perjantai 25. tammikuuta 2019

Hengen jättiläiset


Jättiläisten arkipäivää

Valentin Katajev, Unohduksen ruoho. Suomentanut Lea Pyykkö. Arvi A. Karisto 1980 (Trava zabvenja 1968), 263 s.

Venäjällä kirjailija tunnetusti on enemmän kuin kirjailija ja vastaavasti kirjailijat ovat enemmän kuin ihmisiä.
Suuret kirjailijat ovat kulttihenkilöitä, epäjumalia (kumir) ja sellaisiksi kaikki kirjailijat kai hiljaa mielessään haikailevat, myös ne grafomaanit, jotka itse asiassa saavat aikaan vain yhdentekevää tekstiä.
Sellaisen prototyyppi oli aikoinaan Literaturnaja Gazetan takasivulla seikkaillut Jevgeni Sazonov, joka vuodesta toiseen työsti suurteostaan Kuohuva virta (Burnyi potok), joka ei koskaan sen kummemmin edistynyt, vaikka siitä paljon puhuttiin.
 Teoksen nimi joka tapauksessa jo sillään kertoi valtavasta tapahtumien virrasta, joka arvatenkin oli johtamassa maata suoraa päätä kommunismin onnelaan. Se olisi vain pitänyt saada kuvatuksi.
Venäjällä paitsi kirjallisuudella, myös kielellä on tosiaan ollut ihmisille aivan erityinen merkitys. Venäjän kieltä nimitetään suureksi ja mahtavaksi (veliki i mogutši) ja sen etevämmyyttä muiden kielten rinnalla pidetään usein selviönä, kuten Ivan Bunin tässä kirjassa tekee.
Tästähän muistuu myös mieleen, että Josif Brodski totesi, ettei hänen kotimaansa ole Venäjä vaan Venäjän kirjallisuus.
Englannin kielellä on omat puolensa lingua francana, mutta kuten itse englantilaiset, jotka saattavat hilpeästi käyttää kansastaan sanontaa a mongrel race, tunnustanevat, että myös sen kieli on epämääräinen ja heterogeeninen läjä eri kielten aineksia ja häthätää kyhättyjä ilmauksia, jotka tuskin edes muodostavat mitään omaa kokonaisuutta.
Niinpä kielenhuoltokin taitaa olla anglosakseille aivan tuntematon käsite. Ilmaisun kauneudesta en ole kuullut englanninkielisten kirjoittajien koskaan olleen huolissaan.
Ranskalaisilla sen sijaan on intohimoinen suhde kieleensä ja sen kauneutta vaalitaan kuin nuoren neidon suloja. Ranskan Akatemia ei suotta ole kuolemattomien yhteisö, se kuvastaa myös uskoa ranskalasien kulttuurin arvoon ja ikuisuuteen.
Mutta onko saksalaisilla kielensä suhteen muuta huolta kuin kieliopillinen korrektius? Siihenhän liittyvät myös ne oikeinkirjoituksen kysymykset, jota on silloin tällöin nostettu esille.
Suomesta ja sen vaalimisesta en valitettavasti voi nyt tässä yhteydessä sanoa mitään. Pahaa tekee.
Joka tapauksessa tämäkin Valentin Katajevin kirja on osaltaan hyvä todistus venäläisten suhtautumisesta omaan kieleensä. Kielen kauneusarvot ja ilmaisun runollisuus ovat niin suuri päämäärä, että se miltei ylittää ne muut ansiot, joita hyvältä kirjallisuudelta edellytetään.
Mutta onhan kirjallisuudella se toinenkin suuri tehtävä erityisesti Venäjällä, kuten Suomessakin. Kyse on totuuden sanomisesta.
Kun kirjailijat muistaakseni vuonna 1932 olivat Stalinin luona, joku heistä kysyi vuosisataisnerolta, mitä heidän pitäisi kirjoissaan kertoa. ”Kertokaa totuus!” sanoi Stalin ylevän lapidaariseen tapaansa.
Siinäpä sitä jäikin sitten sielujen insinööreille ongelmaa selvitettäväksi.
Toisin kuin joskus näkyy esitettävän, sosialistinen realismi ei tarkoittanut sitä, että vallitseva todellisuus olisi kuvattava imelän ihannoivasti. Sellainen kuvaus olisi ollut omiaan suututtamaan kiusatun kansan ja heittämään mokomat kyhäykset käsistään vihapuheiden kera.
 Lakirovka oli siis väärin, mutta toisaalta ei tietenkään sopinut myöskään parjata olevia oloja, se olisi ollut neuvostovastaista agitaatiota. Turvallisinta oli löytää ihmisten epätäydellisyydestä syy siihen, ettei täydellinen systeemi ollut tuottanut sen ihanampia tuloksia, kuin itse asiassa ympärillä nähtiin. Olihan Neuvostoliitto maa, jossa valtio kritisoi kansaa.
