sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Sitä saa, mitä tilaa.



Sitä saa, mitä tilaa?

Suomen kansalaissota oli niin armoton ja verinen, että sen raakuus herätti huomiota myös Venäjällä, jossa suomalaisia oli aina totuttu pitämään varsin säyseinä ja hyvänahkaisina ihmisinä.
 Totta kyllä, kuten tutkimukset osoittavat, myös suomalaisten taipumus loukkaantumiseen ja pitkävihaisuuteen oli pantu usein merkille.
Joka tapauksessa se murhanhimo, joka sitten Suomen tapahtumissa keväällä 1918 ilmeni, hämmästytti kaikkia. Merkittävä pietarilainen bolševikki V. Volodarski tosin ennusti synkästi, että mikäli porvarit pääsisivät valtaan Venäjällä olisi tulos sielläkin sama.
Suomen kansalaissodan aikaan Venäjällä oli vielä suhteellisen rauhallista. Kansalaissotaa kammottiin aluksi ja syytä kyllä. Venäjällä se sitten oli jopa ensimmäistä maailmansotaa tuhoisampi.
Kun rikollista oikeudessa tuomitaan, on selvitettävä, missä määrin hänen tekonsa on täyttänyt rikoksen tunnusmerkit. Ei siis riitä, että selvitetään teon tekijä, tekotapa ja motiivit. On selvitettävä myös, oliko tekijä pyrkinyt niihin seurauksiin, jotka sitten tapahtuivat.
Olisi varmaan väärin sanoa, että sosialidemokraatit ryhtyivät tammikuussa 1918 aseelliseen kapinaan kovinkaan kevytmielisesti. Kyllä asian vakavuus sen verran ymmärrettiin, että siinä soudettiin ja huovattiin useamman kerran.
Lienee kuitenkin kohtuullista sanoa, ettei asian täyttä vakavuutta ymmärretty.
Uskallanpa sanoa, ettei kenelläkään vielä tammikuussa kummallakaan puolella ollut edes kalpeaa aavistusta siitä, millainen olisi Suomen toukokuu vuonna 1918. Ei siihen vielä silloin pyrkinyt kumpikaan osapuoli.
O.V. Kuusinen, luotuaan nahkansa ja ryhdyttyään bolševikiksi, kirjoitti tunnetun itsekritiikkinsä, jossa hän selitti katuvansa tehtyjä suuria virheitä. Itse asiassahan Suomessa oli leikitty vallankumouksella, mistä toveri Lenin oli varoittanut. Kun väkivaltaiseen kumoukseen ryhdyttiin, olisi väkivaltaa todella pitänyt käyttää häikäilemättömästi, kuten bolševikit tekivät.
No, olihan se nyt kaunis katumus sekin. Kaiken kapinan ja sen kukistamisen aiheuttaman katkeruuden ilmapiirissä se oli kuitenkin itse asiassa aika luonteva reaktio, omalla tavallaan.
 Oma vastuu, joka oli äärimmäisen raskas tuntui varmaan näin ajatellen paljon kevyemmältä kantaa kuin olisi ollut, jos olisi pitänyt katua koko vallanottoa.
Kun vastahakoiset johtajat viimein tekivät kapinapäätöksensä tammikuun lopulla 1918, oli heidän hetkensä jo mennyttä.
Yleisen käsityksen mukaan kapina olisi onnistunut syksyn suurlakon aikaan, jolloin vallankumous jo ehdittiin julistaa, mutta sitten peruttiin selittäen epämääräisesti ”vallankumouksen jatkuvan”.
Porvariston näkökulmasta anarkistiset ainekset olivat joka tapauksessa tässä maassa jo todella syrjäyttäneet laillisen menon ja sama käsitys taisi olla monella katurahvaan edustajallakin.
Kun aseistetut punakaartit olivat olleet Suomen politiikan vahvin aseellinen väkivaltakoneisto vielä vähän aiemmin, ei askel niiden julistamaan vallanottoon ollut pitkä myöskään tammikuussa, jolloin massiivinen apulähetys Pietarista saapui.
