maanantai 23. heinäkuuta 2018

Kustavilaista aikaa



Kyöstä-kuningas ja Savo

Kustaa III muistetaan parhaiten muutamasta asiasta: hän teki vallankaappauksen ja palautti hallintovallan säädyiltä kuninkaalle vuonna 1772. Siinä uhattiin jopa tykeillä…
Vuonna 1788 hän hyökkäsi Venäjälle ja upseerit tekivät häntä vastaan niin sanotun Anjalan liiton eli konfederaation heti sodan alussa. Herrat siis nousivat kapinaan kesken sotaa.
Pian sodan jälkeen kuningas murhattiin oopperanaamiaisissa vuonna 1791.
Reipasotteinen kuningas oli siis kyseessä ja Kustaa eli suomalaisittain Kyöstä halusikin nousta historiassa kahden suuren Kustaan eli Kustaa Vaasan ja Kustaa II Adolfin rinnalle kolmantena suurena Kustaana. Hän taisi onnistuakin.
Talonpojat kannattivat Kustaata, joka esiintyi herrojen kurittajana ja Kustaa itse korosti asemaansa tekemällä esiintymisistään teatterilavastuksia. Häntä on nimitetty teatterikuninkaaksi ja syystä kyllä. Erik Lönnrothin arvostettu elämäkertakin on nimeltään Den stora rollen. Kung Gustaf III spelad av honom själv. Stockholm 1986, 282 s.
Vuonna 1775 Kustaa teki suuren kiertomatkan Suomeen eli niin sanotun Eriksgatan, jonka hänen edeltäjänsä olivat jo kauan jättäneet tekemättä. Kuninkaan seurueeseen kuului muun muassa 200 hevosta ja kymmeniä vaunuja, mikä korosti sitä, ettei kyseessä ollut vain jokin suuri herra, vaan herrojen herra.
Vuonna 1783 Kustaa kävi Haminassa neuvottelemassa serkkunsa Katariina II:n kanssa. Paikalla on nykyään museo.
Suomessa Kustaasta pidettiin kovasti ja hän oli myös vaivautunut opettelemaan suomen kieltä ja hänen on katsottu osanneen kelvollista kyökkisuomea. Ruotsia hän osasi täydellisesti toisin kuin isänsä, joka oli saksalainen. Kustaa myös perusti Suomeen uusia kaupunkeja, muun muassa Kuopion ja Tampereen.
Kustaan Eriksgata ei ulottunut Savoon, mutta tännekin hän tuli tuon Kustaan sodan eli vuosien 1788-1790 sodan takia. Kustaa kävi tuona aikana Suomessa useammankin kerran. Muun muassa hän kiä-vi Savonlinnan Laitaatsillassa tarkastamassa rintamaa.  Asiasta informoitiin naapuria, ettei kukaan hairahtuisi herran voideltua tähtäämään.
Sulkavalla Kustaa vieraili Partalan hovissa, jossa Curt von Stedingk piti päämajaansa.
Savossahan oltiin silloin rajaseudulla, kun Turun rauhan raja meni Kymijoelta Lepistön selän kautta Savonlinnan pohjoispuolelle ja sieltä itään.
Sen takia Rantasalmen ja Joroisten ja myös Juvan ja Sulkavankin pitäjät olivat täynnä upseerivirkataloja. Talonpojista monet olivat ruotusotilaita. Oli myös värvättyjä joukkoja, kuten Savon jääkärit.
Täällä rajaseudulla ahkeroi aikoinaan myös Kustaan tunnettu ystävä ja tukija Yrjö Maunu Sprengtporten, joka perusti Rantasalmelle Haapaniemen sotakoulun, kadettikouluksikin mainitun. Rantasalmellahan muuten toimi myös triviaalikoulu, joten paikkakunta oli oppilaitostensakin suhteen hyvin merkittävä.
