torstai 25. lokakuuta 2018

Polyamoristi ja heimousmies


Navalta navalle.
Panu Rajala, Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. SKS 2018, 525 s.

Ilmari Kianto kuuluu lempikirjailijoihini, mutta ymmärrän hyvin, etteivät kaikki ole samaa mieltä. Kirjailijan luonne on hankala, hän on nuorena rasittava märehtijä ja saamaton naisten kiusaaja, keski-ikäisenä holtittomuuksiin menevä koheltaja ja vanhana yli-ikäinen irstailija, jonka ego on pahasti turvoksissa.
Mutta kaikki tällainenhan kuuluu ihmiselämään ja saamme luvan hyväksyä, etteivät kaikki ole sellaisia kuin ehkä haluaisimme. Sitä paitsi kirjailijan käden jälkihän se vain on se, mikä on lukijalle tärkeää. Vain alamittaiset ääliöt voisivat leimata luovan ihmisen tuotannon sen perusteella, miten suhtautuvat hänen hyveisiinsä ja niiden mahdollisiin puutteisiin elävässä elämässä.
Mutta eihän sellaisia bigotteja enää meidän vuosisadallamme kai enää edes voisi ollakaan? Tai… No, antaa olla.
Joka tapauksessa myös Kiantoon kirjailijana on aikoinaan todella suhtauduttu paljolti sen perusteella, mitä hänen omasta elämästään tiedettiin.
Itse asiassa myös tässä tapauksessa on useinkin tiedetty paljon vähemmän kuin on luultu. Kirjailijan hirmuinen manaus punakaartissa taistelleille naisille (naarassudet!) on kasvanut elämää suuremmaksi symboliksi, jossa kaikki inhimillinen matalamielisyys ikään kuin kiteytyy.
Niinpä anarkistista ja ihmisyyden puolustajasta (Matria-Liisa Nevala) onkin tehty verenhimoinen peto. Tämä ennakkokäsitys on leimannut monien vakavasti otettavienkin kirjoittajien suhtautumista hänen kirjaansa Elämän ja kuoleman kentältä.
Kun Eino Railo heti vuonna 1918 kieltäytyi sitä julkaisemasta, ovat jotkut tulkinneet syyksi sen, että kirja muka oli niin raakalaismainen. Moista vuodatusta ei tietenkään viitsinyt eikä tarvinnut lukeakaan…
Itse asiassahan tätä tuoreeltaan kirjoitettua kirjaa on nimitettävä lähinnä pasifistiseksi. Tämäkin asia kuvaa kirjoittajan ailahtelevaisuutta. Hän saattoi tempautua asioihin mukaan aivan harkitsemattomasti ja seurauksia ajattelematta, muttei sentään menettänyt kykyään nähdä, mitä ympärillä oikeastaan tapahtui.
Kiannon kirja onkin asetettava F.E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Joel Lehtosen Kuolleiden omenapuiden rinnalle, kuten Rajala tekeekin.
Kianto oli kuin olikin aina jonkin sortin tolstoilainen anarkisti ja pasifisti vaikka tempautuikin välillä sotarunojen rustaajaksi ja patsasteli Vienan saloilla Sancho Panzansa kanssa ratsastaen, paikallista rahvasta pelastaakseen vasten sen tahtoakin.
Papin poika Kiannon suhde kirkkoon oli jyrkän kielteinen ja tässä suhteessa hänellä tosiaan oli monia kaltaisiaan Suomessa.
Iso ryssä Tolstoihan se tässäkin kummittelee taustalla ja hänen ideoihinsa kuului myös niin sanottu sukupuolinen puhtaus, joka oli aikansa mania.
Meillä asiaa harrasti erityisesti kirkonmies ja konservatiivinen poliitikko Paavo Virkkunen, joka sivumennen sanoen oli Kiannon hyvä ystävä ja pysyi aina sellaisena. Sangen merkille pantava suhde tämäkin. Siitä oikeastaan tekisi mieli tietää enemmänkin.
Alkoholi kuului sivistyneistön arkipäivään ennen kieltolakia, vaikka kansa tuolloin oli lähes raitista ja keskimäärin kulutettiin väkeviä aivan mitättömässä määrin, vain puoli litraa puhdasta pirtua vuodessa.
Onneton kieltolaki muutti kaiken ja lienee arvioitava, että Suomen kansa oppi ryyppäämään nimenomaan silloin. Myös sivistyneistö jatkoi ryyppäämistään ja monet, anarkisti Kiannon tapaan harjoittivat laajaa kansalaistottelemattomuutta tuota lakia kohtaan, jota ei voitu kunnioittaa.
Kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta, K.H.P.V. kuuluu 1920-luvun ilmiöihin yhdessä vaikkapa Sigurd Wettenhovi-Aspan, Ville Wallgrenin ja vaikkapa Algot Niskan esiintymisten kanssa. Kieltolaki oli eräänlaista sosialismia, valtion kurottumista hallitsemaan kansalaisen yksityiselämää.