Näyttää ilmeiseltä, ettei tarkoituksena ollut kansalaissota, kuin vallanotto. Suunnitelmissahan ei ollut muuta kuin asejunan suojaaminen. Ei siis ajateltu rintamaa, kun ei ollut varsinaisesti tiedossa vihollisarmeijaakaan. Tekeillä oli ainoastaan vallan aseellinen anastaminen tärkeimmillä paikkakunnilla.
Venäläisten kokeneiden sotilaiden ja modernin kaluston tuella sen nyt ei pitänyt olla temppu eikä mikään. Tukea luvattiin Pietarista avokätisesti ja ruuastakin oli puhetta. Sitä tosiaan kaivattiin.
No hyvinhän me nyt tiedämme, miten siinä sitten kävi. Teurastus kasvoi niin ylenpalttiseksi, että kauhistujia riitti muuallakin kuin Venäjällä. Mielestäni parhaiten tätä yllättävää tapahtumasarjaa on selittänyt Risto Alapuro, jonka kirja lienee nyt viimeinkin ilmestynyt myös suomeksi.
Suomen sivistyneistö, joka oman käsityksensä mukaan oli jo vuosikymenien ajan uhrannut parhaat voimansa kansan hyväksi, sai katsella sitä nyt kiväärinpiippuja pitkin. Sillä ei yksinkertaiseksi ollut käsitteitä uuden tilanteen hallitsemiseksi. Kansan kapina demokratian nimissä demokratiaa ja kansan ja isänmaan ystäviä vastaan oli jotakin absurdia.
Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten rauhallisista ja sympaattisista henkilöistä sukeutui yhtäkkiä raakoja murhaajia. Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja (vrt. Maria-Liisa Nevala) Kianto kehottaa tappamaan myös naispuolisia kapinallisia, (minkä ei kai aseen ottaneille olisi pitänyt sinänsä olla yllätys). Normaalit, kiltit kansalaiset juopuvat verestä ja teurastuksesta.
Pasifisti, russofiili ja teosofi Toivo T. Kaila osallistuu Algoth Untolan viimeiselle matkalle, runoilija V.A. Koskenniemi istuu valtiorikosoikeudessa tuomioita jakamassa, joviaali kirjallinen hahmo Aapeli Muttinen ampuu raivoissaan punikin…
Koston kevät 1918 oli seurausta tammikuun vallanotosta ja noususta laillista yhteiskuntaa vastaan, mutta olihan siinä toki paljon muutakin ja onhan sitä tutkimuskin parhaansa mukaan koettanut penkoa. Ajattelen nyt esimerkiksi Pekka Kalevi Hämäläisen teosta Kieli ja luokka vallankumouksen Suomessa.
Huomiota kuitenkin herättää, miten kauhistuneita olivat myös ne, jotka olivat itse päästäneet pedon irti. Algoth Untolan alias Irmari Rantamalan alias Maiju Lassilan viimeisten viikkojen toimintaa Työmiehen toimituksessa on usein luonnehdittu sekopäiseksi ja hysteeriseksi.
Näin varmaan voikin sanoa. Työmiehen uskomaton valheellisuus kiinnittää tuohon aikaan huomiota, mutta Lassilan kirjoituksia näin jälkikäteen lukiessa niissä voi kyllä huomata myös mielekkyyttä ja tiettyä urhoollisuutta kaiken sapekkuuden keskellä.
Mannerheim ja Renvall saivat osakseen tulikivenkatkuiset haukut, mutta noissa oloissa heidän tuskin kannatti olettaa ansaitsevansa vastapuolelta jotakin parempaa.
Samaan aikaan Lassila sentään moitti myös punaisen puolen terroristeja ja vaati inhimillisyyttä asioiden ratkaisemiseen.
Se oli nyt liian myöhäistä. Eihän se kyllä onnistunut aiemminkaan. Kun laillisuudesta luovuttiin, oli tie helvettiin a oinna.
Majakovski, vastuuttoman kapinan apostoli runoili sittemmin:

Да здравствует революция!
Радостная и скорая!
Это – единственная
Великая война,
Из всех,
Какие знала история!