Rantasalmella oli myös vaikuttanut kreivi Adolf Fredrik Munck, josta tuli Kustaan hovitallimestari ja jota pitkään epäiltiin myös kruununperillisen, myöhemmän kuningas Kustaa IV Adolfin isäksi. Hänen nimittäin tiedettiin auttaneen kuningasparia makuuhuoneessa, mutta kukaan ei oikein tiennyt miten.
Joka tapauksessa kuningaspari oli apuun hyvin tyytyväinen ja Munck paistatteli suosiossa siksi kunnes erehtyi painattamaan väärennettyjä seteleitä ja joutui pakenemaan Italiaan. Nykyään ollaan sitä mieltä, ettei Kustaa IV Adolfin syntymään liity niin sanotusti rantasalmelaista tekijää ainakaan ihan geneettisessä mielessä.
Tuon ajan upseeristo oli kauttaaltaan aatelista ja myös hyvin kansainvälistä. Joskus vaihdettiin myös herraa ja esimerkiksi Sprengtporten, kuten muistetaan., siirtyi Venäjän palvelukseen. Porrassalmella hän haavoittui, kun hänen itsensä harjoittamat Savon jääkärit tulittivat.
Sprengtportenin repliikki ”Omat koirat purivat” muistetaan tältä ajalta. Nykyään tiedetään myös se, että kun Sprengtporten paranteli haavaansa Saksan kylpylöissä, hän tutustui kuuluisaan naistennaurattajaan, Giacomo Casanovaan.
Herrat kirjoittelivat myöhemminkin paljon toisilleen ja filosofoivat kaikista maailman asioista, etenkin naisasiat olivat molemmille läheisiä. Eero Saarenheimo on julkaissut tämän kirjeenvaihdon kirjana muutama vuosi sitten.
Sprengtporten oli itse asiassa maanpetturi Ruotsin näkökulmasta ja jos hän olisi joutunut kiinni, olisi kohtalo voinut olla sama kuin eversti Tigerstedtillä, joka pian sodan jälkeen, vuonna 1790 mestattiin Rantasalmen kirkolla. Sulkavan kappalainen Melartopaeus joutui myös epäillyksi maanpetoksesta, mutta selvisi syytteistä.
Upseeristo oli siis kansainvälistä. Tämän sodan ruotsalaisen puolen upseereista esimerkiksi Yrjö Kaarle von Döbeln oli palvellut aiemmin Ranskan armeijassa ja osallistunut muun muassa siirtomaasotaan Intiassa. Ruotsalaisia houkutteli puoleensa Ranskan rykmentti Royal Suédois, joka oli perustettu jo 1600-luvulla.
Kymijoella Ruotsin joukkoja komentaneen Kustaa Mauri Armfeltin loistelias kansainvälinen ura tunnetaan hyvin, joten ei siitä sen enempää. Hän kuoli Tsarskoje Selossa vuonna 1814. Hän oli monissa Euroopan hoveissa kuin kotonaan ja kuului Suomen sodan jälkeen Aleksanteri I:n suosikkeihin. Vanhan Suomen palauttamisessa hänellä oli suuret ansiot.
Kustaan sodassa everstinä aloittanut, myöhemmin sotamarsalkaksi kohonnut Curt von Stedingk oli puolestaan syntynyt Ruotsin Pommerissa ja osallistunut muun muassa Yhdysvaltojen vapaussotaan, jossa erityisesti kunnostautui Savannahin valtauksessa.
Kustaan sodassa Stedingk oli Savon prikaatin päällikkö ja saavutti voitot muun muassa Porrassalmella ja Parkumäessä. Myöhemmin hän toimi mm. Ruotsin suurlähettiläänä Pietarissa.
Stedingkin arkiston perusteella hän oli monien kuninkaallisten ja keisarillisten hyvä tuttava, joten kyllä täällä Savon sydämessä ennenkin oli kontakteja suureen maailmaan. Vaikka kansasta suuri osa asui savupirteissä ja kädestä suuhun, oli herroilla omat verkostonsa, kuten sanotaan, eivätkä ne olleet vähäiset.
