perjantai 1. joulukuuta 2017

Imperialistin nuoruus



Imperialistin nuoruus

Winston S. Churchill, Nuoruuteni. Otava 1954, 380 s. (My Early Life, 1930). Kääntänyt Erkki Arni

Winston Spencer Churchill kuului Britannian korkeimpaan aateliin. Hän oli Marlborough’n herttuan sukulainen ja arvovaltaisen torypoliitikon poika, mikä ei välttämättä predestinoinut häntä mukavaan elämään.
Kunnianarvoisat sisäoppilaitokset, joita Englannissa yhä on, tuntuvat olleen yhtä epämiellyttäviä kuin useimpien asioiden kannalta hyödyttömiäkin kasvuympäristöjä. Ajanmukainen didaktiikka ei ankaruudestaan huolimatta onnistunut houkuttelemaan esiin erikoislahjakkaan pojan kykyjä, joten menestys jäi yleisesti ottaen varsin kurjaksi.
Vihaamiensa oppiaineiden sijaan Churchill löysi suuren ja palkitsevan kiinnostuksen kohteen klassisen historiankirjoituksen piiristä. Gibbonin ja Macaulayn tekstit olivat myös suurta kirjallisuutta ja nuori mies ahmi niitä intohimoisesti.
Niinpä Winstonia saattoi aikuisena sanoa sivistyneeksi mieheksi huolimatta siitä, ettei hän saanut koskaan yliopistokoulutusta. Itse asiassa koulusivistykseen jäi Harrowistakin ammottavia aukkoja, joita hän sittemmin yritti paikkailla armeijassa palvellessaan.
Sandhurstissa keskityttiin sotilasaineisiin ja Winstonistakin tuli kelpo ratsumies, aikana jolloin ratsuväki oli vielä aselajien aatelia, jonne aristokratian kelpasi liittyä.
Churchill oli muutaman vuoden Mannerheimia nuorempi ja myös hän tuli näkemään ajan, jolloin uudet aseet tekivät rakkaasta ratsuväestä vanhanaikaisen.
Itse asiassa tämä tapahtui jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja kirjoittajaa siunaa sitä, että sai itse asiassa ratsuväkihyökkäykseenkin aseekseen huippumodernin ukkomauserin eikä miekkaa, jota hän ei olisi olkapäävammansa takia kyennyt käyttämään.
Joka tapauksessa niissä siirtomaasodissa, joita kirjoittaja kuvaa, olivat keskenään taistelevat joukot pitkälti samalla viivalla: niin Intiassa kuin Afrikassa molemmilla puolilla oli samanlaisia aseita -missä suhteessa, ei sanota- ja taistelut saatettiin ratkaista kylmillä aseilla. Ampuminen joskus jopa kiellettiin kuten Kaarle XII:n aikoina konsanaan.
Elämästä Englannin siirtomaajoukoissa kirja antaa koko lailla samanlaisen kuvan kuin odottaa saattaakin. Britit olivat pienenä vähemmistönä ja uskollisten paikallisten joukkojen ohella oli aina myös niitä, joiden lojaalisuus oli kyseenalainen.
Itse nuorten upseerien päivät menivät usein hyvin mukavasti ja kiintoisasti pelatessa pooloa, joka oli valtavasti resursseja imevä ja sotilaalle sopivan ronski harrastus. Siinä nuori kornetti pärjäsi erinomaisesti.
Oman lukunsa ansaitsee kuvaus kapinallisten pashtujen rankaisemisesta. Nämä olivat närkästyneet tien rakentamisesta alueelleen ja sotaisten tapojensa mukaan alkaneet käyttää uusia takaaladattavia kivääreitään.
Imperiumin kunnia ja sen nauttima arvonanto edellyttivät ankaraa rankaisua, joka ei ollut mikään läpihuutojuttu. Lopulta kapinallisten asuma-alue oli saatu muutettua elinkelvottomaksi erämaaksi ja sen asukkaat -niin syylliset kuin syyttömät- tapettua tai karkotettua. Myös rankaisijat olivat saaneet pahasti selkäänsä.