Toisaalta ei saanut kirjoittaa siten, että lukija olisi voinut päätellä vallitsevan järjestelmän pakottavan tai viettelevän ihmisiä väärään käyttäytymiseen. Erittäin paha virhe oli myös sellaisen ihmisen esittäminen, jossa oli sekä hyvää että pahaa.
Sen mistä oli kysymys ymmärtää ajatellessaan nykyistä teatteriamme ja sen suhdetta poliittiseen korrektiuteen.
Sellaiset moniulotteiset ihmisethän olivat noita poliittisia kaksinaamaisia, jotka Stalin määräsi keväällä vuonna 1937 hävitettäväksi maan pinnalta.
Pelkkä proletaarisuus ei 1930-luvulla enää lainkaan taannut sitä, että kirjailija tai muu taiteilija olisi ollut alallaan mestari tai että häntä olisi pitänyt sellaisena kohdella. Vuonna 1932 peräti lakkautettiin kaikki niin sanotut proletaarien taiteen liitot, huomattavimpana proletaarikirjailijoiden yhdistys RAPP. Monet sen jäsenistä likvidoitiin.
Ankara suunnan muutos antoi selkeyttä uudelle mestaruuden kultille, joka alkoi kukoistaa etenkin sen jälkeen kun Neuvostokirjalilijoiden liitto perustettiin Gorkin toimiessa kummisetänä vuonna 1934. Sen jälkeen mestarit olivat arvossaan ja heillä oli Stalinin tuki syntyperästä ja ”luokka-asemasta” riippumatta.
Jotkut, kuten Šolohov, saattoivat kirjoittaa aivan uskomattoman todenmukaisesti kollektivisoinnin kauhuista ja törkeyksistä ja hankkia työllään suuren omaisuuden.
Mutta se oli jo uutta aikaa se.
Katajevin muistelmateos kertoo kansalaissodan ajasta 1930-luvun alkuun ulottuvasta kaudesta, jolloin mestaruus ei vielä ollut yleisesti hyväksytty arvon mitta neuvostokirjallisuudessa. Sellainen oli sen sijaan luokka-asema.
Kun rasvanahkainen työmies pisti jotakin paperille, sen uskottiin olevan monin verroin arvokkaampaa kuin vanhoja traditioita jatkavien kirjailijoiden tekstit. Erityisesti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana (1928-1932), kun koko maa kuohui mielettömien sosiaalisten muutosten kourissa, julistivat proletaariset kirjailijat kaiken vanhan arvottomaksi ja pikkuporvarilliseksi.
On huikea paradoksi, että tämä koski myös Majakovskia ja myös Gorki saatiin vaivoin pelastetuksi tältä syytökseltä, kun itse Stalin tuli kaveriaan auttamaan.
Majakovskihan kunnostautui huligaanityyppinä, joka suomalaisten taiteilijoiden Pietarin-näyttelyn avajaisissa keväällä 1917 pisti koko touhun ranttaliksi ja onnistui suututtamaan kaikki läsnäolijat.
Vastaavaa huliganismia löydämme myös hänen sen ajan tuotannostaan, jossa hän kehottaa polttamaan kirjastot ja museot ja heittämään Puškinin ulos ”nykyisyyden höyrylaivasta”.
Kiinnostavaa onkin lukea Katajevin kirjasta toisenlaisesta Majakovskista, joka oli ujo kuin koulupoika. Katajev kuvaa, miten Majakovski nolattiin ja jäi sanattomaksi, kun pieni, menninkäismäinen Osip Mandelstam tuli härnäämään häntä, kun hän Kulkukoiran kellarissa luki tekstejään. Tuo mainio kellarihan toimii yhä.
Toinen uskomaton tapaus oli kertomus siitä, miten suurella vaivalla Majakovskin onnistui voittaa ujoutensa ja kiivetä palvomansa Aleksandr Blokin asunnolle, joka ilmeisesti oli nykyisessä kotimuseossa.
Onnella ei ollut rajoja, kun suuri mestari osoittautui nuoren runoilijan tuotannon tuntijaksi ja sitä arvostavaksi.
Muuten Majakovski kantoi yleensäkin taskussaan pientä mauserpistoolia, jolla hän sitten eräänä yönä ampui itsensä. Katajev oli hyvästellyt hänet pari tuntia aiemmin.
Kuinka olikaan Majakovski runoillut Vasemmassa marssissaan (Levyi marš):
Разворачивайтесь в марше!
Словесной не место кляузе.
Тише, ораторы!
Ваше
слово,
товарищ маузер.