Kustaan sota vuosina 1788-1790 oli kuninkaan itsensä aloittama hyökkäyssota. Se oli uskomatonta uhkapeliä ja rahvaalle se tietenkin oli onnettomuus. Ihmismenetyksiä on laskettu eri tavoin, mutta puolen sataa tuhatta henkeä näyttää olevan realistinen luku.
Silti talonpojat, toisin kuin aatelismiehet, pysyivät uskollisina. Kun valtakunta oli kuolemanvaarassa, pystyi suomalainen sotaväki torjumaan vihollisen hyökkäykset ja usein hyökkäämäänkin menestyksellisesti. Jos sota olisi hävitty, olisivat seuraukset voineet olla arvaamattomat.
Sodan seurauksiin voidaankin sitä paitsi laskea, paitsi rajalle perustetun linnoituslinjan perustaminen, myös Suomen sota vuosina 1808-1809, jolloin Venäjä puolestaan hyökkäsi ja valloitti koko Suomen.
Pietarissa Ruotsin lähettiläänä ollut Stedingk koetti suotta lähettää Tukholmaan varoituksiaan tulevasta hyökkäyksestä.
Tuon ajan sodat täällä pohjolassa olivat kuitenkin vielä ennen muuta kabinettisotia. Valtioilla ei ollut pysyviä ystäviä tai vihollisia, vaan koalitiot muuttuivat äkkiä ja perusteellisesti.
Kuvaavaa on, että heti Kustaan sodan jälkeen Stedingk ja Venäjän edustaja ruhtinas Potjomkin saattoivat neuvotella jopa valtioidensa välisen liiton solmimisesta ja maksettavista apurahoista.
Kun Ruotsin puolelta ehdotettiin edes Savonlinnan palauttamista Ruotsille, tuhahti Potjomkin, ettei koko Suomi ole minkään arvoinen, eikä Savonlinna varsinkaan. Itse asiassa koko alue voitaisiin tyhjentää ja asukkaat siirtää Pietarin taa, jolloin ei tarvitsisi mokomasta rajasta kiistellä.
Tämä nyt taisi olla vain korskean herran ylimielistä puhetta, jolla korostettiin omaa mahtia. Joka tapauksessa ajatuksen Pietarin ympäristön inkeriläisten siirtämisestä Krimille oli myös muuan skotti Andrew Swinton esittänyt noihin aikoihin Katariina toiselle.
Ei se suomalaisten asema idän ja lännen välissä tuohon aikaan ollut kovin kadehdittava. Sitkeästi täällä joka tapauksessa omaa kamaraa puolustettiin. Muuten olisi historia saattanutkin mennä ihan toisella tavalla. Rakastettu Kyöstä-kuningaskin taisi olla aika arvaamaton maamme ystävä.

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Jättiläisen paluu



Jättiläinen on täällä taas

Erilaiset sekopäät, jollaisia nykyään näytään pidettävän suuressa arvossa, ovat taas viime päivinä loistaneet julkisuudessa esittelemässä niin sanottuja näkemyksiään.
Trumpin ja Putinin vierailu muodosti tilanteen, joka kannattanee merkitä aikakirjoihin suomalaisen median ja somehörhöilyn alennustilan tähän mennessä alimpana pisteenä. Ehkäpä siitä ei enää voi päästä kuin ylöspäin.
Ollessaan Venäjällä vankilassa Nikolai Bakunin kirjoitti pitkän ja falskin katumuskirjeen keisari Nikolaille (I). Siinä hän haukkui saksalaiset, mikä saattoi ollakin dokumentin ainoa vilpitön kohta. Tuon kansan perusvika oli kelpo anarkistin mielestä siinä luterilaisessa päähänpinttymässä, että jokaisella saa ja pitääkin olla oma mielipide: ein jeder kann und muss seine Meinung haben.
