tiistai 6. marraskuuta 2018

Alatyylin ylösnousemus


Kieli palaa juurilleen

Kieli on yhteisöjen yhdysside ja muodostaja, rakkauden, kunnioituksen ja jopa palvonnan kohde. Siinä on usein koettu olevan jotain salaperäistä ja jopa pyhää: äidin kieli edustaa kansallisuuden pehmeämpää puolta, hoivaa ja huolenpitoa siinä, kun maskuliinisuus edustaa ekspansiivista voimaa ja turvaa.
On luonnollista, että myös alakulttuurit ja muut yhteisöt yhden valtakielen piirissä kehittävät oman puhetapansa ja jopa omia sanojaan. Ääntämistapa ja intonaatio on usein vaikea omaksua ja pitää vaikkapa Englannissa luokat tehokkaasti omissa karsinoissaan. Suomessa slangi joskus pelasi suomen kielelle vieraiden äänteiden viljelyllä.
Erottautuminen käy helposti kielipelin avulla. Murrosikäisten fanikulttuureissa syntyy kuin luonnostaan idoleiden ympärille puhetta, jota vihkiytymättömät eivät ymmärrä. Postmoderni tutkimus näyttäisi suorastaan elävän kyhäämiensä erikoiskäsitteiden varassa.
Eksklusiivisuus eli poissulkeminen on jokaisen itseään kunnioittavan klubin ominaisuus. Ja huomattakoon, että klubien muodostaminen on nimenomaan sellaisen tasa-arvoajatuksen kieltämistä, joka edellyttää jokaisella olevan subjektiivinen oikeus mennä minne tahansa.
Se lähtee siitä, ettei yksilön itsemääräämisoikeudesta seuraa oikeutta rajoittaa mielin määrin kaikkien muiden itsemääräämisoikeutta.
Erilaiset yhteisöt suosivat kukin erilaisia sanoja. Tavaksi on tullut, että ns. sivistyneissä piireissä on kartettu tiettyä sanastoa, joka on luokiteltu alatyyliseksi. Ajatuksena lienee ollut, että henkisellä tasolla elävä ihminen peittää näkyvistä ne ruumiintoiminnot, jotka muistuttavat hänen eläimellisyydestään.
Syöminen on jossakin määrin poikkeus, mutta myös siitä on kehitetty aterioimista, jolla on oma estetiikkansa ja joka merkittävästi poikkeaa karkeasta tankkaamisesta, joka taas tapahtuu vähimmän vastuksen tietä, mässyttämällä vaikkapa erilaisten ruoka-aineiden sekoitusta sisältävää tötteröä.
Samaan aikaan pidetään tietenkin hattu päässä ja tehdään kaikenlaisia hommia, potkupallokisojen katsomisesta vaikkapa tietokonepelin pelaamiseen.  Röyhtäilyn ja piereskelyn liittäminen sellaiseen syömiseen on tietenkin täysin luontevaa.
Mutta kielestä piti puhuttaman ja sellaisesta sanastosta, jota ei pidetä sopivana sivistyneessä kanssakäymisessä. Tietyissä yhteyksissä varmaankin kaikki mahdolliset sanat ovat paikallaan, kyse on nyt niin sanoakseni sopivuusalueesta.
New York Review of Books on ollut aktiivisesti seuraamani lehti jo muutaman vuosikymmenen. Sen tavaramerkkeihin kuuluu hyvä kielenkäyttö. Alansa huippuspesialistit (jopa he!) kirjoittavat siinä selkeästi ja usein mukaansatempaavasti. Niin sanotut julkiset intellektuellit taas tuskin edes voisivat saavuttaa asemaansa, mikäli kieli olisi kankeaa ja sotkuista.