Toveri Mauser sai sitten myös todellisuudessa puheenvuoron ja Katajev kuvaa tämän tapahtuneen runoilijan pahoin masennuttua. ja loukkaannuttua kritiikistä.
Kritiikkiähän oli ”proletaarisella” taholla herättänyt runoilijan pikkuporvarillisuus… Muun muassa näytelmässä Sauna (Banja) oli leikitelty ukrainalaisten hullunkurisella kielellä.
Kun ajatellaan Katajevin kirjaa, on nykylukijan mielessä ensimmäisenä kysymys: mitä hänen oli mahdollista julkaista tuohon aikaan, siis 1960-luvulla? Siis missä määrin oli mahdollista kirjoittaa valehtelematta?
Majakovski ei ollut arka aihe, vaikka kuva hänestä ei ollutkaan Katajevilla kaikin puolin siloiteltu. Erittäin ihaileva ja jopa palvova se joka tapauksessa oli, mitä hänen tuotantoonsa tulee.
Ivan Bunin, jota toinen puoli kirjasta käsittelee, oli juttu erikseen.
Buninhan oli tyyliltään ja persoonallisuudeltaan puhdas aristokraatti, joka inhosi syvästi koko vallankumousta. Hän muuttikin maasta pian sen jälkeen ja, kuten tiedämme, sai sittemmin Nobelin palkinnon.
Bunin oli siis kelvoton ihminen, sillä ei hän Neuvostoliitossa voinut mitään muutakaan olla. Siitä huolimatta Katajev palvoo myös häntä ja hänen tekstejään aivan ylitsevuotavasti. Ilmeisesti ajan sensuuri jo tunnusti, että oli mahdollista olla mestari ja samaan aikaan taantumuksellinen. Tämähän oli periaatteellisella tasolla tehty selväksi jo Neuvostokirjailijoiden liittoa perustettaessa.
Vanhat, sosialismia edeltäneen kauden mestarit eivät edes voineet olla muuta kuin uuden ajan mittapuulla taantumuksellisia. Tiettävästi Lenin jopa hyväksyi patsaan pystyttämisen Dostojevskille, vaikka muutamia tämän teoksia pidettiinkin aina neuvostokaudella mahdollisuuksien mukaan piilossa.
Mutta ulkomailla emigrantti Bunin saattoi myydä kirjojaan vain muutaman sadan kappaleen painoksina. Katajev ymmärsi, että ellei hän olisi muuttanut, painokset olisivat olleet satoja tuhansia.
Mutta rajan takana oli vapaus.
Tämä argumentti kirjassa uskalletaan sanoa, mutta Katajev ei usko siihen tai ei ainakaan asiaa tunnusta.
Lienee tosiaan ollut niin, ettei hän edes uskaltanut uskoa, ettei Neuvostoliiton reaalisosialismi ollut muuta kuin raa’asti ihmistä riistävä väkivaltakoneisto, jonka itseymmärrys oli syvästi valheellinen ja jonka paljastaminen olisi kuulunut kirjailijan perustehtäviin.
Pidän todennäköisenä, ettei tuon ajan, enempää kuin nykyisenkään ajan kirjailijoiden suurimpana ongelmana ole se, ettei uskalleta sanoa totuutta (lukuun ottamatta lahjattomimpia), vaan se, ettei uskalleta olla uskomatta viralliseen/vallitsevaan totuuteen ainakin pääpiirteissään.
Joka tapauksessa Katajev saattoi kuvata aikansa todellisuutta sangen monivivahteisesti. Kyseessä ei missään tapauksessa ole pelkkä myötäkarvaan silittely, joskaan ei tietysti myöskään aktiivinen systeemin vastaisuus.
Joskus tulee mieleen ajatus vertailusta sosialistisen realismin ajan ja meidän nykyisten kulttuuripiiriemme tuotannon välillä.
Kukapa nykyisistä kirjailijoista uskaltaisi asettaa kyseenalaiseksi koko aikakauden ideologian perusteet, rotuopeista (rotuja ei ole) sukupuolten ominaisuuksiin, kansainvaellusten tulkintoihin ja feminismiin?
Eipä taida meidän maassamme olla uusia Bunineita eikä edes Katajevin kaltaisia kirjailijoita.
Ongelmana ei niinkään ole, ei silloin eikä nyt, tuo virallinen sensuuri, joka sekin jo nostaa päätään, vaan vertaisryhmän, niin sanotun älymystön pyhä yksinkertaisuus ja orjailu poliittisen korrektiuden edessä, henkinen riippuvuus laumasta.
Ranskassa on sentään Houellebec. Rohkeimmat kai uskaltavat sen vielä lukea ainakin peiton alla.