Nikolai ilmaisi kirjeen marginaaliin kirjoittamassaan merkinnässä olevansa samaa mieltä. Venäjällähän, kuten tunnettua, vallitsi sen sijaan keisarin henkilökohtaisesti takaama totuuden ja oikeuden (pravda) mukainen meno, joten alamaisten omat vähäpätöisen mielipiteet olisivat ainoastaan sotkeneet sitä harmoniaa, jonka hallitsijan valta turvasi.
Tällainen kuulostaa meistä varmaankin kornilta, kun olemme tottuneet siihen, että asiat ratkaistaan äänestämällä ja se Jumalan ääni, joka lopulta on kaiken mitta ja määrä, syntyy lopultakin kansalaisten pikku mielipiteistä, tai ainakin teoriassa niihin jotenkin perustuu.
Kyseessä oli kuitenkin syvästi venäläinen perinne, joka kiteytyy sobornost-käsitteessä: asioita ei ratkaista kiistelemällä ja voimia mittelemällä, vaan yksimielisesti. Oppositio ei ole oikeutettua, vaan kaikkien on alistuttava oikeudelle ja totuudelle. (Kuka muistaa vielä politbyroon?)
No, onhan tässä jo Nevasta vettä virrannut sen jälkeen, kun Nikolai hallitsi, mutta ehkäpä se on niin, että tietyt asiat muuttuvat hitaasti, kuten meilläkin on tullut tavaksi ajatella noiden kuulujen ranskalaisten annalistien jäljissä.
Jotkut asiat sen sijaan muuttuvat nopeasti. Silmiemme edessä on vähäpätöiseksi ja naurettavaksikin leimattu Venäjä noussut muutamassa vuodessa maailmanpolitiikan keskeiseksi tekijäksi, josta jokainen toimittaja nyt tuntee tarvetta tilittäytymiseen oman mielipiteensä arvoa esitelläkseen.
Kehitys on ollut hyvin verrattavissa vallankumouksen jälkeisestä täystuhosta nousemiseen, joka vei aikaa suunnilleen saman verran, pari vuosikymmentä.
Mauno Koivisto fundeerasi aikoinaan, että Venäjän ideana on lyhyesti sanoen olla suuri. Venäjä on suuri ja ellei se sitä ole, ei Venäjää voi ollakaan.
Gogol kirjoitti joskus vastaavasti, että Pietarin ideana on olla pääkaupunki. Ellei se sitä ole, ei mitään Pietaria voi ollakaan.
Nyt Venäjä on taas suuri ja Pietarikin taas oikeasti se toinen pääkaupunki, joksi sitä on aina nimitettykin sen jälkeen kun se menetti ykkössijansa Moskovalle, josta kehitettiin uutta mahtailun keskusta.
Molemmat , sivumennen sanoen, ovat myös matkailun kannalta erittäin merkittäviä, minkä ihmiset näyttävät –humoristista kyllä- huomanneen potkupallokisojen yhteydessä.
Venäjän nouseminen uudelleen suurvallaksi tapahtui näköjään monelle tarkkailijalle yhtäkkiä ja varoittamatta, mutta nyt asia yhtäkkiä näyttääkin monelle muodostuneen itsestäänselvyydeksi jopa siinä määrin, että sen uskotaan noin vain ratkaisevan vaikkapa maailman yhä ainoan supervallan politiikan…
Montako vuotta onkaan siitä, kun ministerit meillä sanoivat Venäjää Hollannin kokoiseksi ja ilmeisesti näin myös luulivat.  Kun venäläisiltä itseltään kysyttiin, tuleeko heidän maastaan vielä suurvalta ja jos tulee, niin milloin, olivat monet skeptisiä vielä aivan hiljattain. Nyt sentään jo puolet kansasta uskoo, että se on tapahtunut (https://wciom.com/index.php?id=61&uid=1540).
Sivumennen sanoen, suuruuden kannalta ei sotilaallinen voima ole venäläisten mielestä keskeistä, vaan oleellisempaa on kansalaisten hyvinvointi (https://www.levada.ru/en/2017/01/09/russia-as-a-great-power/).
