lauantai 13. tammikuuta 2018

Omat ja vieraat



Vieraan kielen arvo

Ivan Turgenev asui suurimman osan aikuisikäänsä ulkomailla, enimmäkseen Ranskassa, mikä antoi kiinnostavaa perspektiiviä näkemyksille Venäjän oloista.
Yhä uudelleen Turgenev, kuten moni muukin 1800-luvun venäläinen kirjailija, palaa siihen, miten vieraat kielet hallitsevat hänen synnyinmaansa ylhäisön ja jopa säätyläistön elämää. Ehdottomassa erikoisasemassa oli ranska, vaikka muitakin vieraita kieliä oli syytä osata:
Vladimir Nikolajitš puhui ranskaa mainiosti, englantia hyvin ja saksaa huonosti. Niinhän pitääkin olla: kunnollisten ihmisten on häpeällistä puhua hyvin saksaa; mutta jonkun saksalaisen sanan pistäminen puheeseen määrätyissä, etupäässä huvittavissa tapauksissa on sallittua, c’est même très chic, kuten Pietarin pariisilaiset sanovat… (Ivan Turgenev, Aateliskoti, käännös Siiri Hannikainen).
Pietarilaisen keikarin oli myös ehdottomasti osattava puhua ranskaa ilman vierasta aksenttia tai siis venäläistä aksenttia, pariisilainen kelpasi mainiosti.
Venäjän ylimystö todella myös osasi 1800-luvun ensi puoliskolla aina ranskaa, joten asialla sinänsä ei voinut mitenkään loistaa. Toisaalta provinssin pikkuaatelin piirissä saattoi syntyä turhia luuloja omista taidoista ja niitä pilkattiin Pietarissa heti.
Taidot hankittiin aina kotona, jossa ranskalainen tai sveitsiläinen mademoiselle ne lapsille välitti. Viimeisen silauksen antoi kuitenkin vasta pitempiaikainen oleskelu kohdemaassa, kulttuurin syntysijoilla.
Niin sanottu postkolonialismi on metodinen lähtökohta, jota on viime vuosina innolla sovellettu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, myös Venäjän historiaan.
Siellä se äkkiä katsoen näyttääkin toimivan hyvin. Venäjähän oli ”itseään kolonisoiva maa”, kuten maineikas historioitsija V.O. Kljutševski jo toista sataa vuotta sitten osoitti.
Venäjällä tilanherrat edustivat valtiovaltaa ja riistivät parhaansa mukaan myös omaksi hyödykseen ja työkseen rahvasta pyrkien siitä erottautumaan. Toisen kielen puhuminen oli erinomainen tapa alleviivata tätä omaa erikoislaatua.
Venäjän yläluokka oli kuitenkin samaa juurta kuin itse kansa. Toki osa, nimenomaan Baltiassa oli saksalaista, mutta se toimi Venäjällä yleensä virka-aatelina ja venäläisillä tiluksilla hallitsivat kotimaiset dvorjaanit ja ruhtinaat.
Tapahtui niin kummallisesti, että oma äidinkieli jäi suorastaan syrjittyyn asemaan, kun vallasväki opetteli ensin 1700-luvulla saksaa ja sitten ranskaa ollakseen rahvasta parempaa.
Toki asia oli niinkin, että suuressa maailmassa oli osattava muita kieliä kuin venäjää, olihan ajan etevin kulttuuri omaksuttavissa ranskaksi ja oikeastaan vain ranskaksi. Suurimmalle osalle aatelistoa vieras kieli oli joka tapauksessa tarpeellinen ensi sijassa sen statusarvon vuoksi.
Mikäli verrataan toisiinsa Venäjän ja Suomen oloja, voidaan todeta, että Venäjällä aatelisto sentään lähes aina osasi kansan kieltä.
Meillähän ei asia vielä 1800-luvun ensi puoliskolla suinkaan ollut näin. Venäläisten silmin katsottuna kyse oli vieraista kolonisaattoreista, kuten Baltiassakin. Baltiassa hallitsivat saksalaiset, Suomessa ruotsalaiset.
