tiistai 14. marraskuuta 2017

Sota ja demokratia



Demokraattisen sodan ongelmia

Kaikki demokraattinen on, kuten tiedämme hyvää ja kannatettavaa ja ikävillekin asioille niiden demokraattisuus antaa oman kultaisen silauksensa: kun kaiken takana on kansa eikä mikään tyrannin tai muun satunnaisen yksilön mielivalta, on kohtalon kolhutkin kestettävä. Kun yksi kaatuu, kaatuu hän monien puolesta ja niin edelleen.
Mutta rintamalla demokratia ei toimi. Jos sotilaat saavat äänestää siitä, mitä tehdään vai tehdäänkö mitään, he usein valitsevat sen vaihtoehdon, joka on heidän henkilökohtaisesta näkökulmastaan rationaalinen.
Venäjän Väliaikainen hallitus kiiruhti ensimmäisenä toimenaan poistamaan kuolemantuomion ja antoi sitten myös sotilaiden oikeuksien julistuksen. Siinä otettiin pitkä askel kohti sotamiesten ja upseerien tasa-arvoa. Itse asiassa edelliset olivat tietenkin niskan päällä, koska olivat enemmistö.
Upseerit, joiden rivit olivat harventuneet miehistön toimeenpanemien teloitusten takia, menettivät auktoriteettinsa ja siinä vaiheessa, kun Suomi itsenäistyi, ei Venäjällä enää ollut sellaista armeijaa, jolla kukaan olisi voinut mitään tehdä. Se ei totellut, vaan oli ”sairas elin”, kuten Lenin sanoi ja sen oli vain parasta antaa lopullisesti hajaantua niin pian kuin mahdollista.
Kuitenkin vielä huhtikuussa, Kerenskin käydessä Helsingissä, hän oli saanut mahtavat suosionosoitukset sotilailta ja kun puoliksi suomalainen amiraali Maksimov, joka oli noussut laivaston komentajaksi, kysyi, haluavatko sotilaat nyt puolustaa uutta vapauttaan, olivat suosionosoitukset ylenpalttisia.
Mutta teoria on teoriaa ja käytäntö on käytäntöä. Lopultakin löytyi vain harvoja, jotka halusivat vielä vaarantaa henkensä hyökkäyksissä. Houkuttelevampaa oli äänestää jaloillaan ja liittyä niihin joukkoihin, jotka olivat siirtyneet kotikulmille maata jakamaan.
Pentti Renvall olisi ehkä tässä todennut, ettei venäläisen sotilaan henkinen kehitys ollut vielä sillä tasolla, että hän olisi kyennyt samaistumaan sellaisiin abstrakteihin asioihin kuin isänmaan etu.
Näin se saattaa olla. Lenin tunsi pappenheimilaisensa ja panosti häikäilemättä vastuuttomaan propagandaan, jonka tarkoituksena oli tehdä Väliaikaisen hallituksen asema entistäkin mahdottomammaksi. Yleismaailmallinen sisällissotahan siinä oli bolševikeilla tavoitteena eikä asiaa edes peitelty.
Kun työläisten ja talonpoikien puna-armeija (RKKA) sitten saatiin luotua, siitä olikin demokraattisuus kaukana. Sen sijaan toimi varsin hyvin ja aktiivisesti terrori, joka kohdistui muun muassa panttivankeihin: upseerien perheet tapettiin, mikäli nämä pettivät ja nimet julkaistiin lehdissä muille varoitukseksi.
Tämä ei ollut enää demokratiaa, vaan periaatteessa kansanvallan korkeampi aste, joka oli miljoona kertaa demokraattisempi kuin porvarillinen demokratia (V.I.Lenin). Ei vähä mitään.
Epädemokraattiset armeijat osoittautuivat sitten varsin kelvollisiksi sotilaallisen kyvykkyytensä puolesta ainakin toisessa maailmansodassa.
Puna-armeija kärsi hirvittäviä tappioita, mistä saa paljolta kiittää sen johtoa, mutta sen moraali kesti kuin kestikin. Toki NKVD:n ns. sulkuosastoilla oli asiassa tärkeä roolinsa. Ne eivät koskaan ampuneet ohi.
Mutta myös demokraattisten maiden armeijat yltivät aivan hämmästyttäviin suorituksiin. Viittaan tässä vain Suomen armeijan tekoihin.
Ennen vuotta 1918, kuten myös ennen vuotta 1939 moni oli epäillyt suomalaisten sotilaallista kykyä, kuten aikalaisdokumentit osoittavat. Jostakin ihmeen syystä vuoden 1937 Pidot tornissa -keskustelussa epäillään erityisesti suomalaisten kykyä puolustussotaan. No, sekin sitten pian kokeiltiin.
