tiistai 16. tammikuuta 2018

Goodthinkin peruskysymyksiä



Pöyristymisen muuttuva rooli

Jokainen kai muistaa, miten koko Eurooppa ja osin muukin maailma järkyttyi äärettömästi, kun muuan taapero kuvattiin hukkuneena meren rannalla.
Yleensä ei ollut tiedossa se tarina, joka oli asian taustalla, mutta mitäpä siitä. Banaali kertomus isän tekohampaista kuultiin sitten myöhemmin. Muuttiko se asiaa? Miksi? Emmekö me joka tapauksessa järkyttyneet aidosti ja aiheellisesti? Emmekö myös lopultakin ja viime kädessä sittenkin olleet syyllisiä ja oliko sillä oikeastaan väliä?
Tekohampaat tekohampaina. Voidaanko edes koko maailman onnea ostaa lapsen kärsimyksillä, kysyi aikoinaan Ivan Karamazov ja vastasi kieltävästi. Luulen, että tätä asennetta pidetään yleisesti ylevänä ja ymmärrettävänä. Oikeudenmukaisuutta ei ole mahdollista luoda tuollaisilla uhreilla. Voidaanko se sitten luoda äärettömällä pöyristymisellä on jo toinen juttu ja sangen kiinnostavakin, sillä senhän me kaikki joudumme kohtaamaan.
Minua on joskus vaivannut kysymys siitä, mikä on ylevän ja vielä ylevämmän pöyristymisen välinen ero ja millaisissa tapauksissa tavallinen moraalinen närkästyminen riittää ja vastaavasti ei riitä.
Alussa mainitun taaperon kohtalo oli toki ääretön tragedia. Jos kerran ihmisen arvo ainutkertaisena olentona on ääretön, asia onkin oikeastaan pelkkä truismi.
Kaipa meidänkin, joka iikan kuolema on tai ainakin tietyissä oloissa voisi sitten olla ääretön tragedia. Onko se vanhojenkaan kohdalla varsinaisesti komedia? Ketään ei voida korvata eikä laskea hänen elämälleen hintaa.
Näin siis periaatteessa, vaikka käytännössä hintaa laskelmoidaan joka päivä ja monille lääkäreille preferenssien määrääminen on jokapäiväistä työtä. Onhan meillä vain rajallinen määrä resursseja ja äärettömiä asioita pitää hoitaa.
Eikä se ääretön muuten tarkoita kaikkein suurinta ja kaiken ohittavaa. Tokihan myös matematiikassa äärettömiin ei kuulu vain yksi ainoa luku, vaan niitä on ääretön määrä ja kaikki toinen toistaan suurempia, ns. ylinumeroituvia lukuja, muistaakseni. Tai siis niitä on pienempiä ja suurempia äärettömiä.
Niinpä lienee aivan mahdollista järkyttyä tai pöyristyä äärettömästi yhden ihmisen kohtalosta, mutta vielä enemmän äärettömästi useiden ihmisten kohtalosta. Näinhän sitä näemmä yritetäänkin tehdä.
Napoleonin tilillä oli miljoonia ihmishenkiä, mutta se roistomaisuus, jolla hän murhautti Enghienin herttuan, saattoi nostaa häntä vastaan enemmän pöyristyjiä kuin mikään toinen, mittakaavaltaan paljon suurempikaan ilkityö. Se oli sitä aikaa.
Itse asiassa ihmisen kyky pöyristyä on ilmeisen rajallinen. Aikoinaan moraalisen tunteen suuruutta pyrittiin osoittamaan eri tavoin. Vaatteen repäiseminen, paastoaminen, säkkiin ja tuhkaan pukeutuminen ja muu vastaava kertoivat, ettei kyseessä nyt tässä tapauksessa ollut joutava arkipäivän närkästyminen, vaan ääretön liikuttuminen ja kenties jopa moneen muuhun verrattuna erityisen suuresti ääretön.
