keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Lehdissä on vikaa



Lehdissä on vikaa

Niin sanotut laatulehdet ovat meillä viime aikoina pöyhistelleet journalisminsa korkealla laadulla. Nehän näet ovat vastapaino valemedialle ja tarkastavat aina faktat. Faktabaarikin kuuluu perustetun.
Tämän asenteen uskottavuutta olisi parantanut, mikäli olisi osoitettu tehokasta katumista vaikkapa nyt sen surullisen kuuluisan hihamerkkijutun johdosta. Se oli niin uskomaton journalismin syväsukellus, että jäänee varmuudella ikuisiksi ajoiksi aikakirjoihin. On turha kuvitella, että sellaiset asiat unohtuisivat.
Joka tapauksessa laatulehtien pöyhkeän asenteen tarkoitus on helppo havaita. Siinähän pyritään luomaan diskurssia, jossa vastakkain ovat valemedia, ja laatulehdistö. Tertium non datur.
Edellisen agendana on tarkoitushakuinen valeuutisten tuottaminen ja asioiden vääntäminen palvelemaan epämääräisiä tai peräti vahingollisia, jopa rikollisia ja ihmisvihamielisiä tarkoitusperiä. Jälkimmäinen taas pyrkii kertomaan totuuden ja vain totuuden. Tulee muuten mieleen, että samaan kehotti Stalin kirjailijoita.
Toimittajan ylevä tehtävä laatulehdissä on siis olla totuuden asialla ja taistella valhetta vastaan. Tämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä vain triviaaleista asioista on olemassa yksi totuus. Mitä kiinnostavampia ja ihmisten kannalta tärkeämpiä kysymykset ovat, sitä suuremmassa määrin ne ovat tahdon asioita, eivät tiedon.
Se tarkoittaa, ettei millään faktabaarilla ole kykyä ratkaista niitä asioita. Tahdon asiat ovat niitä, joita halutaan ja pidetään oikeana haluta. Se, etteivät kaikki ihmiset halua samaa, on ja tulee olemaan politiikan lähtökohtana niin kauan kuin politiikka on ihmisen vapaan toiminnan kenttä.
Eihän näissä asioissa mitään uutta ole. Uutta sen sijaan on, että luottamus mediaan on hiipunut. Tätä ei ole tapahtunut vain meillä, vaan ilmeisesti varsin laajasti koko maailmassa. Saksassa ilmiö on niin selvästi havaittavissa, että Der Spiegel-lehden toimittaja Isabell Hülsen kirjoitti aiheesta jutun. Itse Der Spiegeliäkin nimittäin oli arvosteltu ja jopa herjattu. Mistä on kysymys?
Olen itse vanha Spiegelin lukija ja olen yleensä arvostanut lehteä aika lailla. Aina se niin sanoakseni kotiolot voittaa. Viime vuosina on tosin tuntunut siltä, että lehdestä on tullut tylsempi, mutta sehän voi johtua omasta vanhenemisesta tai vastaavasta.
Ikävä kehitys on kuitenkin havaittu myös saksalaisten lukijoiden keskuudessa ja koskee monia lehtiä, mukaan lukien kunnianarvoisa FAZ, Frankfurter allgemeine Zeitung. Luottamus on hiipunut ja nimenomaan koulutetun väen taholta lehtien lukeminen on lopetettu tai peräti lähetelty haukkumakirjeitä.
Eihän ennen sellaista tapahtunut. Missä syy uuteen tilanteeseen?
Muuan älymystön kärkikaartilainen kiteyttää asian sanomalla, ettei halua itselleen jatkuvasti jankutettavan, mitä mieltä hänen asioista pitäisi olla.  Toiset peräti haukkuvat toimittajia naiiveiksi gutmenscheiksi, idiooteiksi ja pultsareiksi (Penner).
Ja asialla eivät ole yhteiskunnan laitapuolen asukkaat, vaan kunnialliset poroporvarit, jotka eivät edes välttämättä äänestä AfD:tä.
Kysymys ei ole uutisten paikkansapitävyydestä, vaan näkemyseroista, jotka koskevat esimerkiksi EU:ta (Kreikan avustaminen), siirtolaiskysymystä tai atomivoimasta irtautumista.