Tiedän, että suomalaisessa yleisessä mielipiteessä eli siis siinä, joka täyttää tiedotusvälineiden palstat mielenilmaisuillaan, Putin on hirviö, joka olisi jollakin tavalla saatava pois asemastaan. Tämän asian tukemiseksi moni suomalainenkin tuhersi viime viikonloppuna häpäiseviä piirustuksia ja kirjoitteli ja kantoi kadulla niin viisaita iskulauseita kuin suinkin keksi.
Venäläisestä näkökulmasta katsoen asia on toki toisin, vaikka huomattava osa kansalaisia ei pidäkään Putinista. Heistä tuntuu joka tapauksessa mahdottomalta löytää ketään, jonka voisi asettaa tuon miehen rinnalle.
Entisen KGB-filuurin ansiot nyt vain ovat historialliset ja jokainen ne joutuu tunnustamaan. Aineellinen hyvinvointi ei koskaan ole ollut siinä maassa nykyisissä lukemissa ja muun hyvän ja mukavan ohella myös tuo suurvaltaisuus on palannut. Venäjä on taas olemassa, koska se on suuri.
Kaipaavatko venäläiset sitten sitä hyvää tsaaria? Eikö heidän ole luonnon pakosta ilman muuta haluttava demokratiaa kuten kaikkien muidenkin?
Vastaus tähän oli jo tuossa ylläolevassa linkissä, jonka otan tässä uudestaan: https://www.levada.ru/en/2017/01/09/russia-as-a-great-power/. Kolmasosalle nimenomaan demokratia on tärkeä ja saman verran ihmisiä on systeemin suhteen välinpitämättömiä.
Demokratianhan Venäjä joka tapauksessa valitsi Jeltsinin johdolla pari vuosikymmentä sitten, vaikka tie oli aluksi kivinen. Siitä onkin pidetty kiinni, vaikka turvallisuuselinten suuri valta onkin antanut asialle oman twistinsä, kuten nykyään sanotaan. Ehkäpä jotakin samanlaista on jossakin muuallakin: of the crooked timber of humanity, no straight thing was ever made…
Asia ei ole sen kummallisempi. Ruotsissakin Kalle-Kustaa hoitaa yksinvaltiaan eli monarkin tehtäviä ajan hengessä: Med folket i tiden. Julius Caesar puolestaan säilytti hänkin tasavallan, kuten muistamme. Kuningasta ei Roomaan koskaan tullut enää Tarquinius Superbuksen jälkeen, mistä kansa oli tyytyväinen.
Ettei minua taaskin, tavallisuuden mukaan väärin käsitettäisi, kiiruhdan ilmaisemaan mielipiteeni ja se suuntautuu vasten kaikkea Putinin ja hänen sakkinsa pahuutta. Yhtä vihainen olen kaikille muillekin maailman pahantekijöille, vaikka asialla ei taida olla yleisempää merkitystä.
Hyväksyn sen sijaan kaikki hyvät työt, olipa niiden tekijä tai aikaan saaja kuka tahansa, vaikkapa sitten itse Hitler. Mielestäni minulla on siihen velvollisuus.
Sivumennen sanoen, John Lukacs, maineikas historioitsija nimitti joskus Hitleriä seepraksi. Hitlerillä oli omat ansionsa, ne valkoiset juovat. Mustat juovathan me kaikki tunnemme.
Koska aivomme ovat varsin yksinkertaista tekoa, meillä on taipumus sotkea yhteen hyvät ja huonot asiat ja ajatella, että tietty määrä yhtä lajia kumoaa vastaavan määrän toista, ihan kuin silloin kun lapsena sotkimme vesivärejä tai sittemmin laskimme yhteen- ja vähennyslaskua koulussa.
