tiistai 30. lokakuuta 2018

Karjalan starinat


Karjalan starinat

Arvo Tuominen, Karjala. Koko tarina. Readme, 2018, 328 s.

Arvo Tuominen tunnetaan Karjalaa käsittelevistä ja muistakin TV-ohjelmistaan, jotka Ville Haapasalon ohjelmien ohella lienevät monelle tärkein kurkistusaukko Venäjälle.
Molemmilla onkin ansionsa, eikä katsojien suuri suosio ole tullut tyhjästä.
Kuten tästäkin kirjasta käy ilmi, Karjaloita on itse asiassa useita ja mikäli ruvetaan yhtä niistä pitämään ainoana oikeana ja varsinaisena Karjalana, mennään helposti metsään.
Esimerkiksi Karjalan kannaksen, saatikka nyt nykyisen Etelä- tai Pohjois-Karjalan asettaminen koko Karjalan eli siis kaikkien Karjaloiden äidiksi vie heti ongelmiin. Meikäläinen karjalan murrehan on yksi suomen itämurteista, kun taas karjalan kielet, livvin, lyydin, Vienan ja Tverin karjalat ovat jo eri kieliä, vaikka viena onkin varsin lähellä suomea.
Savolaiset ovat rajan tällä puolen tehokkaasti asettuneet sinne, mistä ortodoksikarjalaiset aikoinaan poistuivat. Sanotaanko heitä sitten karjalaisiksi vai ei on asia, josta voisi jopa kiistelläkin.
Kieli, pitkät etäisyydet, valtarajat ja etenkin uskontoraja ovat tehokkaasti erottaneet toisistaan eri Karjaloiden ihmisiä ja erottavat yhä. Sanoisinpa, että jos joku, vaikkapa luterilainen kivennapalainen julistaa olevansa prääsäläisen ortodoksin kanssa yksiä ja samoja karjalaisia, niin aika falskilta se kuulostaa.
Samaa voi sanoa myös vaikkapa säkkijärveläisen ja salmilaisen suhteesta. Salmin ja Suojärven karjalaisten suhde jonnekin Vieljärvelle tai Kolatselkään on taas eri juttu ja sama koskee esimerkiksi Suomussalmen ja Uhtuan suhteita.
Nämä suhteet siis on ajateltu ennen sotia vallinneen tilanteen mukaan. Suuret väestönsiirrot ja liikkeethän ovat noiden Karjaloiden historialle myös erittäin tärkeä ilmiö satojen vuosien ajan ja ne ovat entisestään jauhaneet Karjaloiden heimoja, joiden lopullinen kohtalo näyttää ilmeiseltä.
Kyllähän Tuominen näistä kertoo ja viihdyttävästi kertookin ja ymmärrän, että kirjan nimi on ironiaa. Yhtä hyvinhän se voisi olla Karjalat ja niiden tarinat. Sana tarinahan tulee venäjästä ja tarkoittaa siellä vanhoihin aikoihin liittyvää juttua (starina).
Tekijä korostaa, ettei ole halunnut kirjoittaa matkaopasta, sillä sellaisista löytyvät tiedot saa nykyään kännykästä. Siinä hän on oikeassa ja kirja sisältääkin etupäässä asioita, joita matkaoppaista ei yleensä löydy.
Sellaisia ovat tarinat, sekä laajemmin johonkin paikkakuntaan tai alueeseen tai suorastaan vain yhden henkilön seikkailuihin liittyvät.
Tarinat ovatkin mielestäni koko matkailun tärkeä ja oppaista usein puuttuva suola. Paikkoja katsoo ja asioita ymmärtää toisin silmin kuultuaan, mitä sillä tai tällä, sinänsä ehkä aika tavanomaiselta näyttäneellä paikalla on joskus tapahtunut.
Muistan lapsuudestani muutaman suuren tarinankertojan. Kun sellainen tuli taloon ja pääsi kahvin ääreen, alkoi todellinen mielikuvituksen juhla, joka jatkui tuntitolkulla, aina jonnekin hämärän nousemiseen saakka ja jossa niin kertoja kuin kuulijat saivat eläytyä niin huimiin seikkailuihin kuin koomisiin näkyihin, joissa ihmiselämän koko hullunkurisuus nousi korkeimpaan asteeseensa, jos näin saa sanoa.
