Muuan matka

Virikkeitä saamassa 

Jokunen päivä sitten heräsin taas Pietarissa, mikä oli ihan mukava tunne, vaikka en tällä kertaa lähtiessä ollut erityisen innostunut. Minut nyt vaan oli tänne tuotu.

Mutta sitä vartenhan sitä ihminen matkustaa, että kokee jotakin, mitä ei osannut odottaa tai joka muuten tuntuu taas tuoreelta ja ehkä elvyttää miellyttäviä muistoja. Ja näin täällä aina käy.

Pietarissa käyntejä on minulle tähän ikään mennessä kertynyt varmasti yli sata ja ehkä parikin sataa, mutta jokaisessa kohtaamisessa on aina jotakin uutta. Se kai selittyy siitä, että itse kohde muuttuu nopeasti ja minä itse vähän hitaammin, mutta kuitenkin.

Se tuntu, että kaikki on liikkeessä, tulee yhä uudelleen vastaan. Vuoden 1963 jälkeen Pietarista on tullut jotakin aivan muuta, mutta niin on Suomestakin ja asukkaista molemmin puolin. Kaikki me laahaamme perässämme uskomattoman muutoksen perintöä. Iästä ja muustakin riippuen se on jokaisella myös erilainen.

Unohdamme liian helposti, miten uskomaton historia Venäjällä on eikä tämä koske vain viime sotaa, vaikka sitäkin. Pelkästään tuon koko niin sanotun sosialismin tarina on sellainen, ettei sillä olisi mitään uskottavuutta, jos joku sen omasta päästään keksisi.

Niinpä siitä myös kuvitelmissa on syntynyt toinen toistaan merkillisempiä aivokummituksia niin Venäjän ulkopuolella kuin itse Venäjälläkin.

Kuvaavasti pani muuan vanhemman polven kirjoittaja opukselleen nimeksi My byli -me olemme olleet olemassa. Se ei ole suinkaan triviaali otsikko, vaan tuntuu tavallaan johdattavan siihen äärimmäisen vaativaan suoritukseen, jota menneisyyden tavoittaminen merkitsee.

Eipä siitä tässä juuri nyt sen enempää. Pietarissa vain usein tavoittaa sen tunnun, että ympärillä läsnä on hyvin vahvasti erilainen menneisyys kuin meillä. Tuttujen elementtien ansiosta sen erilaisuus näyttää vain korostuvan.

Venäjällä puhuttiin takavuosina uudestisyntymästä, renessanssista, kun kommunistinen hallinto teki konkurssin.

Se saattaa olla aika hyvä termi. Kyseessähän ei missään tapauksessa olut pelkkä restauraatio, kuten aikoinaan Ranskassa. Vanha hallinto ja elämänmuoto oli totalitaarisen valtion koko arsenaalilla lyöty niin matalaksi kuin mahdollista.

Sitten kolme sukupolvea oli koetettu kasvattaa uuteen kulttuuriin ja jopa peräti uusiksi ihmisiksi. Eipä siinä ollut enää palaamista vanhaan: siinä herätään kokonaan uuteen maailmaan, jossa on alettava etsiä kiinnekohtia aivan sokkona.

Renessanssi ei ole tässäkään tapauksessa paluuta, vaan uuden rakentamista menneisyyttä koskevien kuvitelmien pohjalta.

Palatsien Pietari on taas kuoriutunut vanhan Leningradin alta. Uudeksi keskustaksi aikoinaan kaavailtu Moskovan prospektin alue hiipuu omaan mahtipontiseen mitättömyyteensä ja vanha loisto palaa yhdessä neuvostokauden marttyyrikertomusten ja sankaritarinoiden kanssa. Ne yhdessä muodostavat kummallisen hybridin.

Pietari Suuri oli kunniassa jo neuvostokaudella, vaikka M.N. Pokrovskin hallitsemalla rabulistisella kaudella häntä solvattiinkin mielin määrin ja yritettiin nostaa sankariksi työtätekevää ja sorrettua kansaa.

Mutta nyt nousevat kunniaan myös suuriruhtinaat palatseineen, ökyrikkaat ruhtinaat ja teollisuusmiehet, sotasankarit, taiteilijat ja tiedemiehet. Se kansa, jonka ryntäystä Talvipalatsiin aikoinaan niin ihannoitiin, on palannut vanhaan rooliinsa roskajoukkona, jonka voimalla Venäjän viholliset halusivat tuhota suurvallan ja sen saavutukset…

Mutta Venäjän kansa -eikä siis mikään ylikansallinen proletariaatti- myös sittemmin pelasti kansakunnan, mutta siihen vaadittiin valtavat uhrit.

Kaikki tämä on nyt noussut palvonnan kohteeksi ennen muuta siitä syystä, että lännen katsotaan ilman mitään oikeutta sekaantuvan Venäjän asioihin ja uhkaavan sitä. Ei se rationaalista ole, en minä sillä.

Sotilaan ura, jonka arvostus Venäjällä oli 1990-luvulla pohjalukemissa, on taas rankattu korkealle. Sotilasmaine tuntuu olevan kaikkien museoiden sydämen asia. Ero vaikkapa Itävaltaan tai Suomeen on valtava ja ylittämätön.

Tai kukapa tietää, kaikki muuttuu…

Kaartinjoukkojen historian näyttely Eremitaasin Pääesikunnan puolen kolmannessa kerroksessa on kiinnostava. Suomeakin koskevaa aineistoa siellä on, muun muassa mitaleita Pietarin ajalta. Käsitettä Isoviha ei sieltä kannata etsiä.

