sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Muuan historian väärinkäsitys



Muuan sitkeä myytti

Vesa Vares, Hakaristin kuva. Kansallissosialistinen Saksa Suomen johtavissa puoluelehdissä sisä- ja ulkopoliittisena tekijänä 1933-1939. Turun yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisuja E:2/1986, 75 s.

Historiasta vallitsee joitakin yleisiä käsityksiä, joita ei mikään määrä tutkimusta näköjään kykene muuttamaan. Yksi sellainen on myytti Saksan vaikutusvallasta Suomessa 1930-luvulla ja sen muka meillä nauttimasta suosiosta.
Tähän myyttiin viittaa harmistuneena jo 1950-luvulla kirjoittanut Yrjö Niiniluoto, Siitä on kirjoittanut Martti Julkunen ja sen kumoavat sekä Sinikka Wunschin että amerikkalaisen L. Backlundin väitöskirjat ja onhan niitä. Mikään tutkimus ei sen sijaan käsitystä tue.
Projisiohan siinä on kyseessä. Saksa-yhteistyöstä tuli Suomelle sitten aikoinaan, katkerien kokemusten jälkeen samanlainen reaalipoliittinen valinta kuin Neuvostoliitto-kumppanuudesta myöhemmin. Se oli niissä oloissa ainoa vaihtoehto. 1930-luvulla oli luotettu Kansainliittoon ja sitten puolueettomuuteen.
Takeita puolueettomuudelle ei 1930-luvun lopussa tunnetusti huolittu enempää Neuvostoliitolta kuin Saksalta, mikä luultavasti oli järkevää. Joka tapauksessa asialla oli myös taustansa siinä epämieltymyksessä ja epäluulossa, jota meillä aiheellisesti tunnettiin molempia totalitarismeja kohtaan.
Itse asiassa, kuten Sinikka Wunsch väitöskirjassaan kertoo, suomalaisessa lehdistössä Saksa ja Neuvostoliitto aika pitkälle rinnastettiin toisiinsa ja esitettiin parikin kertaa ajatus niiden välisen liiton mahdollisuudesta. Sehän sitten tunnetusti toteutui. Puhe Molotovin-Ribbentropin paktista hämärtää tarpeettomasti sen tosiasian, että kyseessä oli Hitlerin ja Stalinin välinen liitto.
Tarvitsee vain katsoa puoluekenttäämme ja eduskuntavaalien tuloksia ymmärtääkseen, ettei totalitaarisilla aatteilla voinut olla politiikassamme merkittävää vaikutusvaltaa. IKL oli ideologialtaan lähinnä fasismia, mutta sen paikkamäärä kutistui vuonna 1939 vaatimattomaan kahdeksaan. Paikkoja oli siis neljä prosenttia kokonaismäärästä…
Puoluelehdistöä koskevassa tutkimuksessaan Vesa Vares osoittaa, että Saksan nauttima arvostus painui pohjalukemiin jo heti vuonna 1934. Pitkien veitsien yö, Itävallan kansleri Dollfussin murha ja vastaavat poliittiset innovaatiot kauhistuttivat niitäkin, joille vanha saksalainen kulttuuri oli läheistä. Tämä ei ollut sitä vanhaa, vaan aivan uutta.
Suomen punamultahallitus uskoi demokratiaan, vaikka Kansainliiton arvovalta Abessinian sodan aikoihin romahti.
Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien kaltaiset lehdet ihailivat demokraattisia länsivaltoja ja jälkimmäinen lohduttautui sillä, että vaikka Saksa oli häirikkö ja sapelinkalistaja, oli se aivan liian heikko pystyäkseen määräilemään asioista. Se uskoi Saksassakin ymmärrettävän, että sivistynyt maailma oli siihen nähden ylivoimainen.
Kun Saksalainen imperialismi siten vuoden 1938 Anschlussista lähtien kuitenkin lähti marssimaan, osattiin jo Suomessakin säikähtää. Tynkä -Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1939 sai myös Ajan Suunnan reagoimaan kielteisesti.
Saksan Suomen-lähettiläs von Blücher raportoikin kotimaahansa, että jopa upseeripiirit olivat alkaneet vieraantua Saksasta. Sitä paitsi armeijan johdossa oli Mannerheim, joka oli täysin vapaa tunteilusta ja kylmä sekä Saksaa kohtaan yleensä että natseja kohtaan erityisesti.
Todellinen saksalaisvastaisuuden aalto valtasi Suomen tunnetusti silloin, kun talvisota syttyi ja Saksan rooli asiassa ymmärrettiin.  Risto O. Peltovuoren väitöskirja kertoo asiasta yksityiskohtaisesti.
Niinpä sitten, kun Saksan tukea välirauhan aikana kipeästi tarvittiin, olikin mielipidemuokkauksella paljon tekemistä saadakseen kansan sulattamaan uuden reaalipoliittisen linjauksen. Asia toki helpottui vähäksi aikaa sitten, kun takuumies näytti menestyvän sodassa loistavasti.
Mutta mitä tulee 1930-luvun lehdistöön, oli Saksan kuva siellä ”murskaavan ylivoimaisesti kielteinen”. Siitä ei voi olla ”pienintäkään epäselvyyttä”, tiivistää Vares tutkimuksensa tuloksia.
Olisiko saksalaismielisyys sitten vallinnut maassamme jotakin muuta kautta? Näin ei missään poliittisesti edes jotakin merkitsevissä piireissä ollut eikä edes voinut olla. Jopa IKL oli sentään suomalaiskansallinen puolue eikä saksalaiskansallinen. Tässä mielessä sitä ei voi verrata kommunisteihin, joille isänmaattomuus oli tärkeä opinkappale tuohon aikaan.
Torjuessaan suomalaisten avunpyynnöt talvisodan aikana Hitler viittasi siihen pahansuopaisuuteen, jota Suomen lehdistö oli häntä ja Saksaa vastaan osoittanut koko 1930-luvun. Kyseessä tietenkin oli jälkikäteinen rationalisaatio, mutta se perustui tosiasioille. Sitä paitsi myös Hitler oli joissakin asioissa täysin vapaa tunteilusta.
Nykyään on muodikasta puhua turvallisuustakeista, mikä on varsin propagandistinen termi. Kyseessähän ovat takeet sotilaallisesta avusta. Sellaisista takeista saammekin kiittää kahden maailmansodan syttymistä. Ketjureaktio oli etukäteen valmisteltu kuin räjäytyskenttä.
Olisi ollut ilmeisen vaikeaa hyväksyä Neuvostoliitolta tuollaisia takeita 1930-luvun lopulla ja yhtä vastenmielinen oli Saksankin avuntarjous.
Niinpä sitä sitten jäätiin yksin, kun myös Ruotsi osoittautui haluttomaksi kytkemään kohtaloaan Suomen lievästi sanoen epävarmaan tulevaisuuteen.
Tehtiinkö meillä siis kohtalokas virhe, kuten Kekkonen antoi puheessaan vuonna 1977 ymmärtää? Mikäli vuonna 1937 olisi solmittu sopimus turvallisuustakeista, olisi oltu turvassa? Enpä usko. luulen, että niitä virheitä tehtiin pikemminkin muualla, erityisesti Moskovassa.
Historiassa on todennäköisesti mahdotonta löytää aina sellaisia ratkaisuja, jotka johtaisivat miellyttävään lopputulokseen. Ehkäpä voimme yhtyä Yrjö Niiniluodon johtopäätökseen, jonka mukaan suomalaiseksi syntyminen on tavallista suuremmassa määrin kohtalo.

