maanantai 14. tammikuuta 2019

Kaunokirjallisuus historiana


Kaunokirjallisuuden miekka ja älymystö

Väinö Linnan asema maamme historiografiassa (ei siis kirjallisuudessa) on niin suuri ja keskeinen, ettei aina tule edes miettineeksi, oliko sille vaihtoehtoja. Ehkäpä Linnan teksti oli yksinkertaisesti vain kaikkivoipaa, koska se oli totta. Siis vähän niin kuin Leninin tulkitsema marxilaisuus?
Kukapa hänen tiennee. Historiassa tuskin kuitenkaan on tuollaisia välttämättömyyksiä. Ei asioista ole vain yhtä oikeaa näkemystä, edes ns. yhteisen kansan näkemystä.
Linnan Tuntematon oli valtava paradigman muuttaja, joka nosti arvoonsa matalan katseen ja siirsi Runebergin Vänrikit lopullisesti sodan diskurssin luojana historiaan, ellei nyt ihan historian roskatunkiolle.
Linnan jätkät ovat moniääninen kuoro, jonka äänet eroavat toisistaan sekä kielellisesti että maailmankatsomuksiltaan. Sota on yhdelle yhtä ja toiselle toista. Kenellekään, jotakuta vänrikinnulikkaa lukuun ottamatta se ei ole samaa kuin virallisen diskurssin mukainen sota.
Tämähän on meille tuttuakin tutumpaa, mutta miten koko tuo kopernikaaninen vallankumous sodan ymmärtämisessä oikein pääsi tapahtumaan?
 Jokaisessa maassa on ollut tapana, että sen elinkysymyksiä koskevan diskurssin tekee älymystö. Miten oli mahdollista, että niin sanotusti rasvanahkaisen työmiehen kirjoittama kirja löi heti ja voimalla itsensä läpi ja syrjäytti muut näkökulmat, jopa älymystön sitkeästä vastarinnasta huolimatta?
Tässä taisi käydä niin, että Tuntemattoman valtavat painosmäärät johtuivat siitä, että sen lukijoiksi tuli yllättäen valtava joukko sellaista ainesta, joka ei koskaan muuta kaunokirjallista tuotetta ollut lukenut eikä tullut lukemaan.
Kyseessä oli massamittainen, tavallaan poliittinen, joskaan ei puoluepoliittinen mobilisaatio, sanotaan nyt vaikka voimaantuminen.
Älymystön taholta sotaa kuvaavan suurromaanin paikan haltijaksi oli Linnan kirjan ilmestyessä jo ehdoteltu Jussi Talven kirjaa Ystäviä ja vihollisia.
Sekin kirja on hyvin kiinnostava. Se on luutnanttitasolta nähty kertomus sitkeydestä ja kärsimyksestä, aseveljien suhteesta, jossa kummallakin puolella oli omat roistonsa, jos oli sankarinsakin. Keskinäisen, joskin käytännössä suomalaisten suorittaman auttamisen ohella kirjaan sisältyy myös kertomus aseveljeyden traagisesta rikkoutumisesta.
Erikoisin piirre Talven romaanissa on sen tapa katsoa saksalaisia säälivästi, tavallaan ylhäältä päin. Maailmankirjallisuudessa asia lienee harvinainen.
Elleivät suomalaiset olisi opettaneet suurkaupunkien kasvateille miten korven pakkasissa jäädään henkiin, he olisivat paleltuneet kuin torakat. Myös sotatoimet venäläisiä vastaan olisivat ilman suomalaisten apua johtaneet oitis katastrofiin.
Tämän ajan sotakirjoissa myös saksalaisia kuvattiin ja sallittiin kuvata tavallisina kärsivinä ja vajavaisina, vaimosta syntyneinä ihmisinä. Soldaten, wie die anderen, kuten Konrad Adenauer aikoinaan SS-miehistä sanoi. Se oli sitä aikaa se.
Talven kirjan näkökulma eroaa oleellisesti Linnan Tuntemattomasta, vaikka kumpaakaan ei voine syyttää kaunistelusta. Ne olivat aikanaan ilmeisiä paljastuskirjoja. Aiheena oli paskareissu, johon piti tilittäytyä. Mikään holokausti ei tässä kohden ollut relevantti.
Tuntemattoman loppu on arvoituksellinen. Sehän kohdistaa katseen ikuiseen aurinkoon ja ihmiseen, joka maan pinnalla omiaan puuhailee. Tuntemattoman sankarien tapauksessa kuitenkin myös korostetaan huumorin säilyttämistä: ”Aika velikultia”.
Mitäpä se muuta tarkoittaa kuin että tuo moniääninen kuoro säilytti aina asioihin oman näkökulmansa, virallinen diskurssi tarjosi sille vain ainesta vitseihin, sen oman diskurssin puitteissa, ei sen sijaan yhdistävää moraalin selkärankaa ja asioiden selitystä, kuten tarkoitus oli.
Olisiko huumori tänä päivänä edes mahdollista sotaa kuvattaessa?
