Kenraalit kirjoittavat

Kenraalit kirjoittavat

P.N. Wrangel, Kenraali Wrangelin muistelmat. Karisto 1989 (1. painos 1930), 344 s. P.N. Krasnov, Kaksoiskotkasta punalippuun I, Otava 1924, 379 s.

Yleensä kenraalit eivät sodissa kaadu, vaan vetäytyvät niiden jälkeen eläkkeelle ja alkavat kirjoittaa. Usein nuo kirjat ovat jäsentenvälisiä selvityksiä, joissa menetetyt voitot ja tohelointien syypäät kerrataan ja unohdetut saavutukset nostetaan niille kuuluvaan arvoon.

Jokainen kenraali sentään kantaa mielessään vastuuta tuhansien miesten kuolemasta ja rampautumisesta, joten onhan asiat syytä perustella niin itselle kuin muille.

Pjotr Nikolajevitš Wrangel oli ansioituneen monitoimimiehen ja muistelijan Nikolai Jegorovitšin poika ja siis hänkin kenraali Hannibalista juontuvaa murjaanisukuakin, osittain.

Wrangelin komea kuva tšerkessiläistakissa ja papaha päässään on kaikille Venäjän kansalaissotaa edes jotenkin tuntevalle tuttu. Vaikka ei kasakoihin kuulunutkaan, komensi Pjotr usein kasakkajoukkoja, muun muassa siperialaista Nertšinskin rykmenttiä.

Siellä hän tutustui myös sellaisiin sangen kiinnostaviin hahmoihin kuin ”hullu paroni” Ungern-Sternberg ja atamaani Semjonov, jotka myöhemmin johtivat paikallista kapinaliikettä bolševikkeja vastaan. Valitettavasti näitä kuvataan vain pikaisesti.

Maailmansota, jossa Venäjän armeija käyttäytyi urhoollisesti, vallankumous, jossa tolkuttomuus sai vallan ja joka ennen pitkää johti koko maan tuhoavaan oklokratiaan, kuvataan kovan ja määrätietoisen, mutta oikeudenmukaisen ja karismaattisen johtajan näkökulmasta.

 Tämä ainakin on lukijalle välittyvä vaikutelma ja asianmukaisesti muistelija jatkaa jäsentenvälisiä selvittelyjä ja kertoo, kenen olivat ne ratkaisevat virheet, joiden takia sota hävittiin.

Sivumennen sanoen, se oli hirmuista sotaa, jossa oman maan alueet ja kansalaiset joutuivat vuorotellen paikalle vyöryvien armeijoiden jyräämäksi.

Kymmenien tuhansien miesten ja hevosten ylläpito riitti jo sinänsä raunioittamaan maan, mutta lisäksi tuli vielä pidättelemätön ryöstö ja terrori, joihin jotkut komentajat suhtautuivat kuin välttämättömään pahaan: näin tekevät bolševikitkin ja hehän ovat nyt voittamassa, vai mitä?

Sitä paitsi armeija sai aina tuhansia vankeja. Mitähän niille oikein mahdettiin tehdä? Vangittuna pitäminen ainakin oli ylivoimainen tehtävä.

Kun vapaaehtoisarmeija vetääntyi Krimille, oli se tuskin enää edes armeija. Pikemmin se oli ryysyläisjoukko vailla huoltoa, toivoa ja taistelutahtoa.

Wrangel otti vastaan tämän joukon johdon elättelemättä turhia kuvitelmia voitosta. Sen sijaan oli kyettävä tuhoutumaan kunnialla.

Ihme kuitenkin tapahtui. Wrangel sai järkevillä uudistuksillaan paikallisen väestön puolelleen ja valoi intoa armeijaansa, joka pystyikin huomattaviin suorituksiin. Bolševikit joutuivat ahtaalle ja heidän tunnuksikseen tuli ”Kaikki Wrangelia vastaan!” ja ”Wrangel on yhä elossa, lopettakaa hänet armotta!” Plakaatit laati alan klassikko Dmitri Moor.

Epäilemättä Wrangelin armeija säilytti kunniansa ja puolentoistasataa tuhatta henkeä perääntyi sitten Krimiltä Konstantinopoliin ja sieltä edelleen eri maihin.

Wrangelin laivaston aluksia joutui muun muassa Tunisian Bizertaan, josta Suomen armeija osti muutaman sille kuuluneen järeän tykin, jotka lienevät yhä jossakin rannikollamme, en nyt muista missä.

Wrangel on kirjoittavaksi kenraaliksi melko tavanomainen ja harrastaa muun muassa aika lailla lähteiden selostamista, mikä on toki myönteistä tämän genren kohdalla.

Wrangelin maine lienee ainakin nyt kaikkialla voittopuolisesti myönteinen. Samaa ei voi sanoa hänen kaimastaan, Donin kasakka Pjotr Nikolajevitš Krasnovista.

Krasnov kasakkajoukkoineen oli ensimmäisiä niistä, jotka yrittivät panna kampoihin sille bolševikkiklikille, joka oli kaapannut vallan Pietarissa. Hänen pieni osastonsa onnistuttiin kuitenkin likvidoimaan ja hän jäi itse vangiksi, mutta vapautettiin kunniasanaa vastaan.

Bolševikeille annettua kunniasanaa ei kai kuitenkaan pidetty kunniassa ja kenraali matkusti kotitanhuvilleen Donille ja aloitti siellä bolševisminvastaisen taistelun, joka tuli kuuluisaksi säälimättömyydestään. Krasnov tukeutui sittemmin saksalaisiin ja siirtyi myöhemmin itsekin Saksaan riitaannuttuaan vapaaehtoisarmeijan komentajan Denikinin kanssa.

Saksassa Krasnov siirtyi kannattamaan Hitleriä ja jopa tämän hyökkäystä Neuvostoliittoon. Kenraali uskoi, että Hitler voisi nyt vastavuoroisesti toimia Venäjän pelastajan roolissa, kuten Aleksanteri I oli aikoinaan pelastanut Preussin.

Liittoutuneiden voitettua luovuttivat valapattoiset englantilaiset Krasnovin ja muut kasakat Neuvostoliitolle (operaatio Keelhaul). Krasnov hirtettiin maanpetturina.

Tämä tarina lienee yleisestikin tunnettu. Ainakin minulle sen sijaan oli yllätys, että kenraali kunnostautui myös kaunokirjailijana, joka kirjoitti peräti 41 teosta.

Kolmiosainen Kaksoiskotkasta punalippuun kuvaa nuoren sotilaan kehitystä ihanteellisesta ja naiivista kornetista kenraaliksi, joka lopulta tapetaan tšekan kellareissa.

Olen ehtinyt lukea kirjan ensimmäistä osaa vasta puoleen väliin, mutta olen täysin hämmästynyt. Enpä odottanut, että kovassa maineessa oleva kasakkakenraali kirjoittaa niin herkän eläytyvästi ja älykkäästi venäläisen yhteiskunnan eri piireihin kuuluvista ihmisistä ja heidän sielunelämästään.

Mutta Krasnoville ehdotettiinkin aikoinaan jopa Nobelin palkintoa. Olisikohan sellainen mahtanut pelastaa hänet teloitukselta? Ehkä tämä kunnianosoitus ainakin auttoi Knut Hamsunia?