Nykyään pöyristymisen suuruutta voidaan käytännössä ilmaista vain sanallisesti ja siinäkin on rajoituksensa, koska ns. vihapuhe edustaa suurempaa pahaa kuin pöyristymisen edustama hyvä. Se ei siis suinkaan ole pöyristymisen korkein muoto. Näin olen ainakin asian ymmärtänyt.
Pöyristymisellä oikeissa paikoissa on sinänsä kyllä erittäin suuri arvo, mutta, se kuuluu joka tapauksessa kansalaisvelvollisuuksiin. Se on vähän niin kuin kymppi käytöksestä. Erinomainen numerohan se on, mutta ei mitenkään erityisen kiitoksen arvoinen. Pienetkin puutteet ja hairahdukset tällä alalla sen sijaan tuomitaan ankarasti ja suurella yksimielisyydellä.
Itse asiassa voisin kerettiläisesti kuvitella, että esimerkiksi vuoreen kahlittu Prometheus tai jonninjoutavalla kivenpyörityksellä työllistetty Sisyfos ovat saattaneet alituiseen viljellä vihapuhetta.
Proetheuksen tapauksessa ainakin on ajateltu hänen kironneen ja halveksineen Zeusta. Laokoonilla taisi olla sama juttu. Eiköhän kyseessä ollut vihapuhe. Jos nämä sankarit olisivat olleet suomalaisia, tiedämme, mitä sanoja he olisivat päästelleet. Kauhistuttaa sitä ajatellakin.
Vihapuhe taitaakin itse asiassa olla se normaali tapa reagoida, kun ihminen kohtaa jotakin aivan erityisen saastaista ja alhaista tai siis sellaiseksi oletettua. Ajatelkaamme nyt vaikkapa, että joku ottaisi ja leikkaisi kurkun auki joiltakin puolustuskyvyttömiltä naisihmisiltä keskellä toria. Eihän siinä elegiat riittäne, kyllä siinä ärräpäät lentelevät.
Asia tuntuu oikeastaan aika ymmärrettävältä ja luonnolliselta, jopa väistämättömältä, syntiemme tähden. Tosiasiassa vihapuhetta, myös äärettömän suurta ja aitoa, kuitenkin kammotaan aivan erityisesti. Mistä asia mahtanee johtua?
Onko vihapuhe oikeastaan jostakin selittämättömästä syystä äärimmäisen pahuuden ilmaus siinä kuin hurskas pöyristyminen edustaa hyvyyttä?
Entä miten suurta pöyristymistä vihapuhe ansaitsee? Onko syytä palkata kaksi komppaniaa poliisimiehiä etsimään ja rankaisemaan sitä? Entäpä jos otettaisiinkin asiaan positiivinen ote ja saman verran henkilöitä ryhtyisi palkitsemaan oikein reagoivia ja jättäisi vihapuhujat omaan arvoonsa?
Ja viimein, kun kerran ihmisaivot yleensä vaativat selvyyttä ja kaipaavat kaikkeen järjestelmällisyyttä, lienee syytä kysyä: millainen määrä hurskasta pöyristymistä tarvitaan korvaamaan eli siis neutralisoimaan erilaisia vihapuheen purskeita? Entä tekemään vaikkapa koko jutusta voittopuolisesti myönteinen ja ylentävä kokemus?
Voiko sama henkilö suorittaa molemmat toiminnot esimerkiksi ajatuksen tasolla? Entä kirjallisesti? Käykö se päinsä vaikka samana päivänä tai viikon välein?
Ajattelen tässä myös ja jopa erityisesti ns. tehokasta katumista, sen määrittelyä ja mahdollisuuksia.