17 kommenttia:

  1. Mielestäni ei ollut mitenkään "ainoa reaalipoliittinen vaihtoehto" lähteä kovalla ryskeellä "bolsevismia luhistamaan", piirittämään Leningradia (Syväri), valtaamaan Aunusta anastusmielessä ja iskemässä saksalaisten kanssa päätä Vienan punahonkaan sekä pitämällä in spe Kuolan niemimaatakin. Ihme että se itsenäisyys sentään yleensä säilyi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ottaen huomioon, että Neukkula oli suomeen verrattuna 60 kertaa isompi, olisi siitä pikkuisen alaa joutanutkin Suomelle sotakorvauksena talvisodasta. Ja bolševismin tuho olisi ollut Suomelle taivaan lahja.

      Poista
    2. Neuvostoliiton ilmavoimien pommitettua Suomen siviilikohteita 500 lentokoneella kesäkuun lopulla 1941, oli eduskunnan pakko todeta, että sodassa ollaan. Sodassa on tapana hyökätä. Vuoden 1941 sotamenestys onkin komea osa Suomen historiaa.

      Heinäkuussa 1941 oli Laguksen joukossa myös isäni.

      Poista
    3. Juu, niinhän se taisi ollakin. Pakko mikä pakko.

      Poista
    4. Kun oli Neuvostoliiton hyökkäyksen johdosta jouduttu talvisotaan ja 1940-41 oltiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiirien saartamana vaihtoehdot olivat joko ehdoton alistuminen NL:lle tai yhteistyö Saksan kanssa. Ja kun kerta sotaan lähdettiin oli paras luonnollista niin lujaa kuin pystyttiin: sodassa puolinen väkivalta on typeryyttä.


      Poista
  2. Kauniisti koristeltuina oppineet kohtaavat maailman jota ei enää ole oppijoiden periessä maan.

    VastaaPoista
  3. Suomalaiseksi syntyminen on kohtalo joka toteutuu äidin leperrellessä vauvalleen kehdon ja keittiön pöydän äärellä kielellä jonka oli itse oppinut samalla tavalla omalta äidiltään. Niin kauan kuin tuo side säilyy kulttuuriyhteisön yhdistävänä liimana ja yksilöllisen viehätysvoiman perustana, kansalla ei ole huolta.

