perjantai 19. lokakuuta 2018

Totuuden aikoja



Totuus ja vapaus

Kuten tunnettua, kommunismi tähtäsi ihmisen maksimaaliseen vapauttamiseen. Monille, ellei useimmille intellektuelleille sen lupaukset ja metodit olivat aivan ymmärrettäviä ja uskottavia. Ihmeellinen ja suurenmoinen päämäärähän se oli se oleellinen asia, eivät yksittäiset ns. faktat.
Tarinahan kertoi, että kun viimeinen sorrettujen luokka ottaisi vallan käsiinsä, ei sortoa enää tarvittu, eikä oikeastaan enää voisi ollakaan, lukuun ottamatta nyt sitä lyhyttä välivaihetta, jonka aikana entisiä sortajia pakotettaisiin uuteen vapauteensa.
Kun itse on nähnyt, miten innokkaasti ihmiset uskoivat Neuvostoliitossa ja Kiinassa vallitsevan suuremman vapauden kuin lännessä, ei kai pitäisi enää ihmetellä sitä älyllisen tason sukellusta, joka nykyään on tapahtunut kulttuurin valtavirtaa edustavissa julkaisuissa.
Kommunismia tunnustavissa valtioissa selitettiin näennäinen vapauden puute sillä, että virallisista normeista poikkeaminen olisi itse asiassa tarkoittanut vapauden vastustamista.
Jokin yksilö, sanotaan nyt joku Solženitsyn, jonka huhuttiin polveutuvan riistäjäsuvusta ja haaveilevan epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan palauttamisesta, saattoi toki valittaa, ettei hänen annettu esittää ajatuksiaan julkisesti.
 Tämän nimittäminen sananvapauden rajoittamiseksi oli kuitenkin naurettavaa ja perustui sofismiin: eihän epävapauden saarnaaminen tarkoittanut mitään vapautta.
Vapaus puolestaan ei reaalimaailmassa voinut tarkoittaa mitään muuta kuin sitä vapautta, joka oli mahdollinen. Oli mahdollista kuvitella sellainen anarkistinen vapaus, joka salli ihmisen tehdä mitä tahansa toisista ihmisistä ja heidän eduistaan välittämättä, mutta se ei ollut koko kansan vapautta, vaan itsensä muiden yläpuolelle korottaneen pikkuporvarin vapautta.
Kuten Marx oli sanonut, vapaus oli välttämättömyyden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Voihan ihminen yrittää vaikka kiivetä pystysuoraa seinää ylös, mutta objektiiviset olosuhteet eivät salli hänen onnistua siinä.
Solženitsyniä sitten paneteltiin sekä julkisessa sanassa, että sitä täydentävillä luennoilla, jotka yleensä raottivat salaisuuksien verhoa hieman enemmän kuin painetussa sanassa katsottiin mahdolliseksi.
Käytännössä ne lisäsivät viralliseen totuuteen lähinnä löysää bullshittiä, josta ei tarvinnut vastata. Sitä paitsi oikean totuuden vartijat eivät tietenkään vastanneet oikeuden edessä mistään muustakaan, sillä totuus oli heidän läänityksensä ja he käyttivät sitä ja tarvittaessa kaikkea muutakin joka tapauksessa oikean asian hyväksi ja sehän se oli se asia, joka viime kädessä jotakin merkitsi.
Moneen läntiseen intellektuelliin kommunistinen logiikka teki valtavan vaikutuksen. Mieleeni tulee etenkin Jan Myrdal, joka menetti kokonaan kriittisen kykynsä saavuttuaan kiinalaiseen kylään, jonka elämää hän sitten tarkkaili tulkin muodostaman suodattimen läpi.
Mutta informaatiosodan logiikka ja menetelmät olivat toki jo vanhempaa perua. Aivan erityisesti sitä oli kehitelty 1930-luvulla, jolloin intellektuellien rintamaa järjestettiin riveihin Moskovan asiamiesten toimesta. Pariisi oli kokoontumisajojen suuria kiintopisteitä ja puuhamiehistä nousi erityiseen maineeseen Willi Münzenberg
Münzenbergin kokoaman kulttuuririntaman logiikka oli normaalia totaalisen sodan logiikkaa: se, joka ei ole puolellamme, on meitä vastaan ja päinvastoin. Kaikkien intellektuellien muodostaman älyn ja moraalin ritarien muodostaman rintaman tuli siis olla fasismia vastaan, muuten se oli sen puolella.