Miellä on toki asioista oma näkemyksemme ja suomenruotsalaisuuden ja balttilaisten paronien samaistaminen sopii lähinnä hevosmiesten ajatushautomon tasolle. Vastaavaa suurta kansallista kuilua ei meillä ollut, mihin suuresti myötävaikutti se, ettei kuilu rahvaan ja herrojen välillä mennyt kielirajaa pitkin. Ruotsinkielisen rahvaan määrä oli vielä sata vuotta sitten suuri.
Joka tapauksessa myös meillä pyrkimys erottautumiseen siirtymällä puhumaan ruotsia oli hyvin tunnettu ja suosittu asia, josta esimerkkejä helposti löytyy. Meillä kuitenkin syntyi myös näkemys suomalaisen rahvaan suuresta arvosta ja peräti jaloudesta ja se syntyi etupäässä ruotsinkielisen herrasväen piirissä. Nimet tietää jokainen.
Oikeus käyttää suomea oli erittäin arvokas ja suuri yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, ettei sanoisi tasa-arvon edellytys, joka ei tullut kuin manulle illallinen.
Vielä sata vuotta sitten suomenkieli kantoi mukanaan tiettyä rahvaanomaisuuden leimaa ja henkilön arvostuksista riippui, oliko asia ihailtava vai päinvastoin. Meillähän valtavirta ennen pitkää sai paljon perusteita kansalliseen itseihailuun, jossa sitten päästiin merkittäviin saavutuksiin.
Vanha aristotelinen periaate opettaa, että äärimmäisyydet ovat aina vältettäviä. Se ei kuitenkaan nykyään ole kunniassa, äärimmäisyyksiinhän päinvastoin pyritään kaikissa mahdollisissa asioissa.
Tämä näyttää pätevän myös kielten opiskeluun. Nykyäänhän jokaisen on syytä oppia kansainvälisen kanssakäymisen lingua francaa eli englantia ja hän oppii myös, ellei sitä estetä.
Englanteja on kuitenkin yhtä monta kuin kansallisuuksia, kuten tiedetään. Lingua franca-englannin ei kannata pyrkiä olemaan mitään jenkkislangia eikä myöskään brittimurretta, saati nyt jotakin cockneytä jäljittelevää puhetta. Mitä vähemmän idiomaattisuutta ja ääntämyksellisiä jippoja, sitä parempi. Muidenkin kuin natiivien on puhetta ymmärrettävä.
Mutta toki inhimillinen turhamaisuus tunkeutuu nopeasti ja tehokkaasti tällaiselle alueelle, missä on mahdollista erottautua alempiarvoisena pidetystä massasta eli oman kansallisuuden enemmistöstä.
Klassinen venäläinen kirjallisuus palaa yhä uudelleen yhteen teemaan: briljeeraamiseen erinomaisella ranskan puhumisella, joka yhä uudelleen peittää henkistä tyhjyyttä ja toimii perusteettoman keikailun välineenä. Sen kääntöpuoli on tietenkin oman äidinkielen hyljeksiminen.
Kuten Nikolai Tšernyševski pirullisesti kuvaili, Pietarissa liikekylttien oli tietenkin oltava ehdottomasti ranskaksi, jotta hienompi väki olisi voinut ottaa firman vakavasti. Sodan ja rauhan pinnallisimmat henkilöt taas käänsivät aina puheen ranskaksi, jos heidän olisi pitänyt käyttää järkeään ja perustella jokin asia. Eihän se ranskaksi sanottuna enää mitään perusteluja kaivannut.
Mitäpä näemme tänään Suomessa? Englanninkielisten sanojen täysin tarpeeton tunkeminen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin ei ole ainoastaan sallittua vaan suorastaan odotettua. Pitäisikö ihan sanoa, että se on bon ton. Se ei suinkaan naurata ketään, vaan tuntuu herättävän harrasta kunnioitusta sekä kuulijoissa että sanojassa. Ajatteluahan sillä usein nykyäänkin pyritään korvaamaan.
Ollaankohan tässä nyt tiellä kohti uutta kolonisaatiota vai jo onki sinne saavuttu? Englanninkielen tunkeminen joka paikkaan saattaa tuntua harmittomalta ja hyödylliseltä (lapset oppivat!), mutta milloin ylitetään kohtuuden raja? Ettei vain olisi jo ylitetty?