Itse asiassa oli ja on todella outoa ajatella, että rauhallisesta siviilimaailmasta repäistyt nuorukaiset todella muuntuivat nopeasi sotilaiksi ja pärjäsivät, ongelmia toki vähättelemättä.
Toisen, kuten ensimmäisenkin maailmansodan suuri ratkaisija oli kaikesta päätellen muuan lännen suuri demokratia. Kun se heitti resurssinsa peliin, oli Uusi Eurooppa tuomittu.
Ihmishenkiä amerikkalaiset säästivät parhaansa mukaan, siis omalla puolellaan, ja maailmansodat verottivatkin vain hyvin pienen siivun Yhdysvaltojen miesvoimasta. Tässä mielessä itärintama ja länsirintama olivat kaksi eri maailmaa.
Yhdysvaltojen demokraattinen sodankäynti onkin aina noudatellut noita perinteitä: massiivinen kalusto ja vähän verta. Sivumennen sanoen, Stalin oli valmistautunut käyttämään samaa kaavaa ja mainosti sitä jo suurella kampanjalla ennen sodan puhkeamista. Sitten kaikki meni pieleen.
Venäjä oli toisessa maailmansodassa suunnitelmallisen tuhoamissodan kohteena. Olisiko demokraattinen Venäjä kyennyt sillä kertaa kestämään Saksan hyökkäyksen? Vuonna 1917 se ei kestänyt, kuten tiedämme.
Ikävä kyllä, emme tiedä vastausta. Ehkä jonkinlaisen vihjeen tarjoaa se, että demokraattinen Suomikin sentään kesti hyökkäyksen, jossa sitä uhkasi totalitaarinen kansanmurha, kuten perustellusti pelättiin.
Ehkäpä oleellista on, että demokraattinen sota edellyttää laajoilta kansanjoukoilta vakaata uskoa siihen, että on parempi kuolla, kuin alistua siihen komentoon, joka on uhkaamassa. Se on aika jylhä tilanne, mutta jotakin vastaavaa oli pelissä jo peloponnesolaissodissa.
Sen sijaan vuonna 1917 venäläinen sotilas tuskin osasi pelätä kotinsa ja mantunsa puolesta muuta kuin naapurin Petkaa, joka saattaisi ehtiä ensin paikalle, kun maita jaettiin.
Ehkäpä voisi päätellä, että demokraattisen maan sotaponnistelujen menestys edellyttää aivan tietynlaista mentaliteettia tai ainakin henkistä tilaa, jollaista ei normaalioloissa saavuteta. Tarvitaan vihaa.
USA on aloittanut ja lopettanutkin suuren määrän hyökkäyssotia, etupäässä ns. epädemokraattisia maita vastaan. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta suuret epäonnistumiset toki muistuvat mieleen päällimmäisinä. Vietnamista lähtien. Eipä se ole mikään häikäisevä Hall of Fame, mutta kenelläpä sellaista olisi? Suomea en nyt laske mukaan.
Vaikka itse sotilaskoulutuksessa ja taistelutoiminnassa myös Amerikassa epäilemättä sovelletaan mahdollisimman suurta epädemokraattisuutta, mikä on hyvä asia, ei yhteiskunnan luonne voi olla vaikuttamatta sotilaisiin ja heidän suoritukseensa.
Kotirintama nykyaikaisessa demokratiassa on hyvin hauras ja jo muutaman kymmenen sinkkiarkun lähettäminen kotimaahan saattaa meidän päivinämme aiheuttaa vakavan reaktion. Vielä pahempaa saattaa olla joku youtube-klippi siitä, miten kuolleita (sic!) sotilaita kohdellaan. Elämme sentimentalismin aikaa.
Menestykselliseen sotimiseen on aina vaadittu, paitsi rahaa, rahaa ja rahaa, myös moraalista kestävyyttä (morale), millä ei tässä viitata etiikkaan.
Näyttää uskottavalta, että taistelija tarvitsee polttoaineekseen vihaa pystyäkseen hyvään suoritukseen. Venäläisillä tätä resurssia oli toisen maailmansodan aikana runsaasti, kun saksalaiset siitä huolehtivat. Ja vihan viljelyllä oli myös tärkeä julkinen rooli.
Sotilaat  säilyttivät parhaana aarteenaan Ilja Ehrenburgin verenhimoisia kirjoituksia ja Konstantin Simonovin teoksista löydämme silottelemattoman kuvan siitä, mitä rintamasotilaan mielessä liikkui.