Hätkähdin hieman huomatessani uusimmassa numerossa puolen sivun mainoksen, jossa näytti olevan tarjolla jääkaappimagneetteja, joiden antina olivat jotkut iskulauseet.
Lauseet, jotka oli kirjoitettu tikkukirjaimilla aika sotkuisesti, kenties kansanomaista tyyliä tavoitellen, olivat seuraavanlaisia: AMERICAN/BIGDICK/MILITARY; BILGEPUMP/MUMBLEFUCK/BANKERS; MONEYSUCK/BLABFUCK/SENATORS ja RACIST/MOTHER/FUCKER.
Mieleen tuli Pietari Suuren oma pieni salaseura eli Kaikkein juopunein ja hulluin synodi (Всешутейший, всепьянейший и сумасброднейший собор), jonka funktiona oli rienaaminen ja jossa puhuttiin kiroilemalla.
Tässä tapauksessa kyseessä sen sijaan osoittautuikin olevan taidenäyttelyn mainos. Kuvissa esitetyt, lasikuidusta ja muodista tehdyt teokset ovat esillä Castelli-galleriassa, Läntisellä 40. kadulla ja lienee siellä jotakin muutakin.
Rienaaminenhan se kai tässäkin on tarkoituksena ja kukaties siinä samalla halutaan esittää, millaista kieltä on sopivaa käyttää poliittisista vastustajista tai muuten epämiellyttävinä pidetyistä ihmisistä. Huomattakoon, että kieli kuitenkin oli täysin poliittisesti korrektia, joten tabujen rikkomisesta ei taiteilijaa ainakaan voi syyttää.
Myönnän, että tuo pilssipumppu vetosi huumorintajuuni ja itse voisin kehittää sitä vielä pidemmälle: miltä kuulostaisi septitankki/septipumppu? Rajaisin sen käytön joka tapauksessa neljän seinän sisälle tai ehkä myös veneen avotilaan.
Yllä kuvatun taiteen arvosta ja merkityksestä näyttää olevan vallalla erilaisia käsityksiä. Itse en arvosta sitä lainkaan. Sen nostaminen laatulehden sivulle on toki perusteltua sikäli, että ihmiset saavat siten tilaisuuden ymmärtää, mitä on tarjolla, kun suunnittelevat käyntiä galleriassa.
Onko koko tämä ilmiö kuitenkin samalla oire kielen köyhtymisestä? Englannin tavatonta sanarunsautta -siihenhän on kopioitu usean kielen sanastot- on usein ihasteltu. Mitä kirosanoihin tulee, en silti ole koskaan  tavannut sillä alalla mitään todella säväyttävää.
Täysin infantiilinen, kopulaatioon liittyvä sanasto on sen sijaan vallitsevana. Sarjakuvamaailmasta tuttu kapteeni Haddock kyllä käyttää hyvinkin meheviä termejä, mutta ne taitavat olla pelkää kirjallista keksintöä.
Kysymys kuuluukin, mikä on tällaisen, jonninjoutavan kieliroskan esille nostamisen funktio? Onko siinä kyse jonkinlaisesta uusrahvaanomaisuudesta (vrt. wrapien järsiminen ruokailemisen sijasta)? Onko tämä uusprimitiivisyyttä, joka juontuu siitä laajemmasta ilmiöstä, ettei henkisemmän maailman ylemmyyttä enää oleteta eikä siihen pyritä ainakaan Amerikan itärannikon kulttuuripiireissä?
No, nyt saattoi mennä jo vähän liian pitkälle. Mutta mehän elämme tunnetusti ruumiillisuuden aikaa… Siihen taitaa liittyä luontevasti myös alatyylin ylösnousemus. Sitä kuitenkin toivoisi, että silläkin alalla edes olisi sitten jotakin kunnollista esitettävää, jos sinne kerran mennään. Ja toivottavasti sinne ei jäädä.