Suomukset kuitenkin putosivat Münzenbergin silmiltä, kun suuren terrorin ensimmäiset aallot alkoivat vyöryä. Koska hän ei varauksitta uskonut Neuvostoliiton nyt juuri tässä tapauksessa ehdottomasti noudattavan vapauden ja oikeudenmukaisuuden imperatiiveja, hänkin sai käskyn pistäytyä Moskovassa.
Nyt on tiedossa, ettei hän olisi tuolta matkalta palannut ja tämän hän aavisti itsekin. Niinpä hän jäåtti menemättä ja säilyi hengissä aina vuoteen 1940, jolloin kuoli olosuhteissa, joita on pidetty hämärinä.
Mutta kyseessähän oli vain yksi vähäpätöinen henkilö, jollaisista totalitaariset aatteet eivät yleensä pidä erityisempää lukua, koska ne haluavat määrätä miljoonien ja miljardien elämästä ja ajattelusta.
Joka tapauksessa Münzenberg ei ollut ainoa, joka niin sanoakseni heräsi dogmaattisesta horroksesta saatuaan kuulla ns. suurista puhdistuksista. André Gide on toinen tunnettu tapaus ja olihan niitä muitakin, paljonkin. Ei siis pidä paikkaansa väite, että Moskovan mielettömät tarinat oikeiston ja vasemmiston yhteisestä, trotskilaisesta salaliitosta olisivat vain pönkittäneet uskovaisten kommunistien vakaumusta.
Useassa tapauksessa näin kyllä todella kävi ja on kiinnostavaa nähdä, millä helppoudella monet poliittiset pyhiinvaeltajat ja muut hyväuskoiset hölmöt ryntäsivät hyväksymään kaikki Moskovan tarjoamat tulkinnat ja ratkaisut.
Kuolemantuomion vastustajat kannattivat innokkaasti niiden ”hullujen koirien” ampumista, jotka olivat olleet kyllin röyhkeitä ryhtyäkseen sabotoimaan koko ihmiskunnan suurinta projektia, jonka oli määrä korottaa lajimme vapaus aivan uudelle tasolle, silloinhan ei kukaan enää edes unelmoisi väärin tekemisestä tai ajattelemisesta. Siinäpä vapauksien vapaus!
Niin sanottu  faktantarkistus oli asia, josta kyllä useinkin ymmärrettiin Neuvostoliiton ulkopuolella olla huolissaan. Osoittautui sentään, että luotettaviksi arvioidut eli siis ihmiskunnan edistymistä kannattavat, havainnoijat toivat lohdullisen viestin: kaikki on kunnossa.
Kun tämä oli selvää, ja monellehan se oli itsestään selvää eikä edes kaivannut mitään todisteita, jäi jäljelle vain tarve uskoa sitäkin, mitä ei nähnyt ja, Lutherin katekismuksen mukaisesti, selittää kaikki kuulemansa parhain päin.
Vain hyvin harvoilla riitti älyllistä energiaa neuvostojen maasta tulevien uutisten kriittiseen analyysiin, mikä hyvin helposti johti myös itse suuren tarinan epäilemiseen.
Neuvostoliiton kommunistisenpuolueen ns. Lyhyessä kurssissa vuodelta 1938 Stalin ei suotta todennut, että heikkouskoisuus oli erittäin vaarallinen asia. Näin se varmaan olikin. Mutta riittihän sitä uskoakin. Näyttää ilmeiseltä, että yleinen uskonpuute sai Neuvostoliiton valtaansa vasta perestroikan aikana. Silloin se tapahtuikin kertarysäyksellä.
Mutta tämähän on vanha juttu. Miksi vatvoa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä?
Siksipä, että ihmiset, jotka eivät historiaa tunne, tuomitaan elämään se uudestaan.
Olen huomannut, että monet aivan vilpittömästi hämmästyvät, kun heidän uskomaansa suurta kertomusta verrataan stalinilaiseen tarinaan vapauden valtakunnan synnystä ja sen edellyttämästä armojärjestyksestä.
Tämän nykyisen tarinan kannattajathan ovat kaikkien hyvien ja miellyttävien asioiden puolella. Heidän ajamansa vapaus on sitä todellista vapautta, josta poikkeaminen taas on epävapautta. Heidän kertomansa tarina on se tosi tarina eivätkä sen totuutta voi mitkään yksittäiset poikkeukset horjuttaa.
Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!
Kaikilla suurilla ideologisilla tarinoilla vain taitaa olla oma elinkaarensa, vaikka niitä aina pidetään lopullisina totuuksina. Saattaa olla, että myös tällä kertaa, kuten aikoinaan Neuvostoliiton tapauksessa, ideologian konkurssi toteutuu nopeana ja katastrofaalisena romahduksena.