Toki vihaa syntyi myös meillä, kuten kaikissa puolustautuvissa armeijoissa tapahtuu. Huomautan, että myös jatkosodassa puolustuksellinen elementti oli psykologisesti hyvin tärkeä.
Eräässä asiasta huolestuneessa järjestössä oli sotien välisenä aikana epäilty, löytyisikö maastamme itse asiassa todellista ryssävihaa, kaikkihan viittasi siihen, että sitä oli aivan riittämättömästi.
Mutta turha huolihan tuo oli, saattaa jopa olla, että kansallamme on tuolla alalla tiettyä erityislahjakkuutta. Siihen viittaavat eräät kansatieteiljöiden arviot.
Nyt elämme kuitenkin syvintä rauhan aikaa. Suhteemme venäläisiin on ollut varsin hyvä ja jopa erinomainen huolimatta siitä, että jotkut ovat yrittäneet vääntää muutaman kyselyn tuloksia väkisin huonompaan suuntaan.
Näinhän naapureiden kesken tulee ollakin ja olisi suorasataan perverssiä ajatella, että tänne, meidän rajoillemme, voisi koskaan enää tulla sellaista katastrofia kuin toinen maailmansota oli.
Perverssiä tai ei, asiaa tunnutaan joka tapauksessa eri puolilta innokkaasti pohjustettavan, mikä aiheuttaa tiettyjä ajatuksia. Ehkäpä aikamme on jo niin edistynyttä, että sotaakin voitaisiin käydä vailla vihaa? Jo Erwin Rommel kirjoitti vuonna 1950 julkaistun muistelmakirjan Krieg ohne Hass, jota en valitettavasti ole lukenut.
Ilmeisesti kirjoittaja joka tapauksessa haluaa tuoda esille moraalisesti ylevän asenteen ammattiinsa, mikä kaiketi asettaa hänet tavallisen raa’an ja kiroilevan rivimiehen yläpuolelle. Ainakin uskon, että otsikolla -kuka sen sitten onkin keksinyt- pyritään sanomaan, että ainakin päähenkilön tavoitteena oli hieman tavallista parempi sota.
Rommel tunnetusti menestyi aluksi ihan hyvin, enkä tiedä, oliko lopullinen epäonnistuminen sitten vihasta kiinni. Mieleen tulee, että kyseessä saattoi olla kondottierin tai Landsknechtin mentaliteetti: soditaan tässä ammattimiesten kesken ja lopetetaan sitten, kun tuntuu kohtuuttomalta.
Ehkä nykyaikainen sota Euroopassa (luoja siltä varjelkoon!) voisi jotenkin muistuttaa menneiden aikakausien kabinettisotia? Mitäpä vihaa kansoilla olisi toisiaan kohtaan näinä päivinä? Mihin sitä tarvittaisiin?
Poikkeuksena ovat tietenkin jotkut paikalliset liikkeet ja kuppikunnat, joille sissisodasta on tullut elämäntapa ja -tarkoitus, ammatti, jota vastuuttomat ulkopuoliset rahoittavat. Kerran aloitettu väkivalta on itseään ruokkiva kierre, kuin tulipalo, jonka sammuttaminen mahdollisimman varhain olisi kaikkien intresseissä.
Ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä uskottiin yleisesti, etteivät eri maiden työväenliikkeet sallisi suursodan syttymistä. Toisin kävi. Sen sijaan, että olisivat yhdessä nousseet hallituksiaan vastaan sodan ehkäisemiseksi, työväenpuolueet äänestivät sotilasmenojen puolesta.
Tämä leimasi etenkin Saksan sosialidemokraattisen puolueen sellaisella häpeätahralla, ettei siitä puhdistautuminen onnistunut ennen kuin jouduttiin Hitlerin jyrän alle.
Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi: kyllä ensimmäinen maailmansota hyvin demokraattinen oli ja siksi niin perusteellisen tuhoisa.
 Samaa voidaan sanoa myös toisesta maailmansodasta. Suureksi ongelmaksi tuli, miten voitaisiin lopettaa ennen toisen osapuolen totaalista lyömistä. Mitä kansa sanoisi turhista uhrauksista? Mielipidetarkkailun mukaan nämä kysymykset nousivat esille myös Venäjällä Suomen suhteen.
Stalin kuitenkin osasi lopettaa ajoissa. Hän ei ollut mikään demokraatti eikä kostonmoisen kansan mielipiteisiin sidottu.