Rajala ei pahemmin arvosta tuota kirjasta (K.H.P.V), mutta itse pidän sitä varsin hauskana aikalaiskuvauksena.
Lienee tulkintakysymys, miten kohtuullista Kiannon alkoholinkäyttö oli. Rajalan kirjasta käy ilmi, että ainakin vahoilla päivillä se saattoi olla varsin raisuakin. Mutta mehän elämme väkevien viinojen ja humalajuomisen alueella.
Kiannon naisseikkailut ovat luku sinänsä ja pitkä luku onkin. Olen jossakin blogissani käsitellyt hänen piinaavaa saamattomuttaan haaveellisesti palvotun venuskukkulan juurella ja sitä aikakauden seksikielteisyyttä, jollaista ei nykyään voisi edes kuvitella.
Sen vaikutus koko kulttuuriin oli varmasti tavattoman suuri. Asiasta on kirjoitettu kaikenlaista, mutta siitä huolimatta pelkään, ettei sen koko merkitystä oikein ymmärretä.
Kiannon tuon ajan kirjat ovat tässä suhteessa merkittävä johdatus sellaiseen maailmaan, joka sittemmin on tykkänään hävinnyt. Se saattaa vielä tunkeutua jostakin ikkunasta takaisin, mutta tämä on jo toinen juttu.
Kianto säilytti poikuutensa yli kolmikymmenvuotiaaksi, mutta sen jälkeen hän alkoikin kirmata Elysionin kentillä kuin nuori ori. Tässä tapauksessa nuoruus jatkui aina kahdeksankymppiseksi ja viimeisin sulttaanin aikaansaama raskaus alkoi, kun hän oli puolivälissä kahdeksatta kymmentä. Se kylläkin meni kesken.
Vielä muutama vuosikymmen sitten arveltiin, että jokaiselle ihmiselle oli annettu sukupuolista energiaa vain tietty määrä. Jos sitä käytti säästellen, se kesti kauemmin.
Tällaiselle ei taida olla mitään järkeviä perusteita, mutta Kiannon kohdalla joka tapauksessa kävi niin, että vielä vanhanakin hän veti ilmaisen vastustamattomasti puoleensa nuoria naaraita, jotka sitten usein jäivät hänen taikapiiriinsä. Syynä tuskin olivat vain ukon tarinat ja turinat, joita hänellä kyllä myös riitti.
Kustantamoille Kianto oli todellinen murheenkryyni ja Sillanpään ohella kaiketi Suomen kallein kirjailija. Sillanpää tosin kykeni maksamaan ennakkonsa nobelillaan, mikä sivumennen sanoen harmitti Kiantoa, jonka mielestä F.E.S oli vasta Suomen toiseksi paras kirjailija.
Aikamoinen anarkisti hän oli, tuo Kianto, jonka tylsinäkin pidettyjä kirjoja kannattaa mielestäni aina lukea, sen verran tuoretta ajankuvaa niissä on.
Lukijan -ainakin minun- mielestä Kiannon teksti on sympaattista, mukaansa vetävää, mutta samalla joskus myös moralisoivaa ja jopa saarnaavaa. Jälkimmäinen ei kylläkään ole kovin rasittavaa, kun sen ymmärtää protestiksi aikansa ahdasmielisyyttä vastaan.
Sellaistahan Kianto sai kokea yllin kyllin, niin Moukkalan (Kajaani) kaupungissa kuin jossakin vaiheessa jopa kotipitäjässään Suomussalmella.
Mutta olihan syytä niin sysissä kuin sepässä. Kiannon elämäntyyli oli usein lapsenomaisen holtitonta ja jopa vastuutonta. Lapsia hän siitti niin paljon kuin niitä suvaitsi tulla ja moitti sitten kustantajiaan siitä, etteivät ne koko joukkoa (tai useampia joukkoja) elättäneet.
Rajalan kirja antaa mielestäni sympaattisen ja perustellun kokonaiskuvan Kiannosta, jota niin usein on tulkittu väärin ja kohtuuttomasti. Se on vetävästi kirjoitettu, kuten Rajalan kirjat aina.
Kirjassa on paljon myös kirjailijan julkaisemattomiin teoksiin ja muihin dokumentteihin perustuvaa ainesta, joka antaa asioihin myös toisen näkökulman kuin omassa asiassaan puhunut narsistinen kirjailija.
Itselleni eniten uutta oli Kiannon elämän loppuvaiheita kuvaavassa osassa. Kainosta nuorukaisesta tuli hurja vaari!
Mutta mitä mahtaakaan merkitä kannen verikauhassa oleva apilakokardi? Se jäi minua askarruttamaan. Eihän se voinut sama olla kuin Karjalan otraatalla eli brittien varustamalla legioonalla?

