keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä oli kuningas?



Mikä mies oli kuningas

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, par excellence.
Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään. Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.
Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.
Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.
Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.
Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Pettilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.
Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.
Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.
Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.
Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.
Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin  maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.
(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).
Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.
Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.
Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.
Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.
Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.
Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.
Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.
Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.
Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.
Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.
Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.
Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.
Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus Herran voidellun paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.
Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.
Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.
Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.
Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.
Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.
Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.
Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.
Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.


12 kommenttia:

  1. "Venäjä-tutkinnat" eivät vielä noihin aikoihin tainneet olla tapa vaihtaa päämiestä muissa maissa?

    Jalkapallosta olen kuullut asiaa itse vakavasti harrastavilta, että se olisi kovastikin kehittävä ja luonnetta jalostava laji. Ruumiinkunnon lisäksi tarvitaan joukkue- ja yhteispelitaitoja, psykologiaa, psyyken hallintaa ja opitaan voittamista ja häviämistä,vastuun ottoa, sosiaalisuutta - ja ties vaikka mitä.

    Itse ulkopuolisena uskon tuohon aika pitkälle.

    Aivan vastakohta on sitten oheisilmiöt kuten jalkapallohuligaanien sakeat joukot, suuri mediavouhka ja kaupallisuus. Siinä nyt ei järkeä eikä sivistystä juuri ole.

    Tämän varauksen haluaisin siis jalkapallon puolustukseksi tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän kaikki palloleikit ovat kehittäviä ja hyödyllisiä, sama koskee esimerkiksi hernepusseilla pelattavia leikkejä ja esimerkiksi Kirkonrottaa. Kysymys onkin vain siitä, miten on mahdollista, että tuollaiset asiat saavat gigaluokan merkityksen...

      Poista
    2. Se on globaalia kapitalismia, joka muuttaa viattoman leikin liiketoiminnaksi.

      Poista
  2. Jalkapallossa pääpallo tekee pöpiksi. Näin se nyt vain on.

    VastaaPoista
  3. Läntisen ajattelun pitkässä kaaressa kuningas oli yhteiskunnallinen toimihenkilö korkeimmalla kriisinhallinnan tasolla, aatelin ja papiston liittolainen.

    Ei kuulu demokraattiseen läntiseen maailmaan kansalaisten opittua lukemaan ja kirjoittamaan. Mitä vähemmän kuninkaita, sitä vähemmän sotia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulkoisessa kriisinhallinnassa kuningas tukeutui aateliin ja sotilaisiin (suomalaiset kenraalisuvut), sisäisessä suhteessa rahvaaseen papistoon (Porvoon piispasuvut).

      Poista
    2. Roskaa, nykyaikainen symbolinen monarkia on demokratian paras tuki: siinä pääministerillä ei ole potentiaalista kilpailijaa - entistä politiikkoja presidenttinä - ja edustushommatkin tulee hoidettua laadukkaasti todellisen ammattilaisen toimesta. Monarkin vastustus on pelkkää pikkusieluista kateutta.

      Poista
  4. Eilen muisteltiin johtavassa mediassa sitä, kuinka bolsevikit sata vuotta sitten panivat Ipatjevin talon kellarissa niinsanotusti metallin laulamaan. Eipä silti, tokko tuo Nikolai II:kaan aivan osaton epiteettiinsä "Verinen" oli. Antti Kujala mainitsi tutkimuksessaan (2016) ilmeisesti Massieta siteeraten, miten tsaari vuoden -05 levottomuuksien jälkeisten rankaisuretkien yhteydessä kirjoitti päiväkirjaansa eräästäkin joukkoteloituksia toimeenpanneesta kapteenista (?): "Mikä loistava veikko!" (tms.)

    Keväällä Wäinö Aaltosen museon Hannu Väisäsen Ahmatova-näyttelyssä osui katse seinällä olleeseen Ahmatovan runokatkelmaan, jossa puhuttiin "Tsarskoje Selon pyhästä kannosta". Kysyin selitystä oppaalta, mutta sanoi ei tietävänsä. Mieleeni nousi monissa kirjoissakin julkaistu kuva, jossa Nikolai II istuu vartioituna helmikuun vallankumouksen jälkeen mahtavalla kannolla. Olikohan Ahmatova, jonka historiaa en lähemmin tunne, siis tsaristi-rojalisti?

    VastaaPoista
  5. "Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija. Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla."

    Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla, mutta vapauduttiin myöhemmin hänestä vasta useiden veristen ja ei-veristen sotien jälkeen.

    VastaaPoista
  6. Kristinusko liittyy vahvasti siihen, kenet hyväksyttiin kuninkaaksi. Täytyi olla kristitty, jotta voitiin hyväksyä kuninkaaksi ja näin nimen omaan Rooman kirkon kohdalla.
    Esimerkiksi Liettuan perustaja Mindaukas otti Paavilta kasteen 1251 ja siitä hyvästä hänet julistettiin virallisesti Liettuan kuninkaaksi, joka hän oli Liettualaisille ollut jo ennen kastetta.