    VastaaPoista
  4. Myyttien todellisuus on todellisempi kuin todellisuuden todellisuus sillä niitä tarvitaan ideologioiden ja politiikan työkaluiksi. Siksi niitä toistellaan toistelemasta päästyäänkin siinä toivossa ja tarkoituksessa, että todellisuus ei pääsisi niiden takaa pilkistämään. Myytti Suomen saksalaissuuntauksesta ja tätä yleisemmin kolmekymmenluvun äärioikeistolaisuudesta ja kurjuudesta on yksi näitä tarkoitushakuisesti tyrkytettävistä myyteistä. Tuskinpa tässä on kyse mistään väärinkäsityksestä. Kun tarkastelee kolmekymmenlukua, Suomi selvisi alkuvuosien lamasta huomattavan nopeasti ja näyttäytyi sen jälkeen eheytyvänä, demokraattisena,vaurastuvana ja kansainvälistyvänä maana. Tämä ei tietenkään sovi kaikkien poliittiseen agendaan ja siksipä näitä myyttejä toistamistaan toistetaan ja tolkutetaan vain Lapuanliikettä, joka menetti kannatuksensa ja poistui nopeasti näyttämöltä kun laitavasemmiston aggressiot saatiin hallintaan. Samaan aikaan muualla Euroopassa kyllä tapahtui monessakin maassa niitä oikeita fasistisia vallankaappauksia ja kansallissosialismin suosio esimerkiksi Ruotsissa oli jotakin aivan muuta kuin Suomessa. Ja tietenkin Neuvostoliitossa, kuten tiedämme, vallitsi Stalinin verinen diktatuuri.

    VastaaPoista
  5. Luulen, että pitäisi erottaa yleinen Saksan ja (vanhan) saksalaisen tieteen ja kulttuurin ihailu sekä kansallis-sosialismin ihailu. Ensiksi mainittua oli, jälkimmäistä ei varmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molempia oli, mutta jälkimmäisen merkitys oli mitätön.

      Poista
  6. "Mikään tutkimus ei sen sijaan näkemystä tue".

    Onko kyse sitten pelkkä puoluelehtien näkemys, joka kuitenkin lienee hieman tiedostavampi yleiseen käsitykseen nähden. Joka tapauksessa mieleen tulee ainakin Könönen/Jokisipilän kirja parin vuoden takaa, jossa kuvattiin kulttuuri- ja tiede-eliitin ja sotilas- ja poliisiorganisaatioiden sekä Mannerheimin kanssakäymistä Natsi-Saksan toimijoiden kanssa 30-luvulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt kannattaa suhteuttaa asiat.

      Poista
    2. Kyllä, kyllä. Muistaakseni kirjassakin todetaan, että yhteydenpitäjien määrä ja ja merkitys olivat kuitenkin rajalliset.

      Poista
  7. Ihan kiva kirjoitus.

    Mutta miksi aina viitata faktisiin tapahtumiin ja analysoida niitä niin kuin niillä olisi jotain yhteyttä oikeisiin aikalaisTUNNELMIIN?

    Nyt tarkkana: TUNNELMIIN JA TUNTEMUKSIIN.
    Jollakin tappeluksella jossain silloin ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että asenteet ennen tappeluksia olivat aivan toiset kuin mitä historiassa lukee.
    Olisitte jutelleet jonninjoutavia papparaisten ja mummeleitten kanssa aikanaan.
    Miksi ette?

    Vai onko se niin, että nyt, ihan liian myöhään, tehdään TUTKIMUS, josta paljastuu jotain muuta kuin hitsi kirjoitetusta historiasta?
    Tutkimus. Voittajat kirjoittaa historian.
    Nyt: tutkimus...

    Kuinka monen rintamalaisen uskotte olleen millään tavalla tietoisia mistään saksalaisesta Goethe-kulttuurista?
    Villejä arvauksia, anyone?
    Ei niillä ollut mitään tietoa, eikä kyllä kiinnostustakaan.
    Sen sijaan ne haistoi ilmasta ja mututuili, että Aatu ei hyvä.
    Neukkula ei hyvä.
    Silleen nyt kohta ei hyvältä näytä mut mennään näillä.
    Eikä Ruotsiin ole ikinä luottamista.

    Mannerheimin "kylmyys" oli meidän toinen pelastus, Rytin ohella.
    He only had a one job - and he freaking did it.

    - Leso -

    VastaaPoista
  8. No näinhän se oli, jos asian haluaa rahvaanomaisesti ilmaista.

    VastaaPoista
  9. Itävaltalainen tutkija 1930-luvun alussa luokitteli Weimarin Saksan puoluekartan kolmeen luokkaan:

    1) Weimar-puolueet (sosialidemokraatit ja ei-sosialisteista ne jotka kannattivat Weimarin Saksaa yleensä)

    2) Konservatiivit

    3) Vallankumoukselliset puolueet

    Ei liene yllätys että jälkimmiseen ryhmään, vallankumouksellisiin kuului vain kaksi puoluetta: kommunistinen puolue ja kansallissosialistinen puolue.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.