (kulttuuri-)venäläisen näkökulman voivan tarjota kiinnostavan vaihtoehtoisen tarkastelutavan moniin ilmiöihin. Ylenmääräistä amerikkalaista kuin myös islamilaista näkökulmaa oudoksun, sanoo hän ihan oikein.

    VastaaPoista
  6. Timo, Suomella on se ongelma, että Suomelta puuttuu keskiö. Me olemme kuin päättömät kanat ilman kotia. Konservatiivinen ydin puuttuu kulttuurista. Ehkä olemme liian nuoria. Kesällä oleskelin Virossa, ja jo siinä maassa on keskiö. Konservatiivinen kulttuurin ydin. Sen aistii heti. Meiltä se puuttuu. Hyvin porvarillista aikaa tämä on kyllä. Porvarillista siinä mielessä, että juuri kukaan ei kapinoi ja ne harvat jotka kapinoivat ovat täysin ulkopuolella. Kukaanhan ei ole porvarillisempi kuin suvaitsevainen liberaali.

    VastaaPoista
  7. Suomalaisen kultuurin ja politikan ydin on anarkistinen. Kekkonen oli mielipiteineen suuri anarkistinen ajattelia, suoraan Pietari suuren henkinen perillinen.
    Kansallisia erityispiirteitämme on ollut mahdollisuus taipaltentakaisuuteen, historiassa jos maaanmiehiämme on ahdistanut virkavalta tai liika yhteisöllisyys olemme joukkoina paenneet omiin impivaaroihimme,siten Suomi on asutettu.
    Skandinavia on meille siksi outo ja vieras viitekehys.

    VastaaPoista
  8. "Skandinavia on meille siksi outo ja vieras viitekehys."

    "Suin päin tulevaisuuteen"

    Ruotsalaiset eivät ole ainoastaan bättre talande vaan myöskin bättre tänkande.

    Mutta ruotslaisilla on yksi heikkous: heillä ei ole historiassa omaa Otto Wille Kuusista. Tosin oli olemassa kylläkin joku pikku ”Otto Kusinen”, joka murhasi Karl Bildtin. Murha sattui tapahtumaan juuri sen jälkeen, kun Karl Bildt ryhtyi julkisesti kritisoimaan neuvostoliittolaista kommunismia.

    Laajat kansanjoukot eivät tietenkään tiedä, että ruotsalaiset intellektuellit olivat 1800-luvun puolivälissä kehittelemässä muiden eurooppalaisten kanssa ideaalista yhteiskuntaa, kommunismia. Kaikki asiaan kuuluneet asiakirjat olivat heti julkaistu ruotsiksi samojen kansien sisään.

    Karl Bildt –raukka intoutui tekemään vertailuja ja sai kuulan takaraivoon.

    Venäjällä on historiansa aikana ollut valtava määrä kaikenlaisia ”Otto Wille Kuusisia”, aina silloin kun piti laajentaa Venäjän aluetta uuteen suuntaan. Serbialainen opiskelija Principa oli varmasti sellainen pikku Otto. Muammar Kaddafi, joka ampui alas lentokoneen oli kylläkin suuri sellainen ”Otto”, Saddam Husseinista puhumattakaan, joka ampui ohjuksia Israeliin. Nykyinen pulleaposkinen ”Otto Wille Kuusinen” on tietysti pohjoiskorelainen Kim, joka myöskin aikoo ampua ohjuksia jonnekin.

    Hyvänehyvvyys tokkii, mistä Suomelle löytyykään oikea viitekehys?

    VastaaPoista
  9. "...joka murhasi Karl Bildtin". Tiettävästi Carl Bildtiä ei ole murhattu. Tarkoittaneeko eilinen Anonyymi klo 23.41 Olof Palmea?

    VastaaPoista
  10. Poliitikolla pitää olla tappajan luonne

    Noin otsikoi HS vähän aikaa sitten jonkun maakuntapoliitikon isältään perimän opin.

    Suomen turvallisuuspoliittinen doktriini perustuu ns. Hammurabin lakiin: silmä silmästä, hammas hampaasta. Siksi 900 000 reserviläistä sai kirjeen kotiinsa.

    Jospa onkin näin, koska niin on jos siltä näyttää, kuten UKK siteerasi italialaista kirjailija Luigi Pirandelloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Pitää olla luja hyvän puolesta, ei yksin pahaa vastaan" on Sauli Niinistö sanonut jostakin lehdestä ihan näinä päivinä lukemani perusteella.

      Poista
  11. Tappiomielialan lietsomisesta saattoi saada sodan aikana kuolemanrangaistuksen, ymmärrän sen, mutta eikö jokainen peruslaskutaitoinen jo kykene aivan helposti laskemaan syntyvyys- ja muiden väestötilastojen perusteella, että peli on menetetty? Ensin Ruotsissa, Saksassa, Norjassa, Hollannissa, sitten pian muuallakin ellei jotakin erittäin poikkeuksellista tapahdu.
    Niin kauan kuin "kansakoti" on pystyssä satoine subjektiivisine oikeuksineen kaikille maapallon asukkaille, ei virta tietenkään pysähdy.
    Väestö vaihtuu, sittenkin, ja karavaani sananmukaisesti kulkee, tännekin.



    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.