Historia on kuitenkin syytä käsittää toisin, vaikka se edellyttää tiettyä nöyryyttä oman, useinkin jumalalliseksi ajatellun järkemme suhteen. Joskus toimi Englannissa Heaven and Hell Amalgamation Society, josta ei tässä sen enempää. Tulipahan vain mieleeni näin helteellä.
Nyt on Venäjä siis jälleen suuri ja se otetaan ainakin jossakin mielessä vakavasti kaikkialla.
Suuruus on suhteellista. Maan väkiluku on suhteellisen pieni, vaikka ei vähäinen eikä ole luultavaa, että se koskaan nousisi niihin mittoihin, joita afrikkalaiset valtiot nyt yksi toisensa jälkeen tavoittelevat ja pian kai saavuttavat. Myöskään Venäjän talous ei ole kovin imponoiva. Me eurooppalaiset voisimme yhä pitää Venäjää pikkuveljenä, mutta emme sitä enää tee.
Gogolin tavoin voisimme kai taas kysyä: Minne menet sinä Venäjän troikka? Toisin kuin parisataa vuotta sitten, Venäjä ei kuitenkaan enää ole hurjaa vauhtia kasvava puoliaasialainen mahti, vaan enemmän tai vähemmän stabiili, länsimaistunut pieni suurvalta, eräänlainen jättiläinen kuitenkin. Itse se sentään näyttää suunnastaan päättävän, vaikka emme aina sitä soisi.
Onko kyseessä maailman pienin jättiläinen vai ei, on kysymys sinänsä. Totuus on ainakin se, että se aika on mennyt, jolloin sillä voitiin pyyhkiä pöytää mennen tullen. Koetetaan nyt siis sen kanssa pärjäillä, onhan sitä nähty kummempiakin.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Maan mahtavat ja mahtailu



Majesteetit ja ylhäisyydet

Hallitsijan aseman erikoislaatu jumalallisen vallan haltijana ja siitä koituva valta ja vastuu –jälkimmäinen ainakin Kaikkivaltiaan edessä- asettivat ennen muinoin hänen persoonansa aivan erityiseen luokkaan. Trumpilla ja Putinillakin on vielä matkaa tähän asemaan.
Luulenpa, että demokratian syövyttämät aivomme nykyään yksinkertaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä hallitsijan asemaa aidossa monarkiassa. Meille nuo kruunupäät ovat vain yksilöitä, jotka kohtalo eli sattuma on asettanut paikalleen ilman omia ansioita.
Kun kiertelee Euroopan palatseja, on huomaavinaan paheksuvia ilmeitä ja kuulevinaan siltä täältä tuhahduksia sen loiston ja tolkuttomalta tuntuvan ylellisyyden johdosta, joka oli kerran kasaantunut muutaman onnen suosiman yksilön osaksi. Olipa kansalla syytä tyytymättömyyteen! Eipä ihme, että vallankumous tuli, täytyihän sen tulla.
Tämä ajattelutapa heijastaa kulttuurivallankumousta, joka meilläkin aikoinaan heijastui Helsingin Temppeliaukion kallioihin kirjoitetuissa teksteissä: Biafra!
No, Biafra oli yksi afrikkalainen maakunta, joka sodan vuoksi kärsi elin tarvikepulasta. Tekstin idea lienee ollut, ettei Suomen kirkolla ole oikeutta rakentaa Kaikkivaltiaalle uutta rakennusta niin kauan kuin Biafrassa on nälkäisiä ihmisiä, erityisesti lapsia.
Rakennusten aika tulisi, jos tulisi, sitten kun kansan aineelliset tarpeet olisi ensin tyydytetty. Rahat siis tasapuolisesti kaikille tarvitseville, missä maassa he nyt sattuivatkin olemaan.
Ajatusta ainakin sen esittäjät lienevät pitäneet kauniina, syvästi tolkuton se ainakin oli ja siis sopusoinnussa sen Pariisin barrikadeilla julistetun ajatuksen kansa, joka väitti realismin tarkoittavan mahdottoman vaatimista.