Pelkään pahoin, että ei olisi. Sotaa saa nykyään kuvata vain ankaran oikeaoppisesti, tuomalla esille siinä vallitsevat perusristiriidat ja niiden ohella myös sekundääriset ja jopa ei-antagonistiset ristiriidat (tässä travestoin tietenkin vulgaarimarxilaisuutta).
Tärkeintä näyttää olevan asioiden sijoittaminen sodan adekvaattisesti (sic!) hahmottavaan viitekehykseen, jossa olennaista on viime kädessä patriarkaalisten rakenteiden paljastaminen ja menneen ajan vääryyksien ja vajavaisuuksien kritisoiminen ja niiden sanallinen hyvittäminen.
Tai sitten olen ymmärtänyt uudemman sotahistorian aivan väärin. Toivotaan ainakin näin.
Nykyistä, totalitarismia lähenevää kansallisen ja kansainvälisen olemassaolomme nykyisiä peruskysymyksiä koskevaa diskurssia on toki myös niitäkin kritisoitu kaunokirjallisuudessa.
Vaikka asia helposti unohtuu, gutmenschit ja kolmasmaailmalainen diskurssi meillä oli keskuudessamme jo 1970-luvulta lähtien, ellei hieman aiemmin.
Sen pyhiä lehmiä ja fiksejä ideoita olivat kehitysavun määrällisen korottamisen välttämättömyys ja niin sanottujen kehitysmaiden takapajuisuuden johtaminen kehittyneiden maiden harjoittamasta riistosta.
Mietin joskus, miksei tämä falski puolivirallinen ja kaikkein tolvanoiden kritiikittä omaksuma evankeliumi koskaan kirvoittanut joltakin eturivin kirjailijalta teosta, jossa asiat pannaan uuteen valaistukseen. Puuttuiko sellaisia kykyjä ja valmiuksia vai toimiko kustantajien sensuuri?
Sitten muistin, että sellainenhan oli ilmestynyt. Kyseessä on Matti Pukkisen Romaanihenkilön kuolema.
Pulkkinen kävi kehitysmaamytologian kimppuun samalla häikäilemättömyydellä kuin Paavo Rintala suomettumisen kimppuun Valehtelijan päiväkirjassaan. Itse asiassa Pulkkinen riepotteli myös osaltaan aikansa neuvostouskovaisia.
Kirja tai itse asiassa molemmat kirjat olivat räjähtävää potentiaalia täynnä. Siitä huolimatta ne ilmestyivät normaalisti kenenkään estämättä eivätkä edes aiheuttaneet sen kummempia kirjasotia. Oikeastaan ne pääsivät uskomattoman vähällä.
Mitään paradigman muutosta ei tapahtunut. Ei siitä huolimatta, että kaikkia pyhiä arvoja ja nimenomaan sitä ainoaa sallittua näkökulmaa ja puhetapaa oli verisesti loukattu.
Tuntemattoman tapaus ei siis toistunut. En itse asiassa oikein ymmärrä, miksi.
Mutta vastaavan tapauksenhan voimme löytää myös Amerikasta. Tom Wolfen Turhuuksien roviot hakkaa kappaleiksi sikäläisen radical chicin lempiteoriat, alkaen köyhien, mustien ja naisten sorronalaisuudesta heidän erityiseen moraaliseen ja intellektuaaliseen tasoonsa saakka.
No, kirjat menivät erinomaisesti kaupaksi ja älymystö luki niitä innokkaasti, kukapa muu olisi lukenut? Mutta siihen se sitten jäikin.
Tuntemattoman ja myös Pohjantähden tapauksessa kyllä kävi niin, että lukijoiksi ilmoittautui ”koko kansa”, joka janosi totuutta, toisenlaista totuutta kuin se, mitä siihen mennessä oli tarjoiltu.
Vaikka niin sanotusti älymystön piiriin lukeutuvien määrä oli 1950-luvulta 1980-luvulle tultua meillä valtavasti kasvanut, ei kirjoja lukenut sentään kuin verrattain pieni osa kansaa, lähinnä siis tuon älymystön piiriin luettavat.
Ehkä kysymys on siitä, että niin sanottu älymystö on paradoksaalisesti huomattavan kykenemätöntä sanan varsinaisessa merkityksessä kritisoimaan itseään. Sen elämäntehtävähän on muiden kritisointi.
Joku Pulkkinen tai Rintala kuuluivat itsekin älymystöön. He panivat peilin sen naaman eteen ja siihen kyllä varmastikin vilkaistiin ja arvatenkin todettiin näkymä rumaksi, mutta palattiin sitten nopeasti päiväjärjestykseen, mikä varmaankin helpotti.
Linna sen sijaan sanoi painavan sanansa rivimiesten eikä intelligentsijan edustajan. Hän oli herrojen paljastaja. Siinä ei intellektuelleilla ollut sanan sijaa, vaikka yriteltiinhän sitä.
Kysymys kuuluukin, onko kaunokirjallisuudella enää maassamme mahdollisuuksia toimia kansakunnan suurena peilinä, elämän totuuden kertojana?
Ei kai se mahdotonta ole. Ensin kai tarvittaisiin vain se suuri kirjailija. Se suuri yleisö, jolle sen näkemää totuutta kieltäydytään kertomasta mutta joka tahtoo sen kuulla, meillä saattaa jo olla.