25 kommenttia:

  1. Suomenkielinen ilahtui eilen, holocaustin muistopäivänä uutisoitavan Suomen antaneen maailmalle eniten hyvää, joskin mielen pohjalta kumpusi ylös vääräleukojen väite keskitysleireistä suomalaisena keksintönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas, onko meillä siihenkin patentti haettu? Englantilaisetko eivät buurisodan aikana hoksanneet ottaa asiaa nimiinsä?

      Poista
    2. Eihän impiwaaralainen vähälahjaisuus nyt noin merkittävän modernin innovaation tuottamiseen olisi sentään kyennyt. Vai mitä sitten kuvittelitte? En ole ihan sata ja sökö, mutta tämä lienee se maailman ensimmäinen varsinainen keskitysleiri, tai ainakin eräs ensimmäisistä:

      https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Andersonville

      Eli idea olisikin made in the Usa, patenteista en sitten tiedä... No epäilemättä myös se Neukkulan tunnetuin keksijä Reguspatoff lienee saanut tuosta tiettyjä vaikutteita omia innovaatioitaan varten.

      "Kukapa nykyisistä kirjailijoista uskaltaisi asettaa kyseenalaiseksi koko aikakauden ideologian perusteet, rotuopeista (rotuja ei ole) sukupuolten ominaisuuksiin, kansainvaellusten tulkintoihin ja feminismiin?"

      Unohtamatta tietenkään postkolonialismin ja homoseksualismin kaltaisia lempilapsia tuosta listasta.

      -J.Edgar-

      Poista
    3. Korjaus, pitää olla tietenkin made in CSA, koska Konfederaatin ylläpitämästä laitoksesta on ollut kysymys.

      -J.Edgar-

      Poista
    4. Kun nyt keskityeleireistä puhutaan, on kai pakko ymmärtää asia niin, että tietyn kansallisuuden edustajat on keskitetty leireille riippumatta heidän mahdollisista muista ominaisuuksistaan.
      Suomessa kyseessä olivat suomalaiset, jotka olivat tutkintovankeudessa, siis rikoksesta epäiltyjä. Asiasta voidaan muuten olla monta mieltä, myös oikeaa, mutta kyllä tämä ero on syytä huomioida.