Laatumediaksi itsensä mieltävä lehdistö on näissä asioissa kummallisen yksimielinen eikä näe vaihtoehtoja, vaikka sellaisia tietenkin täytyy olla. Tarkoittaako se sitä, että se onkin valemediaa?
Näin eivät monet sitä kuitenkaan vielä haluaisi nimittää, vaan heille riittää se, että ”laatulehdistö” pannaan ironisesti lainausmerkkeihin.
Faktathan saattavat olla kohdallaan, mutta entä niiden tulkinta ja valikointi? Pyrkiikö koko saksalainen ”laatulehdistö” kasvattamaan (aikuisia) lukijoitaan ja luomaan heille kuvaa vaihtoehdottomasta maailmasta? Millä oikeudella?
Niin se taitaa olla. Torilla raivoavan väkijoukon viha mediaa kohtaan lienee yksinkertaisempaa ja ehkä myös helpompaa hallita, älymystö pitäisi kuitenkin aina tyydyttää argumenteilla.
Muuan haastateltu tutkija toteaa, että hänestä on sietämätöntä, kun asioita yritetään hänelle lehdissä kaupata ilman vaihtoehtoja: pakolaiset, EU, naiskiintiöt ja atomivoima esitetään vain yhden mahdollisen totuuden asioina. Millä oikeudella?
Mutta eikös tämä ole konsensusta hyvien asioiden puolesta? Mitäs vikaa siinä voisi olla?
Näin voisi naiivi toimittaja vastata kysymykseen ja jatkaa vanhaan tapaansa, tilaansa ymmärtämättä. Spiegelin haastattelema tutkija on kuitenkin löytänyt myös vaihtoehdon kotimaiselle journalismille: Neue Zürcher Zeitung -perinteinen laatulehti rajan takaa, ilman lainausmerkkejä.
NZZ alkaa muutamille lukijoille olla jo uusi ”länsi-TV” (viittaus DDR:n aikoihin), mutta on itse Saksassakin alkanut ilmestyä vaihtoehtolehtiä. Sellaiset epäilemättä saavat ”aplodeja väärältä suunnalta”, mutta mitäs kauheaa siinä olisi? Monen mielestä olennaisempaa kuin tarkkailla, kuka taputtaa, on vanhaan tapaan erottaa toisistaan faktat ja mielipiteet ja sitä saksalaiset ”laatulehdet” eivät enää tee.
”Laatulehdistön” uskottavuuskriisi on Saksassa tosiasia ja sama on tilanne meilläkin. Tilaajalukuja pyritään ilmeisesti paikkaamaan kosiskelemalla samanmielisten joukkoa eri tavoin sen sijaan, että yritettäisiin palata siihen vanhanaikaiseen journalismiin, jossa uutiset olivat neutraaleja ja lukijan annettiin itse muodostaa niistä mielipiteensä, sikäli kuin häntä ei kiinnostanut katsoa, miten lehden kommentaattori asiat näkee.
Esimerkiksi Helsingin Sanomat on niin täynnä omaa agendaansa, että läkähtymisvaara näyttää jo uhkaavan. Sille ei suinkaan riitä, että lehdessä annetaan tilaa ideologisesti värittyneelle ainekselle, sopiihan sekin moniarvoisuutta kunnioitettaessa.
 Jotakin muuta on jo sen sijaan se, että avoimesti kerrotaan pyrittävän sellaiseen tuotteeseen, jossa esimerkiksi naisten ja miesten (entä muut?) nimiä mainitaan yhtä usein.
Jos lehden läpikäyvänä periaatteena on agitaatio ja propaganda, olkoonkin että ainakin periaatteessa hyvien asioiden puolesta (ainakin jonkun mielestä), voi epiteettiä ”laatulehti” käyttää vain lainausmerkeissä.
Näyttää siltä, että Saksassa asia joissakin piireissä jo ymmärretään tai ainakin tunnustetaan. Se ei kuitenkaan riitä. Sivistynyt ihminen tuskin tuntee tarvetta maksaa siitä, että saa joka aamu tulla pumpatuksi täyteen toimittajien märehtimää ideologista tulkintaa.
Jos lehdistö haluaa elää, sen on syytä palata aitoon moniarvoisuuteen.