Myös Tšesmen palatsi ja kirkko on omistettu niin sanotulle sotamaineelle. Itse asiassa tuon taistelun juhlimista tarkoittava ukaasi on aika tuore ja sen antoi V.V. Putin.

Aika hurjia olivatkin, nykyisen historiankirjoituksen mukaan, Tšesmen taistelussa menehtyneiden lukumäärät puolin ja toisin.

Venäläiset nimittäin menettivät 11 miestä, kun taas turkkilaiset 11000 eli tuhat kertaa enemmän…

Moinen kävi mahdolliseksi sen takia, että venäläisten polttolaivahyökkäys onnistui levittämään tulen koko turkkilaisten laivastoon, jonka alukset räjähtelivät peräjälkeen.

Luulenpa, että tässä olisi hyvä teema venäläis-turkkilaiselle historiaseminaarille: Ovatkohan luvut nyt ihan tarkkoja? Miten koko homma menikään alusta loppuun ja kohta kohdalta? Muuan venäläinen linjalaiva ainakin räjähti ennen tuota holokaustia ja vai mukanaan, oliko nyt 600 miestä tai jotain.

Mutta eiväthän tavalliset venäläiset mitään sotahulluja ole, päinvastoin. Sotamaineen ylistäminen vain on heidän nykykulttuurissaan kuin ilma, jota hengitetään. Se nyt on sellainen aika ja se 1990-luvun kurjuus ja nöyryytys kun nyt vain on taakse jäänyttä elämää. Sillä on seurauksensa.

Mutta renessanssilla on myös miellyttävät puolensa. Uusi Hollanti alkaa jo olla kukoistava ajanviettopaikka, luistinratoineen ja kymmenine pikku kahviloineen ja putiikkeineen.

Rengasmaisessa keskusrakennuksessa on tietty amerikkalaisuuden tuntu, joka muutenkin on Venäjällä ehkä eurooppalaisuutta huomattavampaa. Jopa metro on siellä nyt amerikaksi subway eikä englanniksi underground. Ja ne loputtomat pikaruoka- ja kahvilaketjut tulevat juuri sieltä.

Joka tapauksessa Uuden Hollannin keskusrakennuksen kahvilakerros tuntui varsin viihtyisältä ja sen kirjakaupassa leijaili ilmeinen undergroundin henki, kuten muutamassa muussakin Pietarin paikassa.

Ja majoitus- ja ravitsemusliikkeiden paikallinen tasohan on kaupungissa selvästi korkeampi kuin vanhassa Euroopassa keskimäärin. Syykin on ilmeinen: kaikki on joko upouutta tai sitten vasta noin kymmenen vuoden ikäistä. Myös siisteys on huippuluokkaa.

Mutta jotakin vanhaa on palannut neuvostoaikojen töykeän hamstvon jälkeen. Se tuntuu olevan peräisin kaukaa, aina siitä maailmasta, jonka voi löytää vaikkapa suomalaisista 1800-luvun lehdistä (katsokaapa artikkelit>topographica>kirjeet Pietarista!!).

Uuden Hollannin gruusialaisessa ravintolassa, joka oli torstai-iltana täynnä nuorisoa, oli tarjolla erinomaista tšakapulia ja Hatšapuria. Oli siellä uutakin.

Mutta mieleen jäi, kun nuori tarjoilija sanoi ystävällisesti: Suvaitkaa sallia, että palvelen teitä hieman (позвольте, я немножко с вами ухаживаю!) ja leikkasi hatšapurista ensimmäiset palaset, jonka jälkeen vastaava operaatio oli sitten kätevää tehdä ihan itse.

Oli todellinen ilo katsella, miten nuoriso siellä kyökin puolella touhusi hiki hatussa ja teki todella herkullisen näköistä ja tuoksuista ruokaa.

Muuten, hiljattain visitfinland julkaisi pitkän artikkeli, ”21 syytä rakastaa Suomea” (21 причина любить Финляндию).
No, sanotaan, että oma kehu haisee ja tässä kyseessä olivat lähinnä kansainväliset rankkaukset, joissa maamme Suomi oli kärkiryhmässä.

Mutta sellaisillako perusteilla me jotakuta -edes vieraita kansoja tai maita- rakastamme?

Muistan jonkun tutkijan kertoneen, että venäläiset haastateltavat kertoivat antavansa paljon pisteitä erinäisille maille, mutta sitten kun kysytään, mitä maata he rakastavat, niin esille tulee heti Suomi…

Tämä on toki aivan mainiota ja olisi mukava tietää, mistä se oikeastaan johtuu. Mutta sehän taitaa olla aina vaikeaa tällaisissa yhteyksissä.

Mutta ehkä me kaikki voisimme kaikki joulun aikaan miettiä vaikkapa 10 syytä rakastaa venäläisiä? Tai ruotsalaisia, virolaisia, juutalaisia, kaldealaisia, amerikkalaisia ja muitakin?

Joskus joulun jälkeen sitten voisimme vastaavasti ja edellisen täydennykseksi miettiä, miksi me inhoamme juuri noita samoja kansallisuuksia?

Mutta tärkeintä varmaankin on, että tuo rakkaus on vallitsevana ja etusijalla. Ainakin näin jouluna.