15 kommenttia:

  1. Yksittäisen taaperon hukkuminen ei ollut ääretön tragedia, vaan ainoastaan seurausta islamilaisen yhteisön kehittymättömyydestä, jota on jatkunut vuosisatojen ajan. Se on ääretön tragedia samoin kuin se, että yksittäistapaukset sumentavat ns hyvien ihmisten ajattelukyvyn. Vihapuhettahan ei edes voi olla moniarvoisessa yhteiskunnassa. Orwellin rakkausministeriöhän siihen tarvitaan.

    VastaaPoista
  2. Tehokkain katuja osoittaa laukauksen omaan niskaansa.

    VastaaPoista
  3. Minusta pöyristymistä on kahdenlaista. Sitä, jonka motiivina on ylevöityminen tai ainakin sen epäilyn häivyttäminen, että oma minä on jossain suhteessa kelvoton. Tällainen pöyristyminnen sopii herkkäsieluisille tytöille. Toinen motiivi voi taas olla suoranainen oman edun tavoittelu. Esimerkiksi Sauli Niinistö jaksoi vielä eilen iltauutisisten aikaan olla aivan pöyristynyt Halla-Ahon kesäisestä, sinänsä aivan asiallisesta lausunnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei tainnut olla edes kesäinen lausunto, vaan puolitoistavuotta sitten haastattelussa puhuttu juttu. Niinistö oli sitten erikseen kaivanut asiasta silloin raportoineen lehden esille voidakseen pöyristyä juuri iltauutisten aikaan.

      Poista
  4. Pääministeri kutsuu helikopteriperspektiiviä ymmärtämättömiä yrittäjiä lampaiksi, Niskalaukaus on mainittu.

    Totuuden jälkeisen ajan käsitteet alkaa olla hallussa.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Joulun aikaan pyöristyn helposti. Tammikuussa kadun tehokkaasti. En kai vain ole epävakaa?
    Tolct

    VastaaPoista
  7. Olennainen tuossa on nimenomaan kuva. Kuva on tunnevammaisille kosketuskammoisille ihmisille ihan "loogisesti", "symmetrisesti" todempaa kuin todellisuus, ja vaatii jämerämpiä keinoja. Kuva tuntuu tiivistetetyltä todellisuudelta siinä missä minä tuntuu (asianmukaisen koulutuksen jälkeen, tietysti) kaikkeen kykeneväiseltä tiivistetyltä ihmisyydeltä.

    Tämä hahmo on kuvattu sinänsä jo kirjallisuudessa: Calvinon Olematon Ritari kohtaa leidin, joka ihastuu häneen juuri siksi, ettei hän ole olemassa, ja koska hän näin ollen tahdottomana suorittajana osuu aina maaliin ja säätelee huoneen lämpötilaa edestakaisin uskomattoman herrasmiemäisesti tulta kohentamalla tai miedontamalla. Taikka Musilin romaanin Diotima, joka ihastuu niinikään ikihahmoon, journalistitasoisesti sivistyneeseen mutta myös piireissä menestyvään Arnheimiin, tuohon sotia edeltävän Wienin hesarinkolumnistiin, ja he jossakin vaiheessa romaania jo melkein uskaltavat lähestyä toisiaan. He tuntevat siinä suuria, suorastaan mestarieckhartilaisesti lyllertäviä tuntemuksia.

    /KK/

    VastaaPoista
  8. Kun kuulen poliitikon suusta toistuvasti äärettömän sitä ja äärettömän alkaa yököttää. Varsinkin eräs savolainen pääministerimme, joka sukkuloi itsensä sujuvasti Brysseliin sortui puheissaan usein äärettömään.

    Äärettömät ovat muuten melko tuoreen mukaan yhtä äärettömiä!

    https://www.scientificamerican.com/article/mathematicians-measure-infinities-and-find-theyre-equal/

    VastaaPoista
  9. Hyvinvoinnin hinta sekä henkilökohtaisella että kulttuurisella tasolla on maksettu arviointikyvyn heikkemisellä, kirjoittaa Christopher DeGroot artikkelissa, missä hän käsittelee monikultturisti-intellektuellien sentimentaalisuutta, mikä on pehmentänyt kieltä, ja missä tärkeät sanat ovat menettäneet merkityksensä, ja kuinka nämä intellektuellit osaavat tehdä voittoja tästä kulttuurisesta jälkeenjääneisyydestä. Itsepetoksellista toivetta pidetään parempana kuin katsoa suoraan meneillään olevaa monikulttuurista tragediaa.