Runo on niin typerä, ettei sitä viitsi edes kääntää. Vallankumouksen iloisuutta se joka tapauksessa ylistää.
Vuoden 1918 tammikuussa se olisi kuitenkin voinut Suomessa mennä kaupaksi. Kaikkihan viittaa siihen, että vallankumouksen ajateltiin merkitsevän sitä, että otetaan pyssy olalle, jolloin porvari pelästyy ja tekee niin kuin käsketään. Sen jälkeen kaikki ovat onnellisia.
Toukokuussa kaikki sitten jo ymmärrettiin paremmin tai ainakin toisella tavalla.

12 kommenttia:

  1. Läntisen perheen veljessota kommunismin ja fasismin välillä repi maanosan hajalle ja synnytti uuden, mutta mikään ei koske Suomea. Herra on täällä armoton.

    VastaaPoista
  2. Olkaa armollisia niille, jotka tuntevat historian ja nykyisyyden, mutta eivät näe tulevaisuuteen, koska heillä ei ole mielikuvitusta, kuten Linda Tanner on sanonut miehestään Väinöstä.

    VastaaPoista
  3. "Kun väkivaltaiseen kumoukseen ryhdyttiin, olisi väkivaltaa todella pitänyt käyttää häikäilemättömästi, kuten bolševikit tekivät."

    Kyllä kai tuo pitää kaikissa kapinoissa ja vallankumouksissa paikkansa. Ei kai punaisten ongelmana ollut niinkään halun kuin kyvyn puute: ei ollut kurinalaista kaaderipuoluetta eikä missään vaiheessa kurinalaista, pätevällä ja häikäilemättömällä päällystöllä varustettua asevoimaa, punakaarti kun ei sitä missään vaiheessa ollut. Eikä venäläisen sotaväen halua ja kykyä antaa tukea - ts. että sitä ei juuri ollut - ollut vissin missään vaiheessa selvitetty.

    Kai tragedian viimekätinen syy oli siinä, että sosialidemokraattinen puolue oli liian hajanainen ja "pehmeä" ottaakseen vallan, mutta liian heikko pitääkseen Helsingin punakaartin edustamat äärimmäisyysainekset kurissa. Ja sitten Lenin ja Stalin jakelivat sivusta "hyviä neuvoja", mutta olivat haluttomia ja kyvyttömiä antamaan todellista tukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpä se kiteytettynä. Olisi halua voinut ollakin, mutta parhaat pojat oli lähetetty Pietariin ja tarvittiin siellä.

      Poista
  4. Jaaha, tänään on päivälleen 50 vuotta siitä, kun minut hyväksyttiin SKP:n jäseneksi. Vallankumousromantiikka jäi 70-luvulle. Kotikaupunkini vasemmisto kävi vielä lauantaina punaisten muistomerkillä. Porvaripuoli ei vissiin muistellut mitään.

    Sunnuntaina tuli sitten muistutus todellisuudesta. "Upeista" vaalikampanjoista huolimatta vasemmiston ehdokkaat jäivät kolmen prosentin kannatukseen.

    VastaaPoista
  5. "Да здравствует революция!
    Радостная и скорая!
    Это – единственная
    Великая война,
    Из всех,
    Какие знала история!

    Runo on niin typerä, ettei sitä viitsi edes kääntää. Vallankumouksen iloisuutta se joka tapauksessa ylistää."