9 kommenttia:

  1. Kirjoittaja mainitsee erilaisten ruoka-aineiden sekaisin mässyttämisen ja sivuaa hulluttakin. Harjamäen sairaala Siilinjärvellä oli aikoinaan yksi suurista mielisairaaloista, joissa oli paljon asiakkaita ja useimmiten kai hyvät ruoat. Kokemusasiantuntijat kertoivat joskus juttua "hullusta", joka mätti seisovasta pöydästä ruokia lautasensa täyteen. Jälkiruoaksi oli rusinakeittoa, mitä hän kaatoi kauhallisen ruokaröykkiönsä päälle.
    "Mahassa ne menee sekaisin kuitenkin", hullu sanoi. Ettei vain hän ollut salaa viisas?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa viisautta on nikotella "lämmintä ruokaa kerran päivässä"-mantraa vastaan. Mahalaukussa viimeistään ruoka on haaleaa eli ruumiinlämpöistä. Ja olomuotoa muutettuaan, varsinkin pakkasella, taas höyryävän kuumaa.

      Poista
  2. Reilut kaksituhatta vuotta länsimainen filosofia otti kysymykset annettuina, ja vasta viime vuosisadalla fokus keskittyi itse kieleen ja lähtökohtaisten käsitteiden ongelmiin. Voi tuskin olla epätoivoisempaa esitystä käsitteenmuodostuksellisista lähtökohtaongelmista kuin mitä on Heideggerin "Sein und Zeit", "Oleminen ja aika".

    Wittgensteinin nuoruudenteoksesta tuli vuosisadan ehkä eniten kommentoitu filosofinen teos. Siinä esitetään niin sanottu "kielen kuvateoria", mutta siinäkään ei saada kielen kokokuvaa esille. Vasta kun filosofiseen, itsessään "kielelliseen" lähestymistapaan yhdistetään antropologinen ja sosiologinen havaintomateriaali ja näkökulma, alkaa edes jotain kokonaisempaa hahmottua.

    Mutta tuollaisia kokonaiskuvan hahmottelijoita on aika vähän. Muutama provokaattori, esimerkiksi Neil Postman ja Marshall McLuhan, ovat tehneet minuun vaikutuksen. Heidän visioissaan liikutaan jo helpommin lavennettavien oivallusten pohjalla.

    Vaikka yön ja päivän vaihtelu on jakanut ihmisenkin aivot kuulo- ja näköaistin maailmoihin -- miltä pohjalta on sitten kehittynyt Durkheimin korostama perusjako "pyhään" ja "profaaniin", länsimainen kielifilosofiakaan ei ole kovinkaan korostanut retoriikan ja kirjoitetun kielen fundamentaalisia eroja. Kielifilosofia on ongelmitta ominut lähtökohdakseen "kielen" sellaisena kuin se esiintyy "kirjoitetussa" muodossaan. Vasta Wittgensteinin myöhäisfilosofia toi kuvaan kielen enemmänkin "toiminnalliset" ominaisuudet. (Käsite "kielipeli" on kotoisin sieltä.)

    "Opillinen", eli käsitetiedon varaan rakentuva ajattelulaatru on vahvistunut läpi koko eurooppalaisen uuden ajan. Juuri tämä ajattelulaatu on pirstoutuessaan luonut "postmodernien ismien maailman", jossa nyt elämme. Nyt totuudellisuutta koetaan jo jo kun asiat nimetään jonkin ismin käsitepuitteistuksessa.

    Eli summa summarum: myös kielen "ylätasolla" ongelmia riittää. Mahtaako kielen "alataso" olla edes maininnan väärti? Vain täysin todellisuudentajuttomat tahot, kuten identiteettiongelmaiset "vähemmistöryhmät", tai sensuuriviranomaiset ja mielensäpahoittajat, tarvitsevat kohteekseen kielen "alatyylisiä" ilmauksia.

    VastaaPoista
  3. Haidekkerin kirja "oleminen ja aika" on mielestäni ihan selkeän ymmärrettävä ja ajatuksia herättävä teos. Monien olen kyllä kuullut pitävän sitä omituisena ja vaikeaselkoisena.

    No, onhan Kalevalassakin 4 eri olemuksen tasoa, mutta moniko pääsee edes olemuksen ymmärryksen tasolle 1.

    No, mutta tähän uuteen uljaaseen maailmaan, jonka ilmiö on tämä kulttuurinen ja kulttuurien moninaisuus, eli oikeammin monikulttuuri.

    "Lauseet, jotka oli kirjoitettu tikkukirjaimilla aika sotkuisesti, kenties kansanomaista tyyliä tavoitellen, olivat seuraavanlaisia: AMERICAN/BIGDICK/MILITARY; BILGEPUMP/MUMBLEFUCK/BANKERS; MONEYSUCK/BLABFUCK/SENATORS ja RACIST/MOTHER/FUCKER"

    Jääkaappimagneetteina nuo ovat ihan ok. ja kuvastavat aikaamme ja aikamme uutta uljasta villiä oikein hyvin. Noissa magneettien aikamme olemusta kuvaavissa mietelauseissa on itse asiassa merkittävä osa koko siitä sanavarastosta, joka näillä urbaaniviidakon uljailla villeillä on käytössä. Jääkaapin ovi on todennäköisin paikka, joissa he myös voivat näitä jaloja aatoksia lukea, tai ainakin opetella lukemaan.