Hyvä tarinankertoja ei koskaan ruvennut muistelemaan, sattuiko kerrottu asia täsmälleen kolme tai viisikymmentä vuotta sitten, vai oliko se nyt Jäppisen naimavuonna tai heti sen jälkeen tai satoiko silloin.
Parhaat maalasivat taustan isolla pensselillä ja sen jälkeen taiturimaisesti piirsivät nopein siveltimenvedoin karikatyyrejä ja yksityiskohtia. Äänenkäytön mestarit osasivat painottaa asioiden arvot ja merkitykset kohdalleen.
Tämä on nyt tässä sivuseikka, mutta mikäli joku kysyy esimerkkiä tällaisesta tarinoinnin mestarista, voin epäröimättä sanoa: Kutsetin Huugohan se oli sellainen Sulkavan pitäjässä. Oli niitä kyllä muitakin, Tuuvan Erkkoa nyt esimerkiksi unohtamatta. Naisnäkökulman tarjosi Alma Virta.
Mutta nyt joka tapauksessa on puhe Arvo Tuomisesta ja hänen kirjastaan. Mielestäni kirjan suuri vahvuus on juuri se, että se tavallaan kirjallisessa muodossa jatkaa itäsuomalaisen tarinoinnin suurta perinnettä. Kirjoittajalle ominaisen hymynvirneen tuntee suorastaan näkevänsä monien kirjan aivan asiallistenkin lauseiden takaa.
Kirja on siis hyvin viihdyttävää lukemista ja sitä paitsi se antaa keskeistä asiatietoa aihepiiristä, joka käsittääkseni on meikäläiselle keskivertolukijalle varsin hatarasti tunnettua.
Mielenkiintoa Itä-Karjalaan tuntuu olevan paljonkin liikkeellä, kiitos ylenpalttiseksi paisuneen sotamatkailun, mutta taustatiedot eivät ehkä aina ole kovinkaan laajat.
Hyvät tarinat ovat siis tärkeitä, mutta ne eivät sellaisinaan pitkälle riitä, mikäli tuo kuuluisa iso kuva ei ole kohdallaan. Tuomisen kirjasta löytyy sekin, vaikka itse olisin rakentanut ja painottanut sitä hieman toisin. Mutta eihän tässä nyt minun olematonta kirjaani käsitelläkään.
Pikkumainen kriitikko voisi viitata erinäisiin oikeinkirjoituksen tai käännöksen ongelmiin, mutta kun ymmärrämme kirjan nimenomaan Karjalan tarinana tai siis tarinoina, voisi sellaisiin puuttumista pitää suorastaan sopimattomana.
Erityismaininnan ansaitsee kirjan loistelias kuva-aineisto, joka tekee siitä todellisen koruteoksen.  Tämän kyllä kehtaa panna pukinkonttiin kaikille ja ehkä aivan erityisesti niille nykyisille Karjalan kävijöille, joiden mielenkiinto saattaisi muuten rajoittua liikaakin siihen, mikä rykmentti kulloinkin  kulki mistä mihin ja millä tarkoituksella.
Toki sotahistorialla oma mielenkiitonsa on ja sitäkin Tuomisen kirjasta löytyy, ainakin minun mielestäni juuri sopivassa suhteessa.
Jos vielä palataan siihen, mitä itse olisin voinut tässä olevaan aineistoon lisätä, se olisi voinut liittyä karjalan ja suomen kielen tarinan perusteellisempaan pohdintaan ja siihen kulttuuriin, jota nykyisen Karjalan tasavallan alueella maailmansotien välisenä aikana ja sen jälkeen luotiin. Mutta on tässä niistäkin juttua.
Ja löytyyhän sitä aina jotakin aihetta uusillekin kirjoille. Koko tarina tai ei, hieno saavutus ja suuri työhän tämä on näinkin. Onnittelut siitä!