    Mielestäni ei pidä unohtaa sitä että Majakovskin runossa kysymys on ennen kaikkea ns. Venäläisestä vallankumouksesta. Leninkin käytti käsitettä "русская революция"/venäläinen vallankumous, jonka alussa olivat/toimivat Leninin mukaan aristokraatit/dekabristit...

    Venäläistä vallankumousta ei ole vielä tutkittu maailmassa kunnolla. Minkä niminen on se professori, joka hyväksyy tarkastettavaksi aineiston, joka todistaa, että marxilaisuus oli venäläisten aristokraattien luomus. Marx opetti venäläisiä vallankumouksellisia sanoin: "Konspiraatio, konspiraatio, konspiraatio." Maailmassa on erittäin paljon professoreja, jotka saavat palkkaansa marxilaisuudestaan.

    Kirjeessään Ludwig Kugelmanille 12.10.1868 Karl Marx kirjoitti vanhoilla päivillään, että venäläiset ovat aina olleet hänen mesenaattejaan, että vuosina 1843-1844 venäläiset aristokraatit Pariisissa kantoivat häntä käsillään. Venäläiset osaavat hurmata:

    “It is an irony of fate that the Russians.., have always been my ´patrons´. In 1843-1844 in Paris, the Russian aristocrats there waited on me hand and foot…” (“Marx to Ludwig Kugelmann”. K. Marx, F. Engels. Collected Works, London, Volume 43, pp. 130-131.)

    «По какой-то иронии судьбы именно русские.., всегда были моими «доброжелателями». В 1843-44 гг., в Париже, русские аристократы носили меня на руках…” (Д. Рязанов. Карл Маркс и русские люди сороковых годов. Москва, 1919, С. 4.; К. Маркс, Ф. Энгельс. Сочинения, Том 32, Москва, 1964, С. 472.)

    VastaaPoista
  6. Mielestäni on kovin likinäköistä syyllistää vain toista osapuolta "Suomen historian pahimmasta erehdyksestä" ellei peräiti "pahimmasta rikoksesta". Helsingin punakaarti tosiaan oli irti SDP:n orgaanien (puoluetmk, eduskuntaryhmä, H:gin työväenjärjestöjen eduskunta, jopa vallankumousneuvosto)kontrollista. Miten sellaiseen tilanteeseen oikein oli päädytty? Perspektiiviä pitäisi ehdottomasti pidentää:

    Mitä "laillinen hallitus" merkitsi myöhäissyksyllä ja alkutalvesta 1917? Aivan äskettäinkin on kirjoitettu: "Kuten tiedämme, valtalain kohtalo vuonna 1917 aiheutti pahan legitimiteettikriisin." Siinäpä se.

    Entä sitten se "kapina demokraattista yhteiskuntaa vastaan"? Mistä asti Setälän ja Svinhuvufvudin johtama Suomi oli muuttunut "kansanvaltaiseksi"? Ehkä viitataan marraskuun 16. päivän aamuyöhön 1917,jolloin kunnallislait ja työaikalaki vihdoin äänestyksen jälkeen vahvistettiin 45 porvarillisen edustajan edelleen hampaat irvessä vastustaessa. Silloinko olisi jonkin mahdin pitänyt pystyä lyömään jarrut pohjaan niin että H:gin, Turun, Kymenlaakson ym. punakaartit olisivat kiltisti päättäneet hajottaa itsensä. Sille useinmainitulle Uptonillekin juuri päivämäärää 16.11.1917 oli "point of no return": punaisten ääriainekset olivat jo alkaneet toimeenpanna murhia; mikään sovittelu ja kokoomushallitus kahden kansanosan edustajien välillä ei enää liene ollut mahdollinen.