15 kommenttia:

  1. "Nyt elämme kuitenkin syvintä rauhan aikaa. Suhteemme venäläisiin on ollut varsin hyvä ja jopa erinomainen huolimatta siitä, että jotkut ovat yrittäneet vääntää muutaman kyselyn tuloksia väkisin huonompaan suuntaan."

    Niin no, onhan tuosta ehkä löydettävissä jokunen esimerkki myös tämän syksyn kirjauutuuksista. Varsinkin eräs tuottelias dekkaristi on jälleen laittanut koko luomisvoimansa peliin osoittaakseen, mitä katalia suunnitelmia eräskin valtakunta mitä ilmeisimmin hautoo poloisen lähinaapurinsa päänmenoksi, ja kukaties jo aivan pian... Siis vähintäänkin aikoo ja suunnittelee, jos ei ihan vielä ole yrityksen asteelle päässyt, kuten se tarinan kissa omaa pahantekoaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Remeksen kirjassa on kyllä myös ihan realistisia Venäjään kohdistuvia uhkakuvia. Kun NATO on tullut baltiaan, on luonnollista, että geopolitiikkaan uskova Venäjän johto miettii myös vastasiirtoja. Keinot eli kybersodankäynti on jo tuttua Virosta, Ukrainasta ja Krimiltä. (On väitetty, että Remeksellä olisi yhteyksiä tahoihin, joilla on tietoa puolustusvoimien todellisista uhkakuvista.)

      Poista
  2. Ensimäisen kommentin toteamukseen ei voi muuta kuin nyökytellä hyväksyvästi,massoihin vaikutetaan kätevimmin populaarin viihteen keinoin, kun yksilö rentoutuneessa mielentilassa lukee Remeksen tuotantoa,asenneilmapiiri siirtyy suoraan yksiön omaksi jalostuneeksi mielipiteeksi.

    Geopolittinen tilanne on kuulema ja väittämänmukaan nyt vastaava, kuin enimmäisen ydipommien pudotuksen jälkeen,yhdysvallat on keksinyt keinon tehdä käyttökelvottomaksi sitäkohtaan suunnatut ydiaseet,jollakin avaruuteen asetetulla härpäkeellä.
    On muka vaurioitettu jo pohjois-Korean ojussysteemejä.

    Tulipa vain mieleeni,liityisikkö yhdysvaltain erityinen mielnkiinto maamme pohjoisia osia kohtaan , juuri tuosta strategisesta etumatkasta.

    VastaaPoista
  3. "Olisiko demokraattinen Venäjä kyennyt sillä kertaa kestämään Saksan hyökkäyksen? "

    Samaa olen itsekin usein miettinyt ja tuosta syystä suhtautumiseni Staliniin on vähintäänkin ambivalentti: jos tämä ei olisi kansansa verellä ja hiellä pakottanut maataan teollistamiseen ja luomaan siten nykyaikaisen armeijan perustaa, olisiko demokraattinen Neuvostoliitto (?) kestänyt Saksan hyökkäyksen. Jos mennään siitä askelta pidemmälle, olivatko länsiliittoutuneet yksin voineet lyödä Saksan, joka olisi voinut Neuvostoliiton lyötyään keskittää koko sotavoimansa länsirintamalle?