Samaa ajattelua huomasin tuohon aikaan esimerkiksi Drottningholmin linnassa, jonne joku omantunnonarka älyniekka oli kirjoittanut ankaran vuodatuksen sitä ihmistyön tuhlausta vastaan, jota tuokin palatsi ilmensi. Fy fan!
Nå, jokaisella aikakaudella on oma ajattelutapansa. Suurvalta-ajan Ruotsissa se korosti kuninkaan arvoa ja symbolista merkitystä koko maan ja kansan arvon osoittajana.
Jo keskiajan Ruotsin lait rakentuivat kuninkaan ja hänen vallantäyteytensä ympärille, vaikka takasivat myös vapaille eli aatelismiehille ja muillekin omat oikeutensa.
Kuninkaan verroille saati yläpuolelle asettuminen olisi kuitenkin jo merkinnyt sallimatonta hävyttömyyttä ja jumalallisen järjestyksen uhmaamista.
Niinpä jo keskiaikaiset Ruotsin lait rajoittivat suuraatelin mahtailua. Kuningas Kristofferin (Baijerilaisen) maanlaissa, Herra Martin suomentamana säädettiin rajoitukset niille, jotka matkustivat ylitse maan kuninkaansa tykö: Pijspa 30.hefvoisen canssa, ia ei wseamman. Kuningfan wircamiehet 30. heuoisen canssa ia ei wseammaqn. Riddarein ia Swennein kuingan Radhis 12. heuoisen cansa…
Kuninkaan neuvostoon kuulumattomille ritareille sallittiin 8 hevosta, Swennit, Riddarein kaldaiset saattoivat ajaa kuudella hevosella ja vähemmät miehet itse kukin kohdaltaan kolmella hevosella.
Se, joka rehvasteli ajamalla useammalla, oli vikapää rikokseen: nin maxakan 40 marcka ia se olkan kuningan oma sy. Sakkoraha kuului siis kokonaan kuninkaalle, jota tässä tapauksessa loukattiin.
Ruotsin valtakunnassa on kautta aikain ylpeilty ikimuistoisella pohjoismaisella vapaudella (du gamla, du fria…), eikä turhaan olekaan, mutta sekin on toki suhteellista.
Maaorjuutta meillä eli siis Ruotsissa ei tunnettu ja joskus esitetyt päättömät lausunnot siitä, että torpparilaitos olisi merkinnyt itse asiassa maaorjuutta, osoittavat vain, ettei asiaa ole lainkaan ymmärretty.
Vielä Venäjän keisari Nikolai I pohdiskeli, että hänellä oli alaisinaan 40000 poliisimestaria, millä hän tarkoitti tilanherroja. Maa-aateliston asema Ruotsissa oli toinen ja vaikka talonpoikien osa nykynäkökulmasta saattoi olla hyvinkin ankea, osattiin meillä vielä sentään pelätä joutumista venäläisen maaorjan asemaan. Sen kurjuus oli tunnettu koko Euroopassa.
Vuoden 1734 laki ei enää ollut kuningaskeskeinen ja siitä jopa puuttui kuninkaankaari. Vapauden ajan ”vapaus” otettiin tosissaan ja jopa Voltaire, joka oli ainakin mielestään perehtynyt Ruotsin historiaan, ihaili maan vapaita instituutioita.
Silti kuninkaan asemaa korostettiin suuresti. Toivo Nygård kertoo kirjassaan Kustaa III. Vallanomaava mutta alamaisilleen armollinen kuningas (SKS 2005, 263 s.), miten tuo teatterikuningas ja jo hänen edeltäjänsä korostivat kuninkaallista mahtiaan.
Ilotulitukset olivat tavallinen tapa juhlistaa kuninkaiden merkkipäiviä. Raketteja ja muita pyroteknisiä välineitä oli käytössä, mutta eniten ruutia taisi palaa kunnialaukauksissa.