    Siihenastiset kunnallislait (joista maailmansodan oloissa polttavaksi kärjistynyt elintarviketilanne, työllisyysrahat ym. olivat hyvin riippuvaisia) oli säädetty kaupunkien osalta 1870-luvulla, ja niiden "rahavaltaisuus" (varallisuussensus ja porrastettu ääniasteikko) oli vähin muutoksin sitkeästi pidetty voimassa vuosikymmenestä toiseen - viimeiseen asti. Muistelen prof. Pertti Haapalan joskus arvelleen yleisötilaisuudessa, että jos kunnallinen äänioikeus olisi työläisillekin ajoissa, jo säätyvaltiopäivien aikana, annettu, Suomi olisi mennet Ruotsin malliin ja koko vuoden 1918 kumousyritykseltä olisi vältytty. - Mielestäni yhtä hyvä spekulaatio kuin se, että vuoden 1918 sota pelasti Suomen neuvostovallalta.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mistä asti Setälän ja Svinhuvufvudin johtama Suomi oli muuttunut "kansanvaltaiseksi"?"

      Sitä asti kun nämä vaalien perusteella muodostivat porvarillisen senaatin. Sen vertailukohtana oli punaisten selvä vaaleihin perustumaton vallankumous/-kaappaus.

      Em. ei mitenkään sulje pois sitä blogistinkin esiintuomaa seikkaa, että myös valkoisten puolella oli poliittista kovakorvaisuutta (esim. kunnallislaki ja valtalaki), Pietarin tien käyttämistä sekä jälkikäteen tarpeettoman kovaa kostamista.

      Kunnallislakispekuulaatio on siinä mielessä relevantti, että tutkijoiden mielestä juuri kunnallinen yhteistyö oli tie sovintoon vuoden 1918 tragedian jälkeen.

      Historiassa "point of no return" -hetket ovat mielenkiintoisia. Blogistikin voisi heittää tässä tai tulevassa blogissa lusikansa soppaan, milloin tuo hetki sisällissodassa oli.

      Poista
    2. Kiintoisa kysymys. Rauhaahan sitten koetettiin hieroa, kun oli ensin aloitettu, mutta silloin se oli toivotonta.
      Kun punakaarteilla oli aseet, oli heillä mielestään valtakin ja sen jälkeen oli turha kuvitella, että ne annettaisiin suojeluskunnille.
      Mutta oliko niitä ennen asejunaa niin paljon, että voimantuntoa olisi riittänyt?
      Ehkäpä se asejunan saapuminen oli se ratkaiseva momentti, kuten on ajateltu.
      Toki päätös järjestyksen palauttamisesta oli myös hyvin kova päätös. Olisiko sellaisen voinut jättää kerrassaan tekemättä?
      Joillakin paikkakunnilla kaartit kykenivät sovittelemaan, kaikkialla ei.
      Alapurohan on hyvin kiibnnostavsti esittänyt tuon kaksolisvalta-asetelman. Ilman sellaista ei liene yhtään vallankumousta tapahtunut.

      Poista
  7. Ei toki kannata projisioida sinne nykyaikaa. Se oli demokratian kriisi ja ikävä kyllä pahempi kuin 30-luvulla. Spekuloida voi mitä tahansa, mutta eipä tainnut tulla ansaituksi se jälkipolvien siunaus sille vallanotolle, vaikka siinä niin kehuttiin. Jos sittenkin olisi pitänyt jättää tekemättä.

    VastaaPoista
  8. Kuten blogi-isäntäkin varmaan tietää, niin eräs henkilö jota vuoden 1918 tapahtumissa yritetään nostaa sankarijalustalle on upporikas Hjalmar Linder, jonka kirjoitus 28.5.1918 Hufvudstadsbladetissa tuomitsi hyvin jyrkästi kovimmat valkoisten toimenpiteet hävinneitä punaisia kohtaan. Itsekin mielelläni näkisin että olisi edes joku sankari, myönnetään pois vaan. Ehkä blogi-isännällä on mielipide asiasta ?

    VastaaPoista
  9. Kyllä mielestäni siihen rooliin sopii.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.