      Poista
    5. Termi itsessään taitaa olla nykyjään jo niin vahvalla sanamagialla kyllästetty, että sitä on jo käsitteenäkin hankalaa yrittää tarkastella objektiivisesti. Ehkäpä eräänä jaotteluna voisi käyttää vaikka jakoa vankileireihin erotuksena suoranaisista tuhoamisleireistä ja niillä tapahtuneesta caustaamisesta ja lahtaamisesta.

      Siis, jokainen keskitysleiri on ilman muuta myös vankileiri, mutta jokainen vankileiri (ja siis tässä mielessä ymmärrettynä keskitysleiri) ei ole automaattisesti myös tuhoamisleiri. Olihan niitä ns. ei-kansallisiin ryhmiin kuuluvien internointileirejä Itä-Karjalassakin jatkosodan aikana, mutta eivät ne sentään suoranaisia teurastamoja olleet, vaikka väärinkäytöksiä, osin vakaviakin, myös niissä toki tapahtui.

      Sanomattakin lienee selvää, että sadisteja ym. luonnenvikaista ihmisainestahan ne tuollaiset laitokset vetävät puoleensa kuin sonta kärpäsiä, ja jos valikointi vartijan- ym. tehtäviin ei edes ole järin tiukkaa, niin eipä siinä muita tykötarpeita enää tarvitakaan kaikenlaisten vähemmän kauniiden sattumusten tapahtumiselle. Tämä siis näin ihan yleismaailmallisena huomiona.

      Suoranaisten tuhoamisleirien ylläpitäjinä profiloituvat 1930-40 luvuilla ennen muuta saksalaiset, neuvostoliittolaiset ja voinee japanilaisetkin laskea mukaan tuohon joukkoon tummaan. Maon Kiina, Pol Potin Kamputsea, Pohjois-Korea ym. myöhäisemmät tuolla alalla profiloituneet kyvykkyydet ovat jo oman lukunsa aihe.

      -J.Edgar-

      Poista
    6. Keskitysleirin ideana on nimenomaan hajallaan asuvan väestön keskittäminen tiettyyn, valvottuun paikkaan. Itä-Karjalassa tämä teki sabotöörien ja vakoilijoiden toiminnan varsin vaikeaksi. Ilman niitä osa väestöä olisi jäänyt ns. partisaanien kiristyksen armoille.
      Valitettavasti nälkä ja taudit pääsivät nostamaan kuolleisuuden korkeaksi. Kukaan ei ole vielä tainnut samaistaa niitä tuhoamisleireihin.

      Poista
    7. Eipä kai, ainakaan vakavasti otettavassa historiankirjoituksessa. Nämä vaihtoehtohistorioitsijat a´la desantti B. ovat sitten tietysti asia erikseen. Venäjällähän nuo internointileiritkin on kyllä niputettu samaan läjään "fasistien" muiden rötösten kanssa. Vaan sielläpäin tuo f-sana taitaapi ollakin sisällöltään pitkälti samankaltainen kuin rasismi/rasisti nykypäivän Suomessa, ts. blancotermi, jonka konnotaatio liittyy mielleyhtymän tasolla johonkin yliäärimmäiseen pahuuteen, mutta joka on tosiasiallista konkreettista substanssia vailla, ts. sisällötön eli ei-niin-vakavasti-otettava, jos termin pejoratiivisuutta itsessään ei sellaiseksi lasketa. Ja jota samalla ryöstöviljellään tarkoitushakuisesti alarmistisessa ja demagogiatarkoituksessa.

      Noista Itä-Karjalan keskitysleireistähän taidettiin aikanaan käydä jonkin verran debattia esim. Helge Seppälän Suomi miehittäjänä- teoksen tiimoilta. Syynä taisi kylläkin olla enämpi tuo keskitysleiri-termin kompromettoivuus sinänsä, mihinkä jo tuolla aiemmassa kommentissa viittasin, ei niinkään se että sieltä olisi jotakin suomalalaista Sobiboria tai Dachauta löydetty, tai vakavissaan väitetty löydetyn.