14 kommenttia:

  1. Jokin aika sitten blogisti kirjoitti hienosti "kiittämisen" etymologiasta -- tavalla joka herkisti oitis lukijan aivot alitajunnallisille merkitysvivahteille ja varauksille, ja kaivautui lopulta "uhriajattelun" syvyyspsykologiaan.

    Samaa herkkyyttä soveltaen tässä sopisi ehkä huomauttaa, että on eri asia sanoa "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" kuin "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella".

    Edellisessä tapauksessa tajunnalliset lokatiivit tiedostavat oman positionsa suhteessa kannattajiin ja vastustajiin. Tällainen lokatiivinen asemointi on siis "itsetietoinen" -- se tunnistaa paikkansa ajallisessa avaruudessa.

    Jälkimmäinen tapaus on ominaisempi silloin kun sanoja toimii "kaikkiallisen vallan" ajattomassa ja paikallistumattomassa tajunnantilassa. Tässä tietoisuus itsestä on puutteellista, ja koko huomio kohdistuu jokaiseen vastaantulijaan, joka sijoittuu joko "samuuteen" tai on "vihollisia".

    Voi olla, että edellinen versio on ominainen narsisteille, jotka reagoivat mielistelyyn ja loukkaukseen. He joko kokevat saavansa vahvistuista, tai sitten kyseessä on heihin kohdistuva uhka. -- Toisessa tapauksessa ollaan psykopaatin kanssa tekemisissä. Heille maailma on paljaita valtasuhteita -- jokainen vastaantulija on joko ala- tai yläpuolella. Joko alistettava tai uhka omalle valta-asemalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Postmoderni kulttuurintutkimus on lähtökohtaisesti narsistista. Taitaa olla kyllä hieman psykopaattistakin.

      Poista
    2. Mutta tuossapa on meikäläisellä Wrangelin muistelmien lukeminen lopuillaan. Kiehtova kirja. Vallankumouksen ajoista kertova osuus on hiuksia nostattava madonreikä toivottavasti ei tuleviinkin kauhuihin. Sitä aikaisemmat itsetuntoisten kekkulointien ja omaetuisten järjestelyjen kuvaukset hymähdyttävät, pojat, pojat. Mustavalkoista ja punavalkoista.

      Postmodernissa tutkimuksessa oleellinen asia on tulkinta, jokainen ymmärtää asiat omasta poterostaan käsin. Ihan kaikessa tieteessä tieteentekijä itse on monella tavalla erottamaton osa tutkimusta, kuten tiedetään, tunnustetaan se tai ei. Esimerkiksi historian tutkimus on aukkojen tulkintaa ja narratiivien kirjoitusta (anteeksi maalaisuuteni). Se että vaikka enemmistö vapaaehtoisesti tai pakolla jakaisi samat ymmärtämisen lähtökohdat, ei sulje pois tosiasiaa, että kokemuksemme on yksilöllinen. Se vaikuttaa tuloksiin, ei voi mitään. Patologista tutkimusta?

