Entropia kasvaa

Entropia kasvaa

Filosofi ja Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin todellisuus.

Tuon ideologian viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.

Ihmisen perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.

Ei se tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.

Ihmisten taipumus ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas kurjuus.

Neuvostoliiton loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut mitään ostaa.

Sananlaskun mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.

Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.

Kun systeemiä muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen strategia.

Venäläisen ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.

Mutta oliko Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli syvästi yleisinhimillinen piirre.

 Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.

Kirjoittaja havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.

Tämä merkitsee sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös kutsua kulttuuriksi.

Syvälle vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.

Jokainen amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien rikkaruohojen muodossa.

Sivumennen sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.

Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.

Onni, ainakin potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.

On ilmeistä, että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta menettämistä.

Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.

Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa suosiota.

Sankaritar eli siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.

Noora oli tietenkin hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.

Omassa maassamme syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.

Koska kukaan ei voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme pysyvästi.

Tällaisella tempulla näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns. huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä merkitsisi kulttuurista integraatiota.

On turha sanoakaan, ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.

Lapsellisen elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.

On sanottu, että olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman aikuisia.

Tämä aikakausi ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa kohti.