      -J.Edgar-

      Poista
    8. Äänislinnan eli Petroskoin lähellä olleelta leiriltähän on otettu valokuva, jossa lapset katselevat surkean näköisinä, mutta ei kovin laihoina, suomen- ja venäjänkielisen kielto- ja varoitustaulun edessä. Kuva on kai levinnyt laajemminkin kuvaamaan keskitysleirien kauhuja ja sen on sanottu olevan peräisin milloin mistäkin. Silloin on tosin yleensä rajattu kyltistä suomenkielinen teksti pois.
      Kuva on kuitenkin lavastettu ja siitä on myös iloisempi versio, jossa samat lapset suorastaan nauravat. Kuvapari on lavastettu ja otettu pari päivää sen jälkeen, kun NL oli saanut alueen takaisin hallintaansa. Valokuvaaja ei ollut ehtinyt paikalle todistamaan "vapautusta", joten kuvaus tapahtui jälkikäteen.

      Poista
  2. Eihän Hännikäisestä taida olla uudeksi Linnaksi, mutta parempi hänkin kun ei mitään. Kielto kirjallisuusmessuille nosti miehen kuitenkin varteenotettavaksi. Joka tapauksessa nykyisen uusvasemmistolaisen typeryyden alkamisesta on kauemmin, kuin sodasta Tuntemattoman ilmestymiseen, joten aika olisi jo kypsä. OLisi se hieno lukea aikaamme sopiva Lasihelmipelin tapainen juttu. No se on varma, ettei sitä tee Tervo, eikä kukaan hänen tapaisistaan. Jordan Petersonilta saisi hyvää psykologista pohjamateriaalia, jonka voi helposti sopeuttaa sitten Suomen tai Euroopan oloihin.

    VastaaPoista
  3. On kaunokirjallisuutta, joka kuvaa aikansa tapahtumia, ja itse kielen perusluonteesta juontuu, että kuvaukseen implikoituu aina myös selitystä. Kirjat ovat kuitenkin omaehtoisia itseensä sulkeutuvia kielimaailmoita, ja kirjallisuus on instituutio, jolla tuon "paholaisen keksinnön", painokoneen, jälkeisessä eurooppalaisessa sivistyksessä on ollut aivan ratkaiseva tajuntaa muokkaava rooli.

    Kirjallisuudessa syntyivät ensimmäiset "oman elämänsä herrat", henkilöhahmot, jotka "edustivat" aivan valikoituja -- ja myös valittuja -- ominaisuuksia. Milan Kundera on ylistänyt kirjallisuuttamme juuri tässä mielessä. "Vapaa yksilö" ei olisi koskaan voinut toteutua reaalimaailmassa ilman ensin kirjallisuudessa luotua tajunnallista mallia.

    Huomauttaisin yhdestä seikasta: eurooppalais-länsimaiseen kirjallisuuteen viime vuosisadalla eniten vaikuttivat nimenomaan "tajunnavirran" kielellistä ilmiasua jäljittäneet tekijät. On nostettava esiin kolme nimeä: James Joyce, irlantilainen joka kirjoitti englanniksi, Robert Musil, itävaltalainen joka kirjoitti saksaksi, ja Marcel Proust, joka oli ranskalainen. Kaikkien noiden suurtyöt tavoittelivat nimenomaan tietoisuuden "alkuilmiöitä", Joyce kielen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen rajalla emergoituvia "alkioita", Musil inhimillisen olemis- ja olemuslaadun sietämättömän keveitä intentionaalisia viritelmiä, ja Proust tilaa unen ja valveen rajamailla, jossa ihmisen "työmuisti" häilyy alustalta toiselle.

    Tuon keskittyminen tajunnan ilmiöihin ja niiden kieli-ilmaisuihin jäi esimerkiksi Nobel-establishmentilta täysin ymmärtämättä. Kun en itse ole mikään syvällinen äidinkielenopettaja, vaan ainoastaan karkea rasisti, en ole osannut olla nauttimatta mainittujen, palkitsematta jääneiden tekijöiden teoksista.