    VastaaPoista
  4. "Ehkä nykyaikainen sota Euroopassa (luoja siltä varjelkoon!) voisi jotenkin muistuttaa menneiden aikakausien kabinettisotia? "

    Tuon ajan armeijoille olisi luonteenomaista, että ne olivat ammattisotilaiden muodostamia. Blogistin viittaama "vihan" tarve liittyi asevelvollisuusarmeijoihin, joiden pitä muuttaa siviilit sotilaiksi ja luoda näille motivaatio tappaa toisia siviilejä. Niin ollen on hyvinkin mahdollista, että siirrymme vihattomien sotien aikakauteen, varsinkin jos delegoimme päätöksenteon algoritmien ohjaamiin automaattisiin asejärjestelmiin, kuten väitetään terrorismin vastaisessa sodassa jo julkisuudessa piilossa osin tehdyn.

    VastaaPoista
  5. Tämä oli mielessäni. Toisaalta sitten itse nuo terroristit ovat toista maata.

    VastaaPoista
  6. Menee vähän asiasta sivuun eli nykysuomeksi "off topic", muistamisen arvoinen asia joka tapauksessa: hybridisotia on käyty tuhansia vuosia, aina on kyse ollut muustakin kuin tappamisesta tai tapetuksi tulemisesta. Toisaalta Thukydides tuskin oli - taas nykysuomeksi - "hybridisodankäynnin jatkokoulutettava". Aika aikaa kutakin, paikoista puhumattakaan. -jussi n

    VastaaPoista
  7. "Venäläisen sotilaan henkinen kehitys ollut vielä sillä tasolla, että hän olisi kyennyt samaistumaan sellaisiin abstrakteihin asioihin kuin isänmaan etu."

    Oliko sitten Stalinin ja muiden diktaattorien? Vai onko kyseessä oma etu? Entä amerikkalaiset, jotka käyvät sotaa milloin missäkin, mitä he puolustavat? Isänmaan etua? Vai amerikkalaisen sotateollisuuden etua tuhoamalla muita kansoja ja niiden kulttuuria?

    Suomalaisista voi sanoa, että he luulivat puolustavansa isänmaan etua. Mutta isänmaan etua voisi puolustaa paljon paremmin muilla keinoilla. Suomen hallitus epäonnistui aikanaan, kun ryhtyi sotaan, se ei ainakaan tehnyt tarpeeksi puolustaakseen isänmaan etua. Eikä puolusta nytkään. Kun liitymme Natoon, puolustamme USA:n sotateollisuuden etua. Paras tapa ajatella isänmaiden etua on käyttää sotateollisuuden rahat koulutukseen, tietoon ja hyvinvointiin. Meillä on nykyisin globaali isänmaa.

    Ei isänmaan etu ole kuolla sen puolesta. Sota merkitsee tappiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Suomen hallitus epäonnistui aikanaan, kun ryhtyi sotaan, se ei ainakaan tehnyt tarpeeksi puolustaakseen isänmaan etua."

      Olisiko siis anonyymin mielestä Suomen tullut talvi- ja jatkosodassa varauksitta alistua Stalinin tahtoon? Neuvostoliiton ja Saksan vaikutuspiirissä olevien maiden saartamalla Suomella kun ei ollut muuta mahdollisuutta kuin valita näiden kahden pahan välillä.

      Entä pitääkö "käyttämällä sotateollisuuden rahat koulutukseen, tietoon ja hyvinvointiin" nyky-Suomen ryhtyä jokaisen tänne tulemaan halukkaan ulkovallan kynnysmatoksi?

      Poista
    2. Alistua Stalinin tahtoon? Tietääkseni Stalin tarjosi vaihtokauppaa. Stalin halusi Karjalan kannaksen ja otti sen. Luultavasti hän ei halunnutkaan koko Suomea, jos niin olisi ollut, hän olisi ottanut senkin - ilman suuria vaikeuksia. Suomessakin haaveiltiin Suur-Suomesta, eikä haluttu tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä. Suurempi joustavuus olisi voinut pelastaa sodalta, eikä itsenäisyyttä olisi menetetty. Historiaa ei voida enää muuttaa, mutta nyt ollaan menossa samaan suuntaan.

      Toinen kysymys: ei tietenkään, päinvastoin. Kehitysmaiden kansalaisia pitää kouluttaa ja oloja kehittää, jolloin pakolaisuus vähenee eikä syynä maahanmuuttoon olisi sota ja terrori niin kuin nyt. On epäloogista kannattaa asevarustelua ja vastustaa pakolaisuutta. Loogisempaa on estää sodat ja aseelliset konfliktit, jolloin turvapaikan hakijoiden määrä pienenee. Se on vaikea työ, mutta paljon kestävämpi kuin aseiden käyttö.

