Ulkopolitiikan ideologioita

Fasistista ulkopolitiikkaa?

Tässä ei sitten käsitellä fasistista ulkopolitiikkaa, vaan sitä, mielestäni avutonta tapaa, jolla tiettyihin vakaviin asioihin halutaan ripustaa kylttejä, joiden toivotaan antavan niille myönteisen imagon tai peräti vallan sisällönkin.

Pari kirjoittajaa julisti eilisen hesarissa, että Suomen pitäisi pyrkiä noudattamaan feminististä ulkopolitiikkaa. Tosin Ruotsi on siinä päässyt maailman kärkeen, mutta voisihan Suomi yrittää hyväksi kakkoseksi. Miksi ei?

Kaikkeahan sitä voi yrittää, mutta kaikkea ei kannata. Asiahan on niin, että politiikkaan ripustetut kyltit eivät ole käytännössä koskaan riittäneet sanomaan yhtään mitään olennaista tuon politiikan sisällöstä. Paitsi tietenkin sen, millaista kylttiä on haluttu näyttää. Mutta se on demonstraatiota eikä politiikkaa.

Minun sukupolveni muistanee, miten kulttuuripiirit ja julkinen sana olivat kerran jokseenkin yksimielisiä siitä, että sosialismi oli kapitalismia kehittyneempi järjestelmä, sehän määrätietoisesti pyrki hyvään ja vastusti pahaa ja tietenkin myös tuossa pyrkimyksessään menestyi.

Kun piti sitten selittää, mitä oli vaikkapa sosialistinen ulkopolitiikka, sanottiin tietenkin, että se merkitsi kansainvälistä solidaarisuuttaa, rauhaa, rakkautta ja oliko nyt veljeyttä, tasa-arvoa ainakin.

Nämä kaikki kuulostivat hyviltä asioilta, mikä ei ollut sattuma, sillä sosialismin kerrottiin ajavan kaikkia maailman hyviä asioita. Kääntäen voitiin sanoa, että jos joku asia oli hyvä, niin se oli sosialistinen.

Käytännön kannalta moinen arvoposeeraus ei antanut mitään osviittoja. Oliko oma maa tasa-arvoinen toisten kanssa? Mitä siitä seurasi? Oliko omien veronmaksajien rahoja annettava sinne yhtä paljon kuin omaan maahan? Jos ei niin kuinka paljon?

Entä mitkä valtiot noudattivat sosialistista ulkopolitiikkaa? Oliko Neuvostoliitto sellainen? Miten siihen suhtautuivat Kiinan, Vietnamin, Demokraattisen Kamputsean, Angolan ja Tansanian ulkopolitiikat? Kun ne joutuivat ristiriitaan, mitä sosialistista politiikkaa oli pidettävä eniten sosialistisena ja siis tuettava?

Kun sosialismi tarkoitti rauhaan pyrkimistä, merkitsikö se sitä, että sosialistimaiden ponnistuksia rauhansa takaamiseksi välttämättömien sotavoimien vahvistamiseksi oli maksimaalisesti tuettava? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Mikään kyltti ei pysty tässä matoisessa maailmassamme antamaan käyttökelpoisia ohjeita politiikan hoitamiseksi. Ne eivät siis korvaa järkeä ja tämä koskee myös EU:n ulkopolitiikan peesausta. Sillä on jokaiselle maalle erilainen merkitys eri tapauksissa ja ellei tätä tunnusteta, mennään takuuvarmasti harhaan.

Kekkonen viittasi joskus osuvasti generalissimus A.V. Suvorovin mietelmään, jonka mukaan pölkkypäisyys aiheuttaa paljon onnettomuutta. Se pätee yhä.

Luin tässä hiljattain kuuluisan tutkimusmatkailijan, Sven Hedinin kirjan Nykypäivien Saksa vuodelta 1937 (alkuteos Tyskland och världsfreden).

Kirja on verrattoman hauska jälkiviisauden valossa, mutta omana aikanaan se saattoi olla jopa suhteellisen uskottava. Kirjoittaja näkee kaikkialla juuri sitä kuin haluaa nähdäkin ja uskoo niihin perusteisiin, jotka hänelle esitetään.

Itse asiassa Saksan ulkopolitiikalle voitiin vaatia vielä kunnioitusta ja uskottavuutta tähän aikaan, eihän mitään todellista aggressiota ollut tapahtunut. Myöskään mistään kansanmurhista ei ollut tietoakaan, keskitysleireissä sanottiin olevan neljätuhatta henkeä ilmeisen mukavissa oloissa ja heidätkin oli tarkoitus lähiaikoina kotiuttaa.

Sananvapauden puutteestakin Saksaa oli arvosteltu, mutta itse asiassa siellä oli kielletty vain arvoton ja vahingollinen roska, mukaan lukien ihmisten uskonnollisten tunteiden loukkaaminen. Ehkä nyt samanlaista sanavapautta ei ollut kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta sen sijaan siellä oli sananvastuu (Hedin ei käytä termiä yhdyssanana). Siitä huolehtii 13000 kirjoitusjohtajaa (Schriftleiter), jotka työskentelevät eri lehdissä.