10 kommenttia:

  1. Taisi Kianto olla maanisdepressiivinen, kuten oikeastaan aika moni muukin kirjailija ja kulttuuripersoona kautta aikain.

    Harmi, että turjanlinna poltettiin talvisodassa. Epäilen, että Turjanlinnan polttaminen oli jonkinlainen kosto Kiannolle hänen yrittäessään pelastaa omaa kotiaan puna-armeijan toimilta. Sikariaskin kanteen kirjoitettu viesti tulkittiin avunannoksi venäläisille. »Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen. – Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901–03.[3] »
    (Ilmari Kianto.)

    Itse asiassa kyseinen Niettusaari ei ollut autio, vaan siinä oli suomalaisten eteentyönnetty tukikohta, joskaan Kianto ei sitä tainnut kirjoitushetkellä tietää, tai tukikohta perustettiin kohta kirjoituksen jälkeen. Joka tapauksessa Kianto sai siitä tuomion maanpetoksesta, joka tosin kumottiin. Kuitenkin Kiannosta tuli jonkin sortin epähenkilö. Muistelen, että Kiannon Turjanlinna olisi ollut myös kirjailtu kirjailijan itsensä puukolla hirsiin raapustamilla mietelauseilla. Kulttuurikoti kertoo paljon omistajansa mielenmaisemasta.

    Niettusaaressa jossa oli Kiannon kaksi kalamajaa, oli siis suomalaisten eteentyönnetty tukikohta ja Kiannon Turjanlinna oli venäläisten etulinjassa. Niettusaaren kalamajassa oli Kiannon tekemä taulu, jossa luki "Kätkekää syvään syntinen ruumis". Tämä aiheutti tiettyä hilpeyttä etuvartion miehille, varsinkin sen jälkeen, kun venäläiset yrittivät miehittää saaren kärsien kovat tappiot - yksi kapteeni, kaksi luutnanttia ja kymmen miestä. Kostoksi tappioista venäläiset aloittivat Suomussalmelta saaren moukaroinnin tykistöllä.

    Muutama veteraanien haastattelu koskien Turjanlinnaa ja Kiantoa: "Yhtenä yönä oltiin partioimassa Hulkonniemen puolella ja poikkesimme myös Turjanlinnaan. Siellä oli sitten hirveän paljon kirjoja ja ryssä oli lyönyt ne kaikki hajalleen. Talo röykkiöittäin kirjoja täynnä. Oli se Kianto kirjoittajamiehiä, sen minä kyllä tunnustan." Aaro Tuomela JR.27

    "Olimme hiihtelemässä Ämmässaarta kohti, kirjailija Kianto tuli meitä vastaan. Hän oli ollut yön Kurimossa, veti kelkkaa ja nainen työnsi sitä perästä. Kianto oli meille oikein pahalla päällä.
    - Kun yksin heitetään olemaan....
    Me olimme vähän vaivaantuneita. Eihän hänen olemisistaan niissä poikkeavissa oloissa kukaan tiennyt mitään. Kas kun ei itse älynnyt aikoinaan lähteä pois sodan jaloista.
    No. turjanlinnan kulttuuripersoona katseli meitä hetken tiukasti ja jatkoi sitten puhisten matkaansa."
    (Tauno Kemppainen. Kajaanilaispataljoona.)