      Poista
    3. "kokemuksemme on yksilöllinen. Se vaikuttaa tuloksiin, ei voi mitään. Patologista tutkimusta?"

      "kokemuksemme on yksilöllinen". Missä saatanan helvetissä on kollektiivinen kokemuksemme?

      Poista
    4. Onko se kollektiivinen kokeminen jotenkin siellä helvetissä? Kollektiivista kokemista voi tosiaan olla jossain määrin vaikka joukkopsykoottisissa jutuissa ja sellaisen manipulaation seurauksena, että ihminen menettää rajojaan (tai rajansa eli tulee hulluksi). Mutta pysy rauhallisena, tämähän täällä on vain pelkkää lätinää.

      Poista
    5. Miekii oon kuullu jostain tosta subjektiivisesta arvioinnista, ettei voi oikeestaan olla objektiivinen, ei sitten mitenkaan.. Hieno sana se on, tuo demokratuuri, olettaisin etta johtaa kasitteesta demokratian diktatuuri? eikos siinna oo kollektiivia konsanaan? Saatan olla mieleltani vikainen, ja varmastikkin kasityskyvyltani vajaa, mutta subjektiivinen nakemykseni, runnottuna konsanan, on etta kanssaihmistemme muodostavat klikit vaikuttavat useinkin kuuluvansa niihin "toisinajattelijoiden" kerhoon. jatan Sepolle hanen yksilolliseen oikeuteensa paattaa, mita sisaryhmaa tarkoitan, mutta varoitan, etta julkinen "arvio" voi aiheuttaa paani sisalla tuomitsevaa ajatusta, ja siis kommentoin nyt varmuuden vuoksi anonyymina nimimerkin takaa.

      Rauhaa ja rakkautta,

      Antero

      Poista
  2. "ideologian konkurssi toteutuu nopeana ja katastrofaalisena romahduksena."

    Ikävintä on vaan se, että maailmassa, jossa on ydinaseita, sotaa kokemattomia johtajia sekä oikeita globaaleja ongelmia (ilmastonmuutos seurausvaikutuksineen ja ylikulutus), tuo romahdus voi olla liiankin kova, esim ihmislajin tuho tai ainakin paluu muutaman kymmenen miljoonan metsästäjä-keräilijälajiksi.

    VastaaPoista
  3. Eikös Danten Helvetissä ollut oma osastonsa niille, jotka olivat puoluettomia ajan suurissa kysymyksissä?

    Ja Marxin Pääoman esipuheen päätteeksi ottamat suuren firenzeläisen, Danten sanat: "Kulje omaa tietäsi ja anna ihnisten puhua." Nekin veivät ihmiset helvetiin, ehkä omaan helvettiinsä.

    Inferno edelleen lukematta. Minneköhön kadonnut?

    MafH

    VastaaPoista
  4. On hauska yhdistää tuo Marxin, tai alkujaan kait Hegelin, ajatus siitä, että vapaus toteutuu mahdollisen puitteissa, juuri Soltsenitzyyn. (Saivarreltiiko aikanaan näin juuri Vankileirien saariston tapauksessa?) Hän jos kuka on esimerkki siitä, mitä tämä filosofinen mietelmä tarkoittaa, miten juuri mahdollisen ymmärtäminen avaa ihmiselle vapauden.

    Poiketen monesta muusta dissitentistä, Solzenitsystä ei saa vaikutelmaa siitä, että hän olisi naivi ja olisi ymmärtämättömyyttään joutunut sortokoneiston uhriksi. Sen sijaan Solzenitsyn hyödynsi täysimittaisesti suojasään ajan, ilman harhakuvitelmia, saaden julkaistuksi luultavasti lähes kaiken, minkä ylipäätään saattoi ajatella saatavan julki. Sen jälkeen hän täysin tietoisesti ylitti Rubiconin, valmistautuen julkaisemaan tärkeimmän teoksensa Vankileirien saariston joko ulkomailla tai maan alla. (Pääteoksesta en kuitenkaan puhuisi noin kirjallisessa mielessä.) Ja väistämöntä odotellessa hän kävi hurjan viivytystaistelun neuvostobyrokratian kanssa.