13 kommenttia:

  1. "Syyskuun 21. päivään mennessä Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjaa oli myyty yli 100 000 kappaletta[8] ja joulukuun 10. mennessä 170 000 kappaletta. Teosta on myyty enemmän kuin mitään muuta teosta Suomessa kautta aikain sen ilmestymisvuonna. "

    Kari Hotakaisen kirja on moderni siinä mielessä että se kertoo yhden tarinan kansallisen totuuden pirstouduttua tuhansiksi tarinoiksi.

    Eräs piispan poika kertoo valvovansa aamuyön tunteina poikansa kanssa NHL:n tuloksia Teksti-TV:stā, isänsä kutoessa hupenevaa kansallista tarinaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntematon taisikin ilmestyä loppuvuonna. Saa nähdä, milloin Räikkösen myynti nousee miljoonaan. Mutta kai siinäkin on se kansanomainen sankari, joka haistattaa tarvittaessa kaiken maailman pelleille.

      Poista
  2. "Ehkäpä Linnan teksti oli yksinkertaisesti vain kaikkivoipaa, koska se oli totta....Linna sen sijaan sanoi painavan sanansa rivimiesten eikä intelligentsijan edustajan."

    Luulen, että pääsyy oli sosiaalinen tilaus: kun oli päätetty hylätä sotienvälinen ulkopolitiikka ja pyrkiä ystävällisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa, tarvittiin suuri kertomus, joka selitti jatkosodan tuohon politiikkaan sopivasti (= herrojen sota, jotka löivät päänsä Karjalan mäntyyn). Lisäksi Linnan näkökulma (=tavalliset sotamiehet ja aliupseerit) puhutteli suuria massoja, jotka etsivät selitystä vaivoilleen, tuohon Talven kirja luutnanttinäkökulmineen ei kertakaikkiaan pystynyt. Lisäksi Linnan kirjallinen tyyli eriäänisine ja -murtesine päähenkilöineen oli vetävä. Vielä kirja on moniulotteinen ja -tulkintainen sisältäen koukuttavaa huumoria ja toimintaa. Sitä osoittaa parhaiten se, että siitä on saatu kolme täysin erilaista elokuvaa: Laineen sankarieepos, Molbergin pasifistinen ja Louhimiehen - joka perustuu Sotaromaaniin.

    Suuria kirjoja syntyy kun kirjalliseen kykyyn yhdistyy ns sosiaalinen tilaus tai ajan henkinen. Oikea mies oikeassa paikassa. Aika näyttää, onko sellaisia meidän ajassamme sellaista miestä vai tyydytetäänkö ajan henkeä ylipäänsä kaunokirjallisuuden avulla - ainakaan painetun.

    VastaaPoista
  3. ". Sotaa saa nykyään kuvata vain ankaran oikeaoppisesti,...
    Tai sitten olen ymmärtänyt uudemman sotahistorian aivan väärin."