    Eurooppalaisen uuden ajan ihmisen erottaa kaikista muista maailman ihmisistä ja myös eri aikakausien eurooppalaisista ihmisistä nimenomaan tuo "edustuksellisuutta" kognitiivisesti hyödyntävä tajunnanlaatumme. Kyse on individualismista, yksilöllisestä eiytymisestä ja yksilöminän itserefleksiosta, jonka projektiot ulkomaailmaan ovat tuottaneet mm. ihannoimamme yksilöoikeudet ja -vapaudet. Sekä, tietysti, "vapaan" yksilön yhteisöprojektiona kiellis-kulttuurisen kansallisvaltion ja vain sille ominaisen "edustuksellisuuden" kognitioon palautuvan demokratian.

    Ihmisen "minä" on merkillinen tajunnallinen elementti. Vaikka meistä jokaisen tajuntaan varhaisessa lapsuudessa syntyy ensin hahmo "sinä" -- persoonapronominien oikean järjestys on siis: sinä, minä, hän, me -- ja vasta vuosia myöhemmin "minä", tämä "minuus" on kaiken toimijuuden ja kokemuksellisuuden ytimessä. "Minä" on se fokus, jonka puitteissa koemme olemassaolon jatkuvuuden. Ehkä "minä" on aikalailla sama asia kuin "työmuisti" -- kuten yksi wittgensteinilaisista lähtökohdista tajunnanvirran ilmiöitä pohdiskellut "teoreettinen psykologi" Peter Carruthers näyttää sanovan.

    Olen joskus kirjoittanut Joycesta esseen, jonka julkaisin myös "Rafaelin koulussa". Tekstiin pääsee nimeäni klikkaamalla. Nyt taidan olla taas lopettelemassa kirjoitteluani -- juuri eilen tuli taas uutistieto syyttäjäinkvisition nostamasta uudesta oikeudenkäynnistä "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta". Tämä maa on menossa kohti totalitarismia silmät yhä tiukemmin ummistettuna.

    VastaaPoista
  4. "Suomesta ja sen vaalimisesta en valitettavasti voi nyt tässä yhteydessä sanoa mitään."

    Tämä on iäkin oudompaa kun suomalaisliike Snellmanista lähtien korosti nimenomaan suomen kieltä. Miksi tämä perintöosa on nyt hylätty? Pitääkö Arvidsoin lause muokata muotoon: ruotsalaisia emme ole, venäläisiä emme tahdo olla, olkaamme siis wanna-be-anglosakseja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyseessä näyttäisi olevan yleiseen mielipuolisuuteen elimellisesti liittyvä asia. Kielen normittomuus tuli kuvaan yhtä jalkaa muun epäkulttuurin kanssa ja englannin invaasio on herättänyt lähinä euforiaa, mutta tämä voisi vaatia ihan omat miettimisensä.

      Poista
    2. Meidän kielenhuoltommehan on ottanut ihanteekseen "tarkkailevan maalivahdin" periaatteen. Toteaa tapahtuneen, mutta varoo puuttumasta asioihin voimakkaasti. Saattaisi joku heikompi kielenkäyttäjä vaikka pahastua.

      Poista
    3. Mutta eiköhän "kielipoliisi" kuulu katoaviin ammatteihin, pahastui sitten tekijä tai näkijä. Harrastuksena varmasti säilyy, voihan jokainen mennä tienposkeen liikennettäkin ohjaamaan. Joku ohiajavista ehkä hymähtää, kukaan ei tottele. -jussi n

      Poista
  5. Demareissa näytetään luetun Italo Calvinon ohjeita modernin kirjallisuuden kirjoittamisesta, joista muistan arvot -kepeys, nopeus, tarkkuus, näkyvyys, ja moninaisuus.

    Nimittäin tänään uutisoidaa, että rauhanneuvottelija Hussein al-Taee, 35, on nimetty SDP:n ehdokkaaksi kevään eduskuntavaaleihin Uudeltamaalta. Al-Taee työskentelee neuvonantajana presidentti Martti Ahtisaaren perustamassa konfliktinratkaisujärjestö CMI:ssä.