      Poista
    3. Stalin: olisiko hän todelakin tyytynyt vaihtokauppaan (vrt Balttia). Eikö olisi ottanut kevyesti, kyllä hän täysillä sitten yritti, onnistumatta.

      Asevaruste: nyt sotketttiin puolustusvalmis ja kehitysapu. En vastusta kehitysapua, varsinkin "pakolaisten" poispitämiseksi, mutta Suomen armeija ei varustaudu pakolaisten tai terroristien varalta vaan vihamielisten ulkovaltojen säännöllisten armeijojen hyökkäysten torjumiseksi. Näyttää anonyymillä olevan käsitteet - ettei myös ajatukset - sekaisin.

      Poista
    4. Jos puhun asevarustelusta, niin tarkoitan tietenkin koko maailmaa, enkä jaksa aina korostaa Suomea, vaikka joku keksii siitä saivartelua.

      Puolustusvalmius on toiselta nimeltään hyökkäysvalmius. Ne tuhannet miljardit (siis koko maailmassa), jotka käytetään aseisiin, tarvitaan kipeästi muuhun. Aseilla ja kehityksella on käänteinen korrelaatio. Esimerkkinä Syyria, Irak, Afganistan. Asetehtailijoiden hyvinvointi luo pahoinvointia muualle. Sitä armeijat ja poliitikot voisivat miettiä eikä aina syyttää muita.

      Toivoisin muutenkin suomalaisessa keskustelussa, että pysyttäisiin asioissa. Jos asiassa on virhe, niin se pitäisi sanoa, eikä korostaa keskustelijoiden henkilökohtaisia vikoja. Sehän vain osoittaa oikeiden perustelujen puutetta.

      Ehkä minulla on ajatukset sekaisin, mutta ainakin niitä on. Odottaisin samaa muiltakin, en vain rutiininomaista apinointia, jossa ajatukset on järjestetty auktoriteettien toimesta.

      Poista
    5. Asiayhteys viittasi asevarustelun osalta juuri Suomeen ("Suomen hallitus epäonnistui aikanaan, kun ryhtyi sotaan, se ei ainakaan tehnyt tarpeeksi puolustaakseen isänmaan etua. Eikä puolusta nytkään.").

      Suurvaltojen (US, Venäjä, Kiina) asevarustelusta olen samaa mieltä: se on hyökkäysvalmiuden luomista ja bisnestä. Sen sijaan pientenvaltioiden varustelu ei koskaan ole - ainakaan strategisesti - hyökkäys- vaan puolustusvalmiuden luomista. Maailmassa, jossa suurvallat ja sotilasliitot harjoittelevät sotaa, meilläkin pitää olla puolustusvalmius, totaalipasifismi ei toimi.

      Se, mikä provoisoi minut puhumaan ajatusten sekavuudesta oli puolustusvalmiuden ja kehitysavun sotkeminen: minusta molemmat ovat tärkeitä eivätkä sulje pois toisiaan, toki poliittisia painotuseroja on ja pitää olla. Kommentilla oli tarkoitus kritikoida ajatuksiasi ei persoonaasi. Pyrin väittelyisä aina keskittymään asioihin ja ajatuksiin ei henkilöihin, joskin myönnän, että henkilön ajatuksien tai ajattelun ja hänen persoonansa välinen ero on veteen piiretty viiva. Pyydän kuitenkin anteeksi ei tarkoittamaani ilmausta, Wiion laki toimi taas kerran.

      Ajatustesi omintakeisuutta rasittaa se, että olen kuullut uusvasemmistosta saakka niitä esitetyn jo 1960-luvusta saakka, itse asiassa jo paljon ennen(ks Arndt Pekurinen).

      Ps. Joskus myös aktoriteetit voivat olla oikeassa, usko tai älä.

      Poista
  8. Rommelin perikunnan toimittaman kirjan maininta on mielenkiintoinen. Britit eivät pitäneet että hänen luova 88 mm it-tykkien käyttäminen panssaritorjuntaan oli sodan "fair play" sääntöjen mukainen... Blogistille kiitos Varjo Suomen yllä kirjan työstä - selailu paljasti sen veret seisauttavaksi teokseksi. Suorissa dokumenteissa historia on raaimmillaan...

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.