Yleisinhimillisiä ajatuksia

Minä-sukupolvi ja sen edeltäjät

Peppi Pitkätossu ei koskaan päässyt lomalle, koska ei ollut koulussakaan. Tämä katkeroitti häntä tai ainakin se tuntui katkeralta, kerrotaan. Eläkeläisenä ymmärrän häntä. Olen tuntenut samaa ahdistusta siitä, etten pääse enää kesälomille. Mutta onhan tuon kestänyt.

Yhtä kaikki, pääsen yhä lukemaan kesäasuntojen vinttien aarteita, sellaisia kuin Valvojan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosikerrat. Myös Suomen Kuvalehtiä on käytettävissä. Molemmat sadan vuoden takaiset ja vanhemmat lehdet ovat kiinnostavampia kuin nykyiset seuraajansa, ainakin sikäli, että niillä on sopivasti välimatkaa nykyisyyteen.

 Valvojan vuoden 1907 vuosikerrasta huomaan tunnetun sosiaali- ja kulttuurihistorioitsijan, Gunnar Suolahden monien kiinnostavien esseiden joukosta sellaisen, jonka teema liittyy nykyäänkin kovin ajankohtaiseen individualismin syndroomaan, jos saan luvan esittää oman, teknisen termini.

Kirjoitus on nimeltään Kansallisuus ja ihmisyys. Siinä asetetaan vastakkain tietty yhteiskunnallinen ryhmä, joka oli asennoitunut kosmopoliittisesti ja toisaalta tuon joukon takapajuisina pitämät, kansallisesti ajattelevat ainekset.

Tätä elitististä ryhmää kirjoittaja kutsui nimellä sivistysihmiset. He vannoivat yleisveljeyden eli yleisinhimillisyyden  nimiin ja viis veisasivat erityisestä eli ihan konkreettisesta veljeydestä ainakin sikäli kuin asia koski oman kansakunnan kehnommaksi ajateltua ainesta, joista erottautuminen oli juuri tärkeää.

Kirjoittaja havaitsi, että sivistysihmiset olivat kovin penseitä niille raataville kansanjoukoille, joiden työstä he saivat elantonsa.  Niiden henkiset ja aineelliset tarpeet he olivat unohtaneet.

He olivat katkaisseet kaikki juurensa kansaan ja sen kohtaloihin ja olivat siis enää ainoastaan irrallisia yksilöitä. Oma elämä oli heille kaikki kaikessa ja se taas oli vain ajanvietettä ja nauttimista varten.

Juuri tämä, ikään kuin korkeamman elämän piiriin kohonnut aines kaiken inhimillisen ihanuudesta hurmaantuneena julisti koko ihmiskunnan yhteistä veljeyttä. Mutta mitä tämä itse asiassa tarkoittikaan?

Oman jaloutensa ihanuudesta hurmaantuneina –näin tulkitsen-  nämä maailmanhalaajat projisioivat oman kuvansa koko ulkoisen maailman malliksi ja selittäjäksi.

Itse asiassa koko yleisinhimillisyyden aate merkitsi vain ylivoimaiseksi ajatellun sivistysmuodon yritystä vaikuttaa niin laajalle ympäristöönsä kuin mahdollista, muiden syrjäyttämiseksi.

Kirjoittaja katsoi, että tuo joukko (muutama vuosikymmen aikaisemmin?) oli ensin julistanut kaikki ihmiset veljikseen mutta kun kaikki eivät yhtyneetkään sen näkemyksiin, kehitettiin rotuoppi tai siis rotuopit tunnettuine hierarkioineen. Niilläkin voitiin perustella erottautuminen rahvaasta ja sehän taisi olla pääasia. Nyt ne olivat muotia.

Kansakunnan tasolla asia oli vaarallinen. Se uhkasi hajottaa sen kahtia. Kun sen varsinaiset suuret massat eivät enää löytäneet omaa kuvaansa sivistyksestään, oli eliitti pettänyt kansan, tulkitsen Suolahtea.