    "Tutustuin Ilmari Kiantoon Kajaanin poliisilaitoksella. Häntä piettiin siellä vangittuna sotapetosepäilyjen vuoksi.
    Poliisit eivät tykänneet, kun se aina vähän ajan päästä kolisteli, että hänellä on jotakin asiaa ja jonkun puheille pitäisi päästä.
    Ne sanoivat minulle, että menehän sinä poika katsomaan mitä se kolistaa siellä. Niin minä jouduin häntä sitten usein passaamaan ja toin kaupungista ruokaa ja kahviakin. Siinä vähitellen tutustuttiin ja meistä tuli oikein hyvät ystävät.
    Sitten Kianto joutui lähtemään Mikkelin lääninvankilaan. Lähtiessään hän minulle kaikki jäljennökset niistä kirjeistä, joita oli laatinut oikeuskanslerille ja tasavallan presidentille. [...]
    - Ja mokoman asian vuoksi, hän tuhahti ja kertoi kirjoittaneensa humalapäissään jotain sikarilaatikon kanteen ja sen jääneen sinne Turjanlinnaan, radion päälle evakkoon lähtiessä." Niilo Haikola. Sotapoliisiosaston sotamies.

    Lainaukset kirjasta - Suomussalmen taistelijat kertovat.

    VastaaPoista
  2. Niihän se oli. Toki hyvin monet tuikkasivat itse tuleen talonsa. Oli se sota sellainen tragedia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Urbaalilegenda kaipaa Åbon ammattihistorioitsijain tarkistusta. Tuomiojan totuuskomission pyynnöstä he toteavat runsasta naistyövoimaa Tampereella hyödyntäneen Finlaysonin tuoneen raakapuuvillan USA:n orjaplantaaseilta, eikä Uzbekistanista niin kuin historian harrastajille on kerrottu.

      Ehkä heidän esi-isänsä tuikkasivat talonsa tuleen itärajalla ettei toivokaan paluusta kotiin eläisi.

      Poista
    2. Turun Rettig toi raakatupakkaa orjaplantaaseilta.

      Poista
    3. Juu, mutta Fredrik lahjoittikin loisteliaan kirjastorakennuksen, jonka aulaa hän yhäkin postipartaisena bystinä ruhtinoi. Kai tuonmoinen jalous aina tupakkasairaudet ja orjaplantaasit kuittaa.

      Poista
  3. Ilmari Kiannon Perinneyhdistys K.H.P.V. (Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta) perustettiin 6.12.1978. Jäsenistönsä kohtuullisen tukevalla avustuksella yhdistys on jo vuosikymmenet pyrkinyt vaalimaan kirjailijaa henkilönä sekä hänen kirjallista tuotantoaan.
    https://www.khpv.org/html/fi/khpv/

    VastaaPoista
  4. Nukkuva on nyt herätetty ja menee kotiseudulleen vihkimään navettaa! Juuri sitä moderni uudelleensyntyminen tarkoittaa. Lapsuuden hajujen, äänten, tunnelmien ja maisemien tunnistamisen kautta tolkun ihmisten heräämistä ihmisyyteen pois yli-ihmisyydestä. Läntisen ajattelun suurimmatkin myytit on selitettävissä ihmisjärjen ja siihen perustavien tieteiden tuloksilla saamatta niitä enää "suoraan hevosen suusta".

    VastaaPoista
  5. Kiantajärvellä ui varsin isoja haukkeja. "Isä ui aina selin", Ikin tytär Raija-Liisa kertoi minulle kerran..

    Timolle terveisiä Suomussalmelta,
    Ilmari
    K.H.P.V:n jäsen ("Bacchus Correspondis Cajanus et Stretto di Scaglia")

    VastaaPoista
  6. Sodassa vain ei sovi viholliselle kirjoitella mitään lappuja. Olisi pitänyt Kiannonkin se ymmärtää ja hyväksyä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.