    Totuus on usein poliittisesti epäkorrekti, koska poliittinen korrektius on vääristänyt määritelmät, ja ihmismieli (harvoin poikkeuksin) ei jaksa suorittaa epäkiinnostavaa ponnistusta ymmärtääkseen ilmiötä. Idealismi on johtanut tunteiluun. Nuoriso on yliopistoissa johdatettu harhaan, sentimentaalinen autoritaarinen mieli pahoittaa mielensä toisinajattelusta puolustaessaan edistyksellistä unelmaansa. Nimenomaan koulutettujen piirissä on omaksuttu näitä valmiita ratkaisuja.

    Monikultturisti-intellektuelli on tosiasiassa hyvin haluton luomaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vaikka siitä koko ajan puhuukin. Hän on pettäjä, demoni, joka haluaa tulla käsitellyksi enkelinä. Niinpä hän puhuu etuoikeuksistaan ja syyllisyydestään. Hän osoittaa omahyväisen hurskaasti maanmiehiään (niitä terveesti ajattelevia tavallisia kansalaisia) pitäen näitä ongelmana.

    Tällaiseen valemaailmaan sopivat pöyristymiset retusoidusta kuvasta. Sinulla on velvollisuuksia maailman lapsia kohtaan, maailmalta tulleilla on vain oikeuksia. Relativismi uhkaa totuutta postmodernissa maailmassa.

    VastaaPoista
  10. On olemassa kahdenlaista (moraalista) pöyristymistä: aitoa moraalista närkästymistä jonkin vääryyden ja epäkohdan edessä, joka saa pöyristyjän toimimaan, kykyjensä mukaan tuon epäkohdan korjaamiseksi, sekä sitten senttimentaalista tuohtumusta milloin minkin ruman tai epämukavan ilmiön edessä. Jälkimmäinen ei johda mihinkään toimiin tekijässään vaan jättää tämän moraalisen itsetyytyväisyyden tilassa odottamaan seuraavaa tuoohtumuksen aihetta. Jälkimmäistä on aivan liikaa. Paras tapa puhkaista itsetyytyväisyyden kupla on kysyä, mitä sitten teit asialla.

    VastaaPoista
  11. Pöyristyminen on tunteella lisättyä päivittelyä. Jos nainen päätyy pikku pienessä putkimiehen kanssa sänkyyn ja huonoon seksiin, sitä voi päivitellä ystävättärelle, mutta jos sama tapahtuu vaikka kuuluisan tenorilaujan kanssa niin se onkin pöyristymisen paikka, ja koko asia voi samalla muuttaa muotoaan.

    VastaaPoista
  12. Lukuisia upeita ilmaisuja!
    Toivottavasti joku kuplaihminen osuu
    paikalle lukemaan kehuja.

    Jotenkin vaikuttaa että P.A. on tarttuvaa.

    VastaaPoista
  13. Meille olisi hyvin terveellistä...ja kiirekin, tutustua, mitä OIC on suunnitellut ja toteuttanutkin länsimaisten yhteiskuntien - toki ensin kulttuurien - päänmenoksi.

    VastaaPoista
  14. Kun keskustelussamme nyt on kyse mm.vihapuheesta, väittäisin, että käsite modernissa käytössä - läpi Euroopan - on nimenomaan OIC:n käsialaa. Jos OIC lobbaisikin yksiselitteistä vihapuheen kriminalisoimista, tilanne Euroopassa olisi toisenlainen. Nyt alamme olla vähitellen OIC:n talutusnuorassa...mielipiteen vapaus on kyseenalaistettu.

    https://www.gatestoneinstitute.org/8280/islamic-fundamentalism-free-speech

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.