Kun puhuttiin vain yleisveljeydestä, ei kansa enää saanut tilaisuutta tuntea olevansa enemmän kuin vain joukko yksilöitä. Silloin se jäi raakalaisuuden asteelle, kuten viime kädessä itse sivistyneistökin. Kansalle se merkitsi katkeraa olemassaolon taistelua vailla ymmärrystä mistään korkeammasta yhteydestä ja päämäärästä.

Eliitin sivistyspyrinnöissä voitiin havaita kiinnostavia seikkoja. Sivistysihmiset keskittyivät omaan kokemukseensa ja kaiken tavallisen koettuaan he kokevat vielä luonnottoman, teennäisen ja ennen kuulumattoman.

He ovat kohonneet ikään kuin korkeamman elämän piiriin ja sieltä katsoen tuntuu koko yhteiskunnan arkinen elämä tarpeineen vain ikävältä ja turhalta. Se ei kuulu heille.

Yksilöllisyyden filosofiaa noudattavat henkilöt alkavat kuitenkin ennen pitkää sairaalloisesti ikävöidä alkuperäistä luontoa, yksinkertaista elintapaa ja kehittymättömiä oloja, oli kirjoittaja myös havainnut.

Tämä on tainnut aina kuulua kansasta irtaantuneen eliitin normaaliin kehitykseen: primitiivisyyttä aletaan idealisoida, niin pian kuin se on muuttunut kyllin oudoksi ja käsittämättömäksi. Tämähän alkoi jo 1700-luvulla, ennen Ranskan vallankumousta. Kyseessä on tyypillinen oire rappiosta. Katsokaa vaikka ympärillenne.

 On merkillepantavaa, että tämän primitiivisyyden ihannoinnin omaksuu jossakin vaiheessa juuri se taho, joka edustaa ainakin mielestään inhimillisen kehityksen kaikkein korkeinta astetta.

No, entäs sitten? Silloin ennen oli olemassa vain suppea, todella olemassa olevasta kansasta piittaamaton ja yleisinhimillisyyden ihannekuvaa palvova pieni ryhmä, joka eli individualismin ja hedonismin huumassa, mutta nyt samat arvot on omaksunut jo kokonainen sukupolvi, itse asiassa kai jo toinen tai kolmas järjestyksessä. Mitä yhteistä niillä voisi olla edeltäjiensä kanssa?

 Yhtä hyvin kai voisi kysyä, mitä eroa koko asiassa on, niin samanlaisena tuo elitistinen minäkeskeisyys ilmenee, erityisesti suhteessa ns. rahvaaseen, josta erottaudutaan ja noihin villeihin, joita palvotaan.

Ei siinä taida olennaista eroa löytyä. Tosin globaali näkökulma on aiheuttanut eräitä kukaties merkittäviä muutoksia.

Kun ennen eliitti kai sentään, tiedostamattaan, tunsi huonoa omaatuntoa omasta hyvinvoinnistaan, joka ymmärrettiin ansaitsemattomaksi, ja rahvaan kustannuksella toteutetuksi, tuntee se nykyään sitä rahvaan liiallisen hyvinvoinnin takia.

Nyt se tuntuu arvelevan omalta osaltaan pääsevänsä syyllisyydestä kumartamalla ns. kolmannen maailman kurjille ja osattomille ja aivan erityisesti pelastamalla näitä mahdollisimman paljon asumaan tänne ansaitsemattoman yltäkylläisyyden maailmaan. Itse asiassa koko täkäläisen rahvaan vaihtaminen uuteen ei tämän logiikan mukaan olisi lainkaan hullumpi idea.

Jokin siis kai on sentään muuttunut. Sata vuotta sitten ajatus eliitin edustamasta korkeammasta rodusta saattoi tuntua monesta riittävältä ja oikealta. Sillä voitiin oikeuttaa oma itsekäs elämäntyyli ja rahvaan halveksunta.

Juuri nyt tämä idea ei ole täällä läntisen kulttuurin piirissä muodikas. Muodit voivat kuitenkin aina muuttua. Sitä paitsi maailmassa taitaa olla yllin kyllin kansoja, joille rotuajattelu on aivan luontevaa. Odotellaanpa vain.