Kun kruununperijä Carl Gustav syntyi vuonna 1782, pidettiin Turussa sekä ruotsin- että suomenkielinen jumalanpalvelus, joiden molempien yhteydessä maallinen valta osoitti kunnioitustaan 128 tykinlaukauksella. Tapausta juhlittiin tietenkin myös muissa kaupungeissa, Suomenkin puolella.
Vielä mahtavammin juhlistettiin kruununperillisen avioliittoa. Turussa ammuttiin aluksi kaksi kertaa 128 tykinlaukauksen sarja, mutta juhla jatkui vielä seuraavinakin päivinä, jolloin maljojen juomista tehostettiin kaksi kertaa 512 laukauksen sarjalla…
Tässä ei edes ollut kaikki: tykit jyskivät vielä seuraavinakin päivinä. Nygård ei mainitse laukausten määrää. Tykinputket tuskin kunnialaukauksista kuluivat, mutta käytetty ruutimäärä oli hirmuinen. Tonneistahan täytyi olla kyse, ainakin koko Ruotsin valtakuntaa ajatellen.
Tosin ruuti oli Ruotsissa ja osin suomessakin kotimaista tuotantoa. Puuhiiltä oli aina saatavissa ja Ruotsissa oli rikkiäkin, jota myös tuotiin Islannista.
Salpietaria, tuota keskeisen tärkeää hapetinta keitettiin tallien alusmullasta, jossa hevosten virtsaa käsittelemällä saatiin kelpo nitraattia. Sen kehittymistä edesautettiin sotkemalla multaan kaikenmoista mätänevää, teurasjätteitä myöten. Suomessakin olki useita salpietarinkeittämöitä, muun muassa Mikkelin lähellä Moisiossa.
Kun kuningas liikkui alamaisten keskuudessa, oli tärkeää tehdä heihin vaikutus. Ainakin teatterikuningas Kustaa III huolehti siitä asiasta. Ruudin polttamisen ohella panostettiin komeisiin valjakoihin ja vaunuihin ja suuriin saattueisiin.
Ylimysten rehentelyä saattueiden kokoamisessa oli, kuten todettu jo keskiajalla lain voimalla rajoitettu, mutta kuninkaan ei. Täysivaltaisuuttaan alleviivatessaan Kyöstä-kuningas (suomalainen muoto nimestä) ajoi kerrassaan komeasti.
Käydessään vuonna 1775 vanhaan tapaan Eriksgatalla Suomessa Kyöstä-kuninkaan seurueella oli 38 matkavaunua, joista 14 katettua. Vetämiseen tarvittiin 164 hevosta ja lisäksi 37 ratsua. Yhteensä siis liikkui noin kaksisataa hevosta.
Moinen retkue alkoi jo muistuttaa sotajoukkoa ja reitti oli suunniteltava sen mukaan. Hevosia vaihdettiin puolentoista peninkulman välein.
Vaikka Nygård jo kirjansa otsikossa puhuu Kyöstän armollisuudesta alamaisiaan kohtaan, oli se aika suhteellista, eivätkä kaikki valittajat suinkaan poistuneet kuninkaan luota tyytyväisinä. Herrojenkin kanssa oli tultava toimeen ja sehän lopulta muodostuikin kuninkaalle kompastuskiveksi.
Suurvaltojen johtajat osaavat tänäkin päivänä järjestää itselleen valtionsa mahtia koroswavat lavastukset ja sillä keinoin lisätä myös omaa suosiotaan. Kyseessähän ei ole tuhlailu tuhlailun vuoksi, vaan, ja aivan erityisesti, hallitsijan instituution ja hänen valtionsa korostaminen. Sille alamaisetkin ovat aina hurranneet.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä oli kuningas?



Mikä mies oli kuningas

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, par excellence.
Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään. Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.
Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.
Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.
Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.
Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Pettilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.
Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.
Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.
Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.
Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.
Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin  maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.
(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).
Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.
Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.
Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.
Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.
Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.
Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.
Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.
Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.
Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.
Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.
Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.
Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.
Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus Herran voidellun paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.
Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.
Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.
Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.
Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.
Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.
Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.
Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.
Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.