19 kommenttia:

  1. Readers Digest. Taas osui. Halutaanko lukijalle tarjota valmiiksi pureskeltu ateria? Sehän on metabolian prosessoimaa sitä itseään, eli paskaa. Vaikka paskaako sitä miettimään.

    VastaaPoista
  2. Meille tulee Österbottens tidning sekä Sydösterbotten. Minua aina aina kauhistuttaa ajatus, että joittenkin maailmankuva olisi _ainoastaan_ tällaisen mielipidejournalismin varassa. Tosin on hauska arvuutella, montako susiartikkelia ja suden kuvaa tänään lehdessä on?

    VastaaPoista
  3. Niin..."Laatumediaksi itsensä mieltävä lehdistö on näissä asioissa kummallisen yksimielinen eikä näe vaihtoehtoja, vaikka sellaisia tietenkin täytyy olla...Pyrkiikö koko saksalainen ”laatulehdistö” kasvattamaan (aikuisia) lukijoitaan ja luomaan heille kuvaa vaihtoehdottomasta maailmasta? Millä oikeudella?"

    Hyviä kysymyksiä ilmeisesti ainakin kaikkialla Euvostoliitossa. Joidenkin toimittelijoiden ulostuloja pohtiessa kyllä pohtii, tulisiko sitä kasvatustyötä suunnata arvon toimittajiin itseensä. Toisaalta, koska lehtien omistus on keskittynyttä ja jo ilmaisjakelulehdistäkin ostetaan kaikki vapaat ja villit pois kuljeksimasta, tuotosten linjan yhteneväisyyttä tuskin voi ihmetellä.

    Mikäli valtalehdistö jatkaa valmiiksi pureksitulla ja ajatustenohjauksen linjalla, sen levikin laskulle tuskin muutosta tulee.

    VastaaPoista
  4. Erinomainen kirjoitus.

    Arvelen, että yksi perustavanlaatuinen syy ongelmaan on se mekanismi, jolla toimittajan ammattiin valikoidutaan.

    Toimittajaksi valikoituu poliittisesti vahvasti vihervasemmistolaista väkeä, joka on ottanut missiokseen pyhän sodan kaikkia muita aatesuuntia ja arvomaailmoja vastaan. Toimittajien poliittisesta suuntauksesta on olemassa tutkittua tietoa - faktaa.

    Tämän vääristymän korjaaminen ei ole helppo juttu. Tarvitaan jotakin vastaavaa kuin taistolaisuuden kaatumisessa aikanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt tuota toimittajakoulutusta. Ilmeisesti missio maailman muuttamisesta tulee sieltä. Yleissivistyksen puute taas siitä, että keskitytään siihen toimittamiseen, puhumiseen ja sen vaikutuksiin.

      Poista
    2. Asiaa erityisemmin tuntematta arvelen lisäksi, että se joukko, joka toimittajakoulutukseen hakeutuu, on jo valmiiksi hyvin valikoitunutta.

      Toimittajakunnan vinoutumaa ei siis voida panna yksinomaan koulutuksen syyksi, vaikka se siinä tietysti paljon auttaa. Porukka on puolensa valinnut jo ennen koulutusta.

      Poista
    3. Vähän uuvuttaa tämä taistolaisiin vetoaminen. En kuulunut siihen jengiin, mutta en silti vertaisi sitä nykyajan valtavirtaan. Valtavirran moralismi jatkaa entisaikojen valtavirtojen moralismia, vaikka hiukan toisennäköistä onkin.

      Poista
  5. Hyvä ja aiheellinen juttu. Sen akateemisuutta vähentääkseni yksi huomio: – "Ennen vanhaan" toimittaja sai oman nimensä juttuun vasta, kun oli saavuttanut byline-journalistin pätevyyden/kokemuksen. Vain ansioituneempien jutut nimiöitiin, pääsääntöisesti. Nyt jokainen kesätoimittajankin tekele varustetaan hänen nimellään ja kuvallaan. Tähän liittyy se raivostuttava käytäntö, että monen jutun vieressä on toimittajan kommentti tai pahimmillaan "analyysi", jossa kerrotaan lopullinen totuus, eli miten hänen kirjoittamansa uutinen pitää ymmärtää.
    Tv:stä tuttu sankaritoimittajuus on levinnyt "laatulehtiinkin".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hesarin toimittajat näyttävät kuvien perusteella olevan suurelta osin aika nuoria tyttöjä.
      Aivan järjetön on ajatus, että lasketaan miesten ja naisten lukumäärää lehden jutuissa. Täydellinen ääliö täytyy olla ajatuksen takana.

      Poista
  6. Vihervasemmistolaisuus rulaa, se nyt on vain aikamme ilmiö. Median ilmaherruus on heillä. Syitä on monia, mutta aika vähälle huomiolle on jäänyt alkeispsykologinen laumasieluisuus. Ryyppäsin tiivisti mukana ja näin vierestä 60-luvulta lähtien kuinka taistolaisuus alkoi nousta sen aikaisen kulttuurilmapiirin hegemoniaksi. Vanhan kellarin avautuessa 60-luvun alkpuolella me kaikki nuoret kaljankittaajat istuimme sekaisin milloin missäkin pöydässä ja kivaa oli. Olimme tietysti kaikki myös helkkarin fiksuja ja suvaitsevaisia. Ensimmäisinä hajuraon vetivät Saarikoski ja Ojaharju, he siirtyivät pois meidän rahvaan parista Hungarian puolelle. Sitten 70-luvulle tultaessa taistolaiset alkoivat eristäytyä omiin pöytiinsä ja muihin ravintoloihin. Jos joutui jostain syystä heidän pöytäänsä, niin eivät he keskustelleet ainakaan politiikasta jonkun saatanan revisionistin ja jälkeenjääneen kanssa.