6 kommenttia:

  1. Siis tarkemmin ajatellen, vaikka perheemme on kiistatta Suojärveltä lähteneitä evakkoja, taidamme juuriltamme sittenkin olla Karjalaan muuttaneita savolaisia. Tätä ei isä olisi koskaan selvinpäin myöntänyt, rauha hänen muistolleen.

    VastaaPoista
  2. Se ei toki ole varmaa. Nimenomaan Laatokan Karjalassa oli myös sinne jääneitä. Ortodoksinen uskonto on varmaankin hyyvä markkeri.

    VastaaPoista
  3. ”Suuret väestönsiirrot ja liikkeethän ovat noiden Karjaloiden historialle myös erittäin tärkeä ilmiö satojen vuosien ajan ja ne ovat entisestään jauhaneet Karjaloiden heimoja, joiden lopullinen kohtalo näyttää ilmeiseltä.”

    Ketä tai mitä Suomen pitää kiittää siitä, että Suomi ei joutunut jauhetuksi Karjaloiden heimojen tapaan? No tietysti pitää kiittää Jumalaa. Mutta nykyään se ei enää riitä. Pitää kiittää myös Logosta: ”Logoksen muistaa jokainen Johanneksen evankeliumin alusta: alussa oli sana, ja sana oli Jumalan tykönä ja sana oli Jumala.”

    Siis, alussa oli sana ja sana oli Jumala. Toisin sanoen, Suomen pitää kiittää siitä, että Suomi ei joutunut jauhetuksi Karjaloiden heimojen tapaan niitä, joilla sana/informaatio oli hallussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "alussa oli sana ja sana oli Jumala"

      Jeesuksia tarvitaan, että sana/informaatio olisi hallussa.

      Poista
  4. "Kieli, pitkät etäisyydet, valtarajat ja etenkin uskontoraja ovat tehokkaasti erottaneet toisistaan eri Karjaloiden ihmisiä ja erottavat yhä." 

    Sanoisimpa kuitenkin, että kaikki on suhteellista: panepa nuo kaikki ryhmät siirtoväkenä pohjanmaalle tai hämeeseen, niin samoja ryssiä ovat kantaväestön silmissä. Survopa sitten 40 vuotta kantaväestön joukossa, niin samoja karjanpiirakoita ja sieniä syödään.

    VastaaPoista
  5. Mahtaako sitä pystyä sanomaan, että mikä on oikeaa karjalaisuutta. Jos hieman kepillä sorkkii tabua, niin kaipa se karjalaisuus näkyy osallisuutena Novgorodin kauppavaltioon. Yli puolet nykyisestä Suomesta kuului tuohon Novgorodin yhteyteen ja Novgorodin ja ortodoksikristillisyyden vaikutusvallan leviäminen aina Turkuun saakka, oli arvattava syy Rooman kirkon miekkalähetykseen Suomessa. Turku jo nimenä kertoo yhteyksistä itään ja ruotsalaisten halu korvata Turku nimenä Åbo on paljon puhuva. Myös Viron, Latvian ja Liettuan kielissä Turku ja sen ilmaisevat sanat tarkoittavat toria/valvottua kaupparauhan omaavaa paikkaa.

    Novgorodin ja ortodoksi kristinuskon vaikutus siis ulottui tuhat vuotta sitten jo turkuun ja siksi oletettavasti Turun vanhin kristillinen hautausmaa ei kelvannut enää katolilaisille ruotsinvallan ja katolilaisuuden vallatessa Suomea vuodesta 1150 alkaen. Turun vanhin ortodoksinen hautausmaa nimettiin raatomäeksi ja uusi katolilainen hautausmaa perustettiin toisaalle. Vaan näkyi se Novgorodin vaikutus Hämeessäkin. Kapatuosianmäki - tunnettu linnavuori Hollolan vanhankirkon vieressä oli Novgorodin läntinen kauppa, puolustus ja ortodoksi kristinuskon keskus. Paikan nimi ja arkeologiset kaivauslöydöt vahvistavat tämän. Vaan uutta on tieto siitä, että kotikaupungissani Espoossa on metalli piippareiden ansiosta löytynyt tuhat vuotta vanhoja savo/karjalaisia naisten juhlapukujen osia, toki uudet kaivaukset Suomenojalla, Mikkelässä ja Kauklahdessa ovat paljastaneet yhdessä siitepölytutkimuksen kanssa Espoon viikinkiaikaisesta asutuksesta, mutta myös siitä, että kristinusko alkoi levitä silloin Espooseen ja se oli mitä ilmeisemmin ortodoksista, sillä etenkin Suomenojan muinaispellon sivussa olevassa muinaishautausmaassa on vainajat haudattu pääosin kristillisesti ilmansuunnan mukaisesti ilman hauta-antimia(aseet, korut jne), mutta kuitenkin muinaisuskonnon mukaisesti monesti ruuhiarkkuun ja haudoille on annettu ja haudoilla pidetty peijaisia. Näinhän asia oli pitkään ortodoksisilla karjalaisilla hautausperinteillä, mutta ei katolilaisilla.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.