Kaiken kaikkiaan sodan kuvaaminen reippaana pelinä, jossa tappioihin suhtaudutaan huumorilla ja ne usein kuitataan understatementillä, oli ilmeisesti sitä, mitä lukijat halusivat. Televisiokuva olisi ollut jotakin muuta, pahempaa.
Churchill alkoi jo varhain kirjoittaa kokemuksistaan raportteja, jotka menivät erinomaisesti kaupaksi. Asiasta innostuneena hän ottikin eron armeijasta, mutta seurasi sitä silti useisiin taisteluihin sotakirjeenvaihtajana, jollaista ylemmät upseerit usein huonosti sietivät ja joka oli kiinni joutuessaan myös vaarassa tulla teloitetuksi.
Churchill ei nimittäin malttanut pysyä sivussa sotatoimista, vaan osallistui niihin aktiivisesti, myös Etelä-Afrikassa, jossa hän taisteli buureja vastaan ja joutui vangiksi.
Vankeutta seurasi uhkarohkea pako ja runsas julkisuus, joka varmasti paljon auttoi poliittisen uran kehittymistä. Sitä Winston oli aloitellut jo aiemmin ja, kuten tunnettua, se vei hänet ministerinpaikalle jo ensimmäisessä maailmansodassa ja sittemmin suureksi kansalliseksi symboliksi.
Kirjailija ja seikkailija Churchill antoi torypuolueelle sopivan sankarihahmon aikana, jolloin liberaalit ja Labour hyökkäsivät noita joutilaiksi peltopyiden ampujiksi leimautuneita vanhan aatelin edustajia vastaan.
Ilmeisesti jopa sosialistisia aatteita kannattavat työväestön edustajat saattoivat valita ehdokkaakseen Churchillin tapaisen miehen, joka edusti henkilössään parhaiksi brittiläisiksi hyveiksi luettuja rohkeutta, reiluutta ja urheiluhenkeä. Imperiumin mahti saattoi toimia korvikkeena ankealle arjelle suurissa tehtaissa.
Kuvatessaan siirtomaasotien taisteluita Churchill palaa usein siihen, miten toisenlaista olikaan sitten mädäntyä länsirintaman juoksuhaudoissa, joissa tappamisesta oli tehty teollisuutta eikä vihollista enää kohdattu henkilökohtaisesti.
Sivumennen sanoen, ensimmäinen maailmansota oli tuolloin ja on Englannissa yhäkin nimeltään suuri sota, The Great War, mikä hyvin sopii brittiläiseen ympäristöön myös tänään. Meille se ei sen sijaan sovi ollenkaan ja on jälleen yksi merkki aikamme suuresta tylsistymisestä, että sitä on siitä huolimatta ruvettu meillä yhä useammin käyttämään.
Ensimmäinen maailmansota toki merkitsi Britannialle miljoona-armeijan kutsumista aseisiin ja myös suunnilleen miljoonan ihmisen tappioita kaatuneina. Toisessa maailmansodassa selvittiin puolta vähemmällä.
Joka tapauksessa suursodan uusi luonne oli vanhan koulun miesten näkökulmasta jotakin saatanallista ja sen myötä jäi jopa koko etummainen aselaji, ratsuväki vanhanaikaiseksi. Kun hevosmiehiä -chevalier- ei enää ollut, ei ollut sen mukaista käytöskoodiakaan -chivalry. Sotaan liittynyt romantiikka kävi mahdottomaksi, onttoahan se varmasti oli aina ollut.
Tosin yksi aselaji sinnitteli yhä romantiikan tuntumassa ja se oli lentoase. Siihen myös Churchill oli ihastunut ja kuvaili paljon ilmaseikkailujaan eräässä toisessa kirjassaan. Mutta se on jo toinen juttu.
Nuoren Churchillin seikkailut imperiumin huippuhetkillä tarjoavat ajankuvaa ja myös melko lailla kiinnostavia detaljeja alkaen oppilaitosten kuvauksista ja päätyen alkoholikulttuuriin.
Nuori Winston, joka aina kertoo olleensa kohtuuden ystävä, oppi viskisoodan viehätykset vasta aikamiehenä. Sotilaat, toisin kuin yliopistoväki, eivät nimittäin harrastaneet ryyppäämistä opiskeluaikanaan ja tällä oli vaikutuksensa myös myöhempään elämäntyyliin.