    Voi tietysti olla, että Solzenitsyn antaa teoksessaan Puskipa vasikka tammeen hieman turhan sankarillisen kuvauksen taistelustaan. Mutta kaikkinensa, mielestäni Solzenitsyn ja hänen kirjallinen uransa, tai vähintään kertomus siitä, on erinomainen esimerkki siitä, mitä Marx taikka ehkä paremminkin Hegel tarkoitti tuolla mietelmällään: tosiasiat tunnustava ja rohkea ihminen voi löytää jopa huomattavan poliittisen epävapauden oloissa laajan tosiasiallisen vapauden.

    VastaaPoista
  5. En tiedä onko ideologioiden konflikti sen suurempaa, mitä oli esim. ennen 1914, historia on voinut aina romantisoida sitä. Samalla tavoin taisivat nuo "natseiksi" tms. sun muiksi toisiaan syytellä, vähän eri nimityksin. En sinänsä pidä tuota ongelmana, koska voimakas yhteiskunnallinen keskusteluhan kertoo siitä, että ihmiset oikeasti ovat kiinnostuneita tulevaisuudestaan. Hyvä merkki!

    Mutta se tulevaisuus! Euroopalla ei siitä ole näkemystä, se on hämärän peitossa. Siksi nimettömät byrokraatit luovat/turmelevat Eurooppaa näkökannasta riippuen.

    Meiltä on hukassa ajatus, millainen Euroopan tulisi olla. Ehkä tosin juuri siksi on aika hylätä ajatus Euroopasta kokonaisuutena ja katsella tulevaisuutta kansallisvaltioiden kautta ja niiden yhteistyönä. Vihollisiahan niiden ei tarvitse olla, kuten historiakin osoittaa. Useimmat Euroopan kansallisvaltiothan eivät ole sotineet toisiaan vastaan 1800-luvulta lähtien, vaikka vasemmistolainen näkemys pitäisikin kansallisvaltioita juuri sotien lähteenä.

    VastaaPoista
  6. Kiitos!
    Tämän kun saisi valtamedian pääkirjoituksiksi, niin ainakin otsia vetäisi ryppyyn. Ainakin johtajien neuvonantajilta.

    VastaaPoista
  7. "Kuten Marx oli sanonut, vapaus oli välttämättömyyden ymmärtämistä ja hyväksymistä." - Muistelen tämän olleen Engelsin sanoma / kirjoittama. Asialla ei suurempaa merkitystä. Enkä tunne MEGA-Werkeä.

    MafH

    VastaaPoista
  8. ”Kaikilla suurilla ideologisilla tarinoilla vain taitaa olla oma elinkaarensa, vaikka niitä aina pidetään lopullisina totuuksina.”

    Tätä elinkaarta voidaan pidentää hybridimenetelmin. Kommunistisen puolueen manifestissa Marx opetti kommunisteja: ”Ensin pitää valloittaa demokratia.” Kun susi saa demokratian turkin päälleen, niin vasta sitten voi tehdä mitä lystää.

    Nykyään mainittu kaava kuuluu näin: ”Ensin pitää valloittaa lainsäädäntö.” Kun käärmeet pääsevät säätämään lakeja, niin ne pääsevät luikertamaan ihan mihin tahansa.

    Valdain ”keskuustelufoorumilla”, joka tänä vuonna oli viidestoista luvultaan, Putin oli tietysti pääkukko ja kunkku. Tänä vuonna odotettuna yllätyksenä oli seuraava. Putin esitti kysymyksen ja itse vastasi siihen. ”Millainen on hyvä nationalisti?” – ”Se olen minä!” (Tässä kyllä Putin oli plagioinut erästä kuningasta, joka väitti: ”Valtio olen minä!”) Joten ei muuta kuin ottamaan esimerkkiä Putinista ja lähtemään myrkyttämään ja tappamaan.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.