13 kommenttia:

  1. Kiljunpolttajan ajatushautomo porisee rantaruotsalaisten mailla

    VastaaPoista
  2. Voivoi. Muuten kunnioitusta herättävä argumentti lässähtää täydelliseen tietämättömyyteen: ei sitä kiljua polteta.

    VastaaPoista
  3. Niillä mailla liikuttaessa pitää toki termit hallita

    VastaaPoista
  4. Jos termit osaa, ei osaa vielä mitään. Substanssihan se on asioiden ydin.

    VastaaPoista
  5. Kiitokset kirjoituksesta.

    Relevantti pointti on todellakin se, että kielellistäminen on osa kolonisaatiota. Englanti on levinnyt globaalisti yleiskieleksi laajalle. Ehkäpä myös monilta osin amerikkalaiset arvot, jos näin voidaan sanoa. Minne ovat hävinneet ranskan, saksan, venäjän ja latinan pitkien kielten opiskelu kouluista? Englantia on kielenä erittäin helppo oppia, en tiedä voisiko siitä vetää mitään johtopäätöstä sen ilmaisuvoimaan kielenä. Vaikeampien kielten kieliopit mahdollistavat ajattelevamman ja syvällisemmän pohjan pohdiskelulle. Jo lauseen muodostaminen vaatii kieliopin rakenteiden tuntemusta, puhumattakaan sanottavan siihen sovittamisesta.

    Mielenkiintoista, että 1800-luvun Venäjällä ranskalaisuus oli noinkin arvossaan. Pitäisiko sanoa maladietz tai bon? Ehkä on parempi pysyä hiljaa.

    VastaaPoista
  6. Minua aina riepoo, kun tässä yhteydessä puhutaan ruotsinkielisestä herrasväestä, joka ikäänkuin suuressa armossaan kääntyi armollisesti suomenkielisten puolustajiksi. No, puhuivathan he toki ruotsia, mutta kuinka moni oli käännynnäinen ja monennessako polvessa. Varsinkin 30 vuotissodan satona saatiin sukunimiä ruotsinnettua kasapäin ja sen lisäksi kaikki pipit, papit, kamreerit ja kauppiaat joutuivat ruotsintamaan nimensä, jos meinasivat pärjäillä hommissaan. Ei ihme, että tälläisen taustan ihmiset, jos eivät olleet täysiä tolloja tai nousukkaita, alkoivat sympatiseeraamaan suomalaisuutta. Olihan joukossa pesunkestäviä ruotsalaisiakin ja muita germaaneja, niin kuin oli ruotsia puhuvia slaavejakin ja sen semmoisia. Kaikissa em. ryhmissä oli tietysti näitä nenänvarttaan katsovia pitsiperseitä. mutta niitähän on aina ollut ja aina tulee olemaan.

    VastaaPoista
  7. Minua aina riepoo, kun tässä yhteydessä puhutaan ruotsinkielisestä herrasväestä, joka ikäänkuin suuressa armossaan kääntyi armollisesti suomenkielisten puolustajiksi. No, puhuivathan he toki ruotsia, mutta kuinka moni oli käännynnäinen ja monennessako polvessa. Varsinkin 30 vuotissodan satona saatiin sukunimiä ruotsinnettua kasapäin ja sen lisäksi kaikki pipit, papit, kamreerit ja kauppiaat joutuivat ruotsintamaan nimensä, jos meinasivat pärjäillä hommissaan. Ei ihme, että tälläisen taustan ihmiset, jos eivät olleet täysiä tolloja tai nousukkaita, alkoivat sympatiseeraamaan suomalaisuutta. Olihan joukossa pesunkestäviä ruotsalaisiakin ja muita germaaneja, niin kuin oli ruotsia puhuvia slaavejakin ja sen semmoisia. Kaikissa em. ryhmissä oli tietysti näitä nenänvarttaan katsovia pitsiperseitä. mutta niitähän on aina ollut ja aina tulee olemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. " pipit papit kamreerit ja kauppiaat "
      " nenänvarttaan katsovia pitsiperseitä "

      Suomen kieli.

      Poista
  8. Käyttääkseni sinänsä inhoamaani muoti-ilmaisua, komppaan tätä professori Vihavaisen kirjoitusta. Lisäisin vain, että englannin sanojen jokapaikkaan tunkemista vielä viheliäisempää on englannin kielestä käännetyjen, mutta niiden merkitysvivahteita ymmärtämättömien ilmaisujen tunkeminen joka paikkaan. Lukekaa the Economistista erinomainen artikkeli (englanniksi) siitä miten Islannissa puolustetaan omaa kieltä.

    VastaaPoista
  9. Hesan ratikoissa saattoi ennenvanhaan kuulla hauskaa suomen ja ruotsin kielen sekoitusta lisättynä joillain slangi lainasanoilla. En tiedä miten on nykyjään. Alkaako lähi-itä jo kuulumaan keskusteluissa, metrossa ehkä ainakin.

    VastaaPoista
  10. 1700-luvun sakslaisissa pikkuhoveissa käsittääkseni puhuttiin franskaa. Vai olenko ymmärtänyt väärin .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki. Kuten Rudolf Augestein todistaa, Fredrik Suuren saksakin oli aina onnetonta, ainakin kirjoitettu.

      Poista
  11. Onhan se naurettavaa että saksaa ja ranskaa opiskellaan nyt vähemmän kuin EU:hun liityttäessä. Niillä pystyisi erottautumaan rahvaastakin, liian työläs keino myöhempien aikojen herrasväelle. -jussi n

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.