17 kommenttia:

  1. Churchill oli syntynyt 1874 ja kuoillut 1956 90-vuotiaana. Ei hän ollut vian muutamaa vuotta Mannerheimia nuorempi. - Tämä asia jäi vaivaamaan., ja tarkistin sen.

    VastaaPoista
  2. Churchill oli syntynyt 1874 ja kuollut 1965 90-vuotiaana. Ei hän ollut vain muutamaa vuotta Mannerheimia nuorempi. - Tämä asia jäi vaivaamaan, ja siksi tarkistin sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkistit minkä? Mannerheim oli syntynyt 1867 ja Churchill 1874. Nopeasti laskien, M oli C:tä n.7 vuotta vanhempi, mikä taas tekee C:sta n. 7 vuotta nuoremman kuin M. Alle tusinan oleva määrä on muutama. Se, kumpi eli vanhemmaksi ei ollut tässä ollenkaan kysymyksessä.

      Poista
  3. Nokun hän nimenomaan oli. Toki minä sen tesin. Milloin Mannerheim sinun mielestäsi syntyi?

    VastaaPoista
  4. Ratsuväki oli menettänyt merkityksensä jo ennen kuin Churchill värväytyi. Yhdysvaltojen sisällisodan aikana miekat olivat jo vain upseerien koristeita. Ratsuväki menestyi vain teräasein varustautuneita villejä vastaan mutta jo buurisota paljasti armeija heikon tilan. Sen sijaan kenttälapio nousi arvoonsa. Vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa britit tosin vielä ylläpitivät ratsuväkeä kuin sillä olisi jotain merkitystä mutta saksalaisten konekiväärien ristitulessa haihtui kylmän teräksen hohde.

    VastaaPoista
  5. No joo ja ei suinkaan. Kyllä miekkoja ja peitsiä käyteltiin paljon vielä kauan sen jälkeen. Ja Venäjän kansalaissota oli omaauokkaansa siinä asiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Japanilaisilla upseereilla miekka kuului univormuun vielä toisen maailmansodan aikanakin, ja epäilemättä niitä on käytetty lähitaisteluissakin. Onhan sillä vähän toisenlainen ulottuvuus kuin jollakin pistimellä tai puukolla.

      https://fi.wikipedia.org/wiki/Katana

      Ja ratsuväkiaikana ei ratsumiehellä oikeastaan muuta erityisen käyttökelpoista asetta ollutkaan kuin sapeli, no ehkä revolveria lukuunottamatta. Hevosen selästä käsin kun on aika hankalaa käsitellä mitään muuta kuin yhden käden asetta, ainakaan liikkeellä oltaessa...

      -J.Edgar-

      Poista
    2. No olihan ne karbiinit rakuunoiden pääase.

      Poista
    3. Njoo no pitäähän aseistuksen nyt edes yrittää pysytellä ajan tasalla, mutta ei sen karbiinin käsittely ainakaan laukkaavan hevosen selästä käsin kovin helppoa ole, ei vaikka kyseessä olisikin jokin vipulukko-Winchesterin tyyppinen verraten lyhyt kivääri.

      Ja kysehän olikin nyt käyttökelpoisuudesta, ja varsinkin lähitaistelussa (tietysti vihollisen keskimääräinen varustautuminen huomioon ottaen) kylmä ase on kuitenkin huomattavasti käyttökelpoisempi. Tai lyhyt käsiase.

      Ja eikös ratsupoliisien väitetty käyttäneen sapeleita vielä Kemin veritorstain rähinöiden aikaankin, josta mm. tuolloinen sisäministeri sai sapeli-Simosen arvonimen... Vaikka tuo sapelijuttu nyt taitaakin olla aikansa kommareitten sepitelmää, jotakin ratsupiiskoja ne kai lienevät olleet.

      https://fi.wikipedia.org/wiki/Aarre_Simonen

      -J.Edgar-

      Poista
    4. Kirjassa The River War sir WC kertoo, miten oli mukana Brittien ratsuvaen viimeisessa suuressa atakissa Omdurmanissa. Kenraali Chineese Gordon oli jo kuollut ennenkuin Kitchenerin joukot saapuivat Sudaniin. Jo tuolloin tuntui Maxim olleen tarkea tekija, johon Kiplingkin viittaa runossaan (we have the maxim gun, and they have not)

      Poista
    5. Kyllähän siellä tämä haisee taustalla. Ja sitten oli vielä virralla niitä tykkiveneitäkin.
      Mutta eteenpäin pyrkivän poliitikon kannatti mieluummin korostaa kylmän teräksen käyttöä, vaikka hän kyllä senkin totesi, ettei se niin tehokasta ollutkaan.

      Poista
    6. Lienee kuitenkin niin, että Euroopassa ratsuväen viimeinen merkittävä taistelu oli Waterloossa 1815. Silloinkin se hävisi brittien jalkaväen neliöille. USA:ssa ratsuväellä oli merkittävä osa vielä 1860-luvun sisällissodassa ja sen jälkeisissä intiaanisodissa. Näissä revolverilla oli merkittävä rooli. (Kuriositeettina todettakoon, että siellä suosittu Coltin 45-kaliberinen automaattipistooli oli armeijan kokeissa valittu nimenomaan ihanteelliseksi ratsuväkiaseeksi: se kun oli helppo ladata hevosen selästä.)