    Saman kaltainen tilanne on epäilemättä ollut muuallakin Baltiassa ja Suomessa. Virolaisten Lembitu ja Liiviläisten Kaupo olivat oman kansan silmissä kuninkaita, Kaupo jopa ottanut kasteen, mutta siitä huolimatta jäänyt vaille virallista Paavin hyväksymää kuninkaan asemaa.

    Suomessa kuninkaita olivat ainakin Satakunnan Torre 300-500-luvulla, Kaukomieli viikinkiajalla ja oletettavasti samaan sukuun kuulunut Lalli, jotka on aihe todistein haudattu samaan kalmistoon Köyliön saareen ja jossa on löydetty myös Lallin haudasta C17 hopeakoristelu ja Suomessa ajankohtaan harvinainen tappara - Lallin tunnusomainen ase. Herääkin kysymys, että tappoiko Lalli Piispa Henrikin taistelussa, jossa Ruotsin kuningasta ja ristiretkeläisiä johti Piispa Henrik? Lalli ainakin nimestä päätellen oli kuitenkin kristitty, kuten vaimonsa Kerttu, joten oliko niin, että Satakunnan kuningas Lalli ei suostunut alistumaan Ruotsien alaiseksi ja siitä tapahtumat?

    Hämäläisten Rapo Sääksmäen Rapolassa ja ilmeisemmin Hämeeseen ja sen heimoon luettava Vesilahden Kirmu, olivat myös ilmeisiä heimojen kuninkaita. Suomihan oli järjestäytynyt Maakunta-heimo tasolla kuningaskunta tasolle merovingiajalla ja luonut silloin myös satakuntalaitoksen eli sotalaitoksen. Aikalaistietojen mukaan, Häme ja Satakunta maakuntina pystyivät saamaan sotaretkille noin 400-500 miehen vahvuiset joukot ja Häme ja varsinainen Suomi yhdessä jopa 2000-miehen vahvuisen armeijan. Selvänä täytynee pitää sitä, että kaikki asemiehet eivät kerralla osallistuneet sotaretkille, vaan maakuntiin jätettiin riittävä puolustuskyky odotettavissa olevaa vastaiskua varten. Virossa yhdistyneet maakunnat kykenivät saamaan yli 6000-miehen ja yli tuhannen ratsumiehen sotavoimat yhteiseen sotaretkeen, Saarenmaa kykeni lisäksi varustamaan 500-miehisen laivasto-osaston, jolla se tunnetusti teki hyökkäyksen Tanskaan.

    Miten sitten kalevalaisena sankariaikana - esikristillisenä aikana - maakunnat olivat järjestäytyneet?

    Virossa ja Suomessa oli oletetusti samankaltainen järjestelmä, jossa kylien vanhimmat, joka tarkoittaa käsitteenä myös kylien, sukujen haltijaa, huoltajaa ja huolehtijaa, sekä kylän linnavuoren johtajaa, kokoontui maakuntatasolla valitsemaan joukostaan kuninkaan, jonka katsottiin olevan pätevä johtamaan heimoa/maakuntaa. Kuningas ei mitä ilmeisemmin ollut periytyvä arvo, vaan ansaittu arvo aivan kuten kylien vanhimman arvo.

    Maakunnissa on ollut myös hallinnollinen keskus - maakunnan keskuslinna, joka Hämeessä on kaiketi suurin linnavuori Rapola, Karjalassa Korela, josta koko maakunta on saanut nimensä Karjala, myöhemmin Korelasta tuli Käkisalmi.

    VastaaPoista
  7. Usein kuninkuuden periytyessä isältä vanhimmalle pojalle (nykyisin perheyrittäjyyden Pohjois-Koreassa!) piispojen ammattikunnalla oli mantereen laajat säätyläisrekisterit käytössään josta valikoitiin sopivia puolisoita sopivista kuningassuvuista.

    Ja kansa eli tietämättömyydessä ja kurjuudessa. Sivumennnen sanoen, Donald Trumpin juutalaisen kiinteistöpohatta vävyn Jared Kushnerin väitetään tehneen isoja tilejä viime aikoina Israelissa.

    VastaaPoista
  8. "Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa." 

    Mikä sitten lienee ollut totuus Topeliuksen romanttisen kuvitellaan sijasta: aatelisto/herrat olivat niitä käsikassaroita, jotka panivat täytäntöön kuninkaan tahdon tämän sotajoukkojen upseerina ja paikallishallinnon johtajina. Onpa väitetty niinkin, että ensin syntyivät paikalliset ruhtinaat, joista kehittyi kuningas. Valtio, jossa olisi ollut pelkkä kuningas ja talonpoikaisto ei olisi pitkälle potkinut, minkä osoittivat talonpoikaiskapinoiden, esim nuijasota, kohtalot: ei ollut päteviä johtajia.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.