    Minä puolestani olin alkuviikosta somettanut, ehkä kommenttina täälläkin, että jossakin Afganistanissa HS:n päätoimittaja Kaius Niemi oli keksinyt alkaa neuloa villapaitaan koristeeksi pommeja. Ensimmäisen paidan hän ojensi kuvaajan ikuistaessa hämmentyneelle ra(u)hanturvaaja Martti Ahtisaarelle.
    Pommeja kullatuilla siivekkeillä sisällissodalle, hopeaa talvisodalle, pronssia jatkosodalle.

    VastaaPoista
  6. Mädännäisyys englannin kielessä on räjähtänyt käsiin. Esimerkiksi Oxfordin yliopiston kieliohjeet suosittelevat nykyisin jopa pisteiden jättämistä pois kaikista lyhenteistä, mukaan lukien nimikirjaimet. Eli heidän mukaansa on J R R Tolkien, ei J. R. R. Tolkien. Brittikustantajat loukkaavat mm. S.I.-standardien ja A. N. S. I. - standardien määräämiä mittayksiköiden merkitsemistapoja jatkuvalla syötöllä. Vielä 1970-luvulla tällainen ei tullut kuuloonkaan.

    VastaaPoista
  7. Mitäpä ajatuksia muuten tämä kirjoitus herättää Venäjän-tutkimuksen ammattimiehellä?

    http://jaskanpauhantaa.blogspot.com/2019/01/uusinta-venaja-suojeluvaltio.html

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, voihan sitä historiaa noinkin yrittää riepotella.

      Poista
    2. No, näin diletanttina en ota sitovaa kantaa, vaikka pointtinsa kai tuossakin on. Joka tapauksessa Jaska vaikuttaa fiksulta tyypiltä, tässäpä eräs hänen (ainakin omasta mielestäni) parhaista jutuistaan:

      https://jaskanpauhantaa.blogspot.com/2018/07/vitaalit-statistiikat-osa-iii.html?m=1

      -J.Edgar-

      Poista
    3. Toki. Seuraan blogia kiinnostuneena.

      Poista
  8. Kerro toki myös oma näkemyksesi tuosta ihmiskunnan kohtalonkysymyksestä. Onhan tämä blogi sentään niitä harvoja paikkoja nyky-Suomessa, mitä tämä poliittisen korrektisuuden nimellä kulkeva vähäjärkisyys ei sentään ole ihan tyystin sekoittanut, sano.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan kaikkein surullisinta tuossa Poliittisen Korrektisuuden™ diskurssissa on, ettei se edes ota näitä ns. maskottejaan kovin vakavasti. Itse kun olen sekä opintojeni että työni puolesta ollut tekemisissä sekä "ryssien" että "vinosilmien" kanssa, eikä minulle ole niin muodoin jäänyt mitään harhakäsityksiä heidän älyllisestä ym. kapasiteetistaan
      ja kompetenssistaan... En siis ainakaan voi tuntea minkäänlaista ylimielisyyttä kumpaisiakaan kohtaan. No, onneksi olen paasikiveläinen noin perusasennoitumiseltani, sano.

      -J.Edgar-

      Poista
    2. Näinhän se on. Outo rationaalisuuden romahdushan tässä on tapahtunut, vaikka ei se järkikään taistolaisaikoina kovin korkealle vienyt. Sitä nyt kuitenkin edes kunnioitettiin puheissa.

      Poista
  9. ”Kertokaa totuus!”

    Говорят все радиостанции
    Советского Союза!
    Говорят все радиостанции
    Советского Союза!

    У нашего святого пуза
    собрались полчища тараканов,
    клопов и одна великая Медуза.

    Говорят все радиостанции
    Советского Союза!
    Говорят все радиостанции
    Советского Союза!

    У нашего святого пуза
    есть только одна,
    единственная муза:
    хватай и жри
    каждого гагауза.

    Говорят все радиостанции
    Советского Союза!
    Говорят все радиостанции
    Советского Союза!

    Куда-то пропала
    наша главная уза.

    Да здравствуют все радиостанции
    Советского Союза!
    Да здравствуют все радиостанции
    Советского Союза!

    Наша главная уза
    нашлась на дне
    Сталинского шлюза!













    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.