      Ratsuväki oli jo aiemmin käyttänyt tehokkaasti käyttänyt suustaladattavia pistooleja. Idea oli siinä, että niitä käytettiin käsikähmassa lähietäisyydeltä, jolloin tarkkuus riitti ja suurikaliberisen pistoolin teho oli riittävä.

      Blogistin mainitsemat rakuunat kai olivat ratsastavaa jalkaväkeä ts laskeutuivat taistelussa ratsailta, joten karbiisi oli heille luonteva ase.

      Muistaakseni Neuvostoliitto käytti vielä II maailmansodassa ratsuväkeä. Vaikka se usein teurastettiinkin, läpimurron jälkeen se oli joskus tehokasta suuremman liikkuvuutensa johdosta varsinkin yhdistettynä panssarijoukkoihin. Neuvostoliiton ongelmana kun oli pitkään saada panssarijoukkoihin yhdistetty liikkuva jalkaväki. Neuvostoliitto taisi kehittää panssaroidun miehistönkuljetusajoneuvon vasta 1950-luvulla. Maailmansodassa kuorma-autot taisivat tulla enimmäkseen USA:sta.

      Poista
  6. Itselläni on USA:n ratsuväen viimeinen ratsupistoolimalli, kaliberi 58 vuosi 1859), joka on aika tehokas, sen lataaminen toki on oma riesansa ja ratsin selässä vienee puoli minuuttia.
    Olihan sitä ratsuväkeä vielä II maailmansodassa ja kai se joissakin oloissa toimi. Onnettomia tunareita olivat vanhat ratsuväkimiehet Voroshilov ja Budjonni, jotka olisivat kai mielellään nähneet ratsuväessä koko strategian perustan.
    Vanhassa, meilläkin tutulla melodialla lauletussa laulussa ratsuväki ja panssarit olivat rinnan: "Eh, da nashi koni bystrronogi, eh, da nashi tanki bystrohodny!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varjo Suomen yllä s 275 on mielenkiintoinen vuoden 1941 Stalinsijaatti, jossa tämä näkee ratsuväen osan "nykyaikaisessa" sodassa poikkeuksellisen suurena, rintaman murtamisen jälkeisessä menestyksen kehittämisessä ja takaa-ajossa erityisesti vetäytyvän tykistön. Siinä olikin tiettyä logiikkaa, koska suurin osa tykistöstä lienee tuolloin vielä ollut hevosvetoista, vieläpä Saksassakin.

      Poista
  7. VIHAVAINEN KOMMENTTI 1.12.17
    Vihavainen viittasi pastuihin eli Pakistanin ja Afganistanin sotaretkiin. Kannatta etsiä ja lukea - helpoimmin Jylhän mahtavana käännöksenä - Kiplingin upea runoelma Balladi Idästä ja Lännestä. Se on avain Afganistaniin.


    Tämä on jo asian ulkopuolella: 1952 Iranin uudistus- ja länsimielinenmielinen pääministeri Mossadek kansallisti maan öljyvarat. Uskollisena suurvallan periaatteelle ajaa ensisijaisesti lyhytaikaisia näennäisiä etujaan pitkän tähtäimen todellisen edun kustannuksella Churchill järjesti vallankaappauksen ja shaahin valtaan. Seuraukset tunnemme:

    Olen kyllä ajatellut, etä pitäisi arabeiksi pukeutuneina mennä suorittamaan kunniakäynti Churchillin muistomerkille: "Teidän ansiokkaan ja päättäväisen toimintanne johdosta Iraniin ei päässyt kehittymään moderni länsimainen oikeus- ja hyvin vointivaltio. Sellaisen seurauksena ennen niin luokkatietoinen Euroopan työväestö on rappeutunut elintasolaiskiaisiksi. Nyt iloksemme Iranissa ja muuallakin arabimaailmassa hengelliset arvot ovat saaneet ansaitsemansa sijan ihmisten sydämissä, koska muutakaan ei ole.”

    VastaaPoista
  8. Churchilliltä kysyttiin kerran hänen pitkän iän salaisuutta. Vastaus oli tämä:

    "Urheilu, en koskaan harrastanut sitä."

    VastaaPoista
  9. Joo, vanha sporttimies, ratsastus ja poolomestari. Mutta toki vanhemmin viski ja sikarit olivat tärkeämpiä eli aika aikaa kutakin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.