    Tilanne ei ole siitään muuttunut, me tai ne muut asenne on edelleenkin käypäsuositus. Nykyään se vain on laajentunut lähes kaikkia koskevaksi. En tunne nykyistä kapakkaelämää, mutta väittäisin, että jos aiot olla suosittu seuranpitäjä muutamissa ravintoloissa, niin eipä kannata olla toisinajattelija tai edes kaveerata sellaisten äärityyppien kanssa.

    VastaaPoista
  7. Oikeastaan mikään ei kerro selvemmin nykyisen valtamedian tilaa kuin se, että se toistelee vähintään vuosittain näitä ”me olemme luotettavia, me olemme luotettavia, me olemme luotettavia” kampanjoita ja perustelee erilaisia faktabaareja. Kaikissa näissä tapauksissa se toimii todistajana, puolustusasianajajana ja tuomarina omassa asiassaan. Ilmeisesti näissä kampanjoissa sovelletaan perinteistä kaupan logiikkaa, jossa myynnin putoaminen pyritään kääntämään mainoskampanjalla. Tässä tapauksessa luottamuksen putoaminen josta on seurannut myynnin lasku, pyritään kääntämään mainoskampanjoilla. Mainoskampanjoiden vaikutus on kuitenkin aina lyhytaikainen. Jos tuotetta ei saada kuntoon, mainokset menettävät tehonsa ja mainostaja uskottavuutensa ja sen jälkeen ei yleensä ole juuri mitään tehtävissä.

    Kampanjoiden toinen tarkoitus on omien joukkojen mielialan kohottaminen ja omien rivien tiivistäminen. Siihen on sisäänrakennettu ”me vastaan muu maailma” asetelma ja se puolestaan tekee tuotteen parantamisen käytännössä mahdottomaksi. Kun tuollainen sisäänpäin lämpiävyys iskostuu kulttuuriin kyllin syvälle, vika on käytännössä korjaamaton. Siinä on edessä edesmenneen neuvostokulttuurin kohtalo. Kun sitä yritetään korjata glasnostilla ja perestroikalla, se romahtaa lopullisesti ja tilalle tulee aikanaan jotakin muuta.

    VastaaPoista
  8. Kyllähän Suomalaiset lehdet yleensä kertovat totuuden, mutta ongelmana on ettei kyseessä ole koko totuus. Asioita ei tutkita, kerrota tai jopa jätetään kokonaan uutisoimatta.

    Tästä on seurannut se että nämä lehdet ovat muuntuneet mielipidelehdiksi. Mitä virkaa sellaisilla nykyään on?

    Ari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samahan se oli tilanne entisessä Neuvostoliitossa.

      Poista
  9. Mitä toimittajat muuten oppivat toimittajakouluissa? Monta vuotta esimerkiksi Tampereella oikein opiskellaan ja mitä? Onko toimittajilla laaja sivistys, eritoten historiasta, maantieteestä, filosofiasta ja kulttuurista? Osataanko muita kieliä kuin englantia? Olen joskus jutellut nuorten toimittajien kanssa eivätkä he tehneet minuun vaikutusta tietämyksellään.

    VastaaPoista
  10. Osaako proffa V. suositella jotain laatulehteä englanniksi, kun tuo Neue Zürcher Zeitungin kieli ei suju?

    VastaaPoista
  11. Outoa Timo ettet mainitse Udo Ulfkottea. Ulkomaalaiset tiedustelupalvelut palkkaavat jo valmiiksi narsistisia tai muutoin sielultaan vammaisia henkilöitä koska sielultaan terveet eivät suostuisi valehtelemaan omalle kansalleen päin näköä ja sitten näiden sairaiden maanpettureiden narsismia ruokitaan kertomalla miten oikeassa ja erinomaisia he ovat ja jos joku on eri mieltä, niin se on paha ja väärässä. Joten onko ihme jos jälki on sen mukaista? Kuinka sekaisin täytyy jonkun 20v. toimittajan plantun olla, että kuvittelee, että lehtiä on olemassa vain sen takia, että ne voisivat julkaista juuri hänen mielipiteensä?

    VastaaPoista
  12. Frankfurter Allgemaine Zeitungin päätoimittaja joka kirjoitti kirjan Gekaufte Journalisten joka vaiettiin kuoliaaksi saksalaisessa mediassa mutta joka oli myyntimenestys. Valitettavasti kirjaa ei ole käännetty suomeksi ja englanninkielisellä käännöksellä on ollut vaikeuksia päästä markkinoille.
    https://en.wikipedia.org/wiki/Udo_Ulfkotte

    "I was educated to lie, to betray and not to tell the truth to the public"
    https://www.youtube.com/watch?v=sGqi-k213eE

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.