Sanomalehdistön harteilla lepää ääretön vastuu hyvän yhteisymmärryksen säilyttämisestä eri valtioiden kesken, toteaa Hedin. Jos lehdistö tuntee tuon vastuunsa, se voi myös hyvin paljon auttaa maailmanrauhan säilyttämistä. Tässä Hedin viittaa närkästyneesti ruotsalaiseen lehdistöön, joka julkaisee saksalaisvihamielisistä lehdistä saksittua aineistoa.

Mutta pyrkiikö Saksa todella rauhaan? Merkitseekö kansallissosialistinen ulkopolitiikka myös muiden maiden kunnioittamista?

Ehdottomasti, julistaa Hedin varmalla vakaumuksella useaan kertaan. Miten voitaisiin edes kuvitella, että maa, joka oli juuri menettänyt kaksi miljoonaa nuorta miestä Verdunin juoksuhautoihin, haluaisi kokea saman uudestaan? Mitä järkeä olisi siinä, että maa, joka kehittää kansansa hyvinvointia nelivuotissuunnitelmalla ja luo uutta ihmistä rationaalisella rotupolitiikallaan, haluaisikin vaarantaa kaikki ponnistustensa hedelmät heittäytymällä sotaan?

Se oli, kuulkaas, nyt ihan liian fantastista. Itse johtajan persoonakin oli takeena inhimillisestä politiikasta, juuri sellaista on kansallissosialistinen ulkopolitiikka, kaiken hyvän tuoja!

Sivumennen sanoen, Saksa ei suinkaan ole diktatuuri, kuten harhaanjohtavasti sanotaan, vaan johtajavaltio. Siellä kyllä toimii vallan vertikaali (Hedin ei käytä termiä) eli arvovalta alaspäin ja vastuu ylöspäin. Tämähän muuten oli juuri sama idea, kuin neuvostokommunismin ns. demokraattisella sentralismilla.

Hedinin kirja kertoo myös paljon hyvää kansallissosialistisesta sisäpolitiikasta. Sen päämääriin kuului hyvin tärkeänä tasa-arvo.

Mitä tasa-arvo sitten tarkoittaa? Kansallissosialistien mielestä se tarkoitti sitä, että kullakin ryhmällä oli edustajiaan eri avainasemissa lukumääränsä mukaisessa suhteessa. Kyseessä oli siis täysin moderni näkökanta.

Tilanne Weimarin tasavallassa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Jopa tiettyjen, tärkeiden ammattien kohdalla vinoutuma oli uskomattoman suuri: vaikka juutalaisia oli vain 1% koko Saksan kansasta, oli heidän osuutensa lääkäreistä ja asianajajista peräti puolet. Yliedustus oli siis huikea.

Sama toteutui useilla muillakin aloilla, erityisesti finanssimaailmassa ja politiikassa ja jopa yliopiston opettajista juutalaisten osuus oli usein monikymmenkertainen heidän lukumääräänsä verrattuna.

On tietenkin selvää, ettei tällaisessa tilanteessa auttanut pelkkä affirmative action eli positiivinen syrjintä. Negatiivistakin oli pakko harjoittaa, mikäli pyrkimystä tasa-arvoon todella kunnioitettiin.

Tämä kaikki kuulosti minun korvaani aivan absurdilta, kun Hedinin kirjaa joskus vuosikymmeniä sitten luin. Nyt se sen sijaan kuulostaa täysin ajanmukaiselta. Sitähän se onkin vai kuinka? Jos siinä on jotakin vikaa ja olennaista eroa feministiseen politiikkaan, niin mitä?

Hedinin kirja arvioitiin tuoreeltaan Valvoja-Ajassa. Eino E. Suolahti, jonka minäkin hyvin muistan, piti sitä apologiana, mitä se tietysti olikin. Hän kiinnitti huomiota myös siihen, että esimerkiksi näkemys tieteen kukoistuksesta puolueen valvonnassa ei kuulostanut uskottavalta. Suolahti oli myös aika skeptinen Hedinin ennustaman rauhanpolitiikan näköalojen suhteen.

Toisin kuin moni näyttää vieläkin luulevan, kansallissosialistinen ulkopolitiikka oli meillä tuohon aikaan hyvin huonossa huudossa. Suomen lehdet rinnastivat silloin tällöin toisiinsa Hitlerin ja Stalinin ja jopa ennustivat näiden kahden välisen liitonkin, kuten Sinikka Wunschin väitöskirjasta ilmenee.

Tuohon aikaan meillä oli vielä paljon tervettä järkeä, joka esti meitä syöksymästä tämän tai tuon ideologian mukaan ja sitomasta kansallisia etujamme sellaisiin.

Kukaan ei kehdannut vaatia, että maamme olisi pitänyt noudattaa vaikkapa kansallissosialistista ulkopolitiikkaa.