    Ennen näitä "spesiaaleja" tai kuten se toinen ilmaisu menee - friikkejä, kuskattiin ihmisten ilmoille sirkuksiin, no se oli sitä tunkkaista aikaa, jolloin Johnny Weissmuller esitti Tarzania, musiikki oli erilaista ja parrakkaita naisoletettuja jne. näki sirkuksessa. Nyt uudessa uljaassa maailmassa sirkus ja viidakko on tuotu jokaiseen olohuoneeseen ja parrakkaat naisoletetut voittavat musiikkikilpailuja ja ovat ainakin tiedostavan väestönosan ihailun kohde = uusi uljas ihminen.

    Vaan mennään sitä meillä kotosuomessa myös kohti kansainvälistymistä ja uusia tavoittelemisen arvoiseksi nostettuja arvoja. Yksi sellainen on tämä digihumppa.
    Nythän on niin, että urheilukin on parasta E-urheiluna, eikä vähiten siksi, että siinä liikkuu paljon rahaa, erityisesti lapsiperheiden rahaa. Tämä E-urheilu kuitenkin rikastuttaa paitsi pelifirmoja, myöskin kotoista kulttuuria ja tuo vieraat kulttuurit ja ihmiset lähemmäksi toisiaan. Se, että pelit ovat luonteeltaan sellaisia, että niissä lähinnä pyritään tappamaan toiset tai tuhoamaan toisen rakentamaa, tai pyritään valloittamaan toisen alue on toki primitiivistä kivaa tekemistä, mutta se on saanut useat kuntien virkamiehet ja sivistyksestä vastaavat elimet ihastuksen partaalle. Ja oppiihan siinä vieraita sanoja, kuten nyt vaikka: Cyka Blyat tai Kurva ja sama kansainvälisellä nuorisokulttuurikielellä, josta esimerkkejä jääkaappimagneeteissa. Nämä vieraat sanat ja kiva tiimityö ovatkin kaiketi olleet se, joka on juuri vakuuttanut päättäjät siitä, että tässä on tulevaisuus ja tämä on kivaa tekemistä, jota ilman me emme kerta kaikkiaan tule toimeen.
    Mitäpä vastuunkantajat - vastuulliset virkamiehet ja poliitikot, eivät olisi valmiit tekemään nuorison paremman huomenen eteen.

    VastaaPoista
  4. Ei liity suoraan asiaan, mutta päivän annos feminismiä: https://kirjoittavaksiolioksi.wordpress.com/author/mkaartin/

    Tuo ylin "avoin kirje".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista, mutta...

      1. Ehkä naiset nyt vain eivät kirjoita tuon "isänpäiväkirjakaanonin" mukaisia kirjoja. Kirjoittaja voisi olla siitä jopa ylpeä.
      2. Sodista kertovissa kirjoissa on paljon muutakin kuin kirjoittajan kuvailemaa tappamista. Ja kun ihmiskunta ei näytä pääsevän sodista eroon ainakaan nykyisillä toimintatavoilla, niin on varmaan hyvä, että edes jotkut tietävät ja ymmärtävät niistä jotakin.
      3. Olisikohan kovin vaikea kerätä jonkin suositun aiheen ympäriltä sellainen kirjalista, jossa olisi tekijöinä lähes pelkästään naisia? Ai niin, eikös sellaisiakin kirjoja ole, jotka kertovat korostetusti pelkästään naisista?

      Poista
  5. Ei Åbo turvaa meidän pelastumista, ei Pekka Haavisto siihen pysty, eikä Li Andersson voi, saati Hjallis Harkimo kykene, vaan meidän on itse kuljettava tiemme, vain me voimme estää kansankielisen kulttuurin hautautumisen elävältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan Åbon sijalle pääuhkaajaksi sopisi helpommin ääneen lausuttava HS.

      Poista
  6. "Alatyylin ylösnousemus"

    1960-1970-luvuilla neuvostoliittolaisten opiskelijoiden keskuudessa kirosanana oli myös Karl Marxin nimi muodossa "кырла-мырла" (kyrla-myrla). Sitä ei tietenkään lausuttu mahdollisten vasikoiden kuullen. Yksityisomistuksen lopettaminen maksimaalisesti johti silloin siihen että leipä oli kortilla, muusta puhumattakaan. Joten Stalinin viimeiset sanat ennen kuolemaansa olivat Nikita Hrushevin mukaan: "Мы просрали нашу Родину" (Olemme jauhaneet Synnyinmaamme paskaksi.)

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.