    Minusta tässä on kyse aivan normaalista historiakirjoituksen piirteestä. Siinä on kolme hetkeä: tarkasteltavana oleva hetki, kirjoittamishetki ja lukemishetki. Kun kaksi viimeksi mainittua etääntyvät riittävästi, kirjoitettu alkaa tuntua oudolta ja anakronistiselta. Oleellista on ymmärtää, että kirjoittaja kirjoittaa kirjoittamishetken vallitsevan ajattelutavan - tai ennakkoluulon - mukaisesti ja samoin lukija tarkastelee kirjoitettua. Muu tarkoittaisi sitä, että kirjoittaja ja lukija pystyisi irtautumaan johonkin ylihistorialliseen todellisuuteen "käsitetaivaaseen". On vain alistuttava siihen, että me, samoin kuin aikaisemmat sukupolvet olemme oman aikamme lapsia. Joskus harvoin voimme välähdyksenomaisesti ylittää ("olla aikaamme edellä") sen - mutta silloinkin voimme mennä pieleen.

    (Enkä nyt jaksa uskoa, että meidän aikamme ennakkoluulot - matala katse, pasifismi, feminismi - joka suhteessa olisivat sen huonompia ennakkoluuloja kuin menneet luulot ja tulevat harhat. Tuovat ne ainakin uusia näkökulmia.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sen typerän postulaatin, ettei muita näkökulmia saakaan olla.

      Poista
    2. Sitä en arvosta, se on kuten blogissanne totesitte, totalitarismia.

      Poista
  4. Mauno Koivisto eli todeksi työmiehen unelman, nyt sitä elää työläisen poika Kimi Räikkönen, ellei Englannissa asuva Tarja Halosen tytär pane paremmaksi.

    VastaaPoista
  5. "Ehkä kysymys on siitä, että niin sanottu älymystö on paradoksaalisesti huomattavan kykenemätöntä sanan varsinaisessa merkityksessä kritisoimaan itseään. Sen elämäntehtävähän on muiden kritisointi."

    Juu, se on kyllä useinkin tullut huomattua, että ne joka katsovat asiakseen kritisoida kaikkia ja kaikkea jopa siiheksi asti että ammutaan kaikkea mikä vähänkin liikkuu, ovat yleensä samalla niitä, joiden omakohtainen kyky ottaa vastaan tai edes sietää minkäänlaista itseensä ja/tai agendaansa kohdistuvaa kritiikkiä, on suorastaan hämmästyttävän, ettenpä sanoisi alkeellisen kehno.

    Ehkäpä tällaisten henkilöiden itsearvostus on aivan kriittisen riippuvaista subjektiivisesta oikeassaolemisen kokemuksesta? Ainakin vaikeimmat tapaukset herättävät jo tiettyjä epäilyksiä jonkin narsismin kirjoon kuuluvan persoonallisuushäiriön käsilläolosta. Eivät mitään erityisen miellyttäviä tuttavuuksia todellakaan.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  6. "Kaunokirjallisuuden sapeli"

    Где мои тапки?
    Пора зарыться в тряпки.
    Марксисты-коммунисты:
    сплошные онанисты.
    Они-то всё ебались,
    ебались и зажрались.
    А мы то всё старались,
    старались и страдались.
    Дерюга, дерюга –
    рубль километр.
    А где моя севрюга?
    А где моя севрюга?

    VastaaPoista
  7. "Mietin joskus, miksei tämä falski puolivirallinen ja kaikkein tolvanoiden kritiikittä omaksuma evankeliumi koskaan kirvoittanut joltakin eturivin kirjailijalta teosta, jossa asiat pannaan uuteen valaistukseen."
    Toi heti mieleen Lasse Lehtisen romaanin Valkoinen Ihmissyöjä. Luin sen joskus 80-luvulla, tuskinpa sitä enää missään sallitaan myydä.
    tm

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "80-luvulla?"

      По улице ходила
      большая крокодила,

      она всех кромсала,
      кусала и жрала,
      а также ебала.

      Poista
  8. Vaikka koulutus näyttäisi riittävän osallistua blogikeskusteluihin, voivat kulttuurin raskaat ketjut niskassa painaa esiintymishaluja.

    Media myöntää vaikuttajille neulomiaan pommipaitoja: kultaisilla siivekkeillä sisällissodan muistoksi, hopeisilla talvisodalle, pronssisilla jatkosodalle.

    Tuomioja on nähty tikkana seminaarissa muistelemassa isoäitinsä osaa punaisissa.

    VastaaPoista
  9. Jos ne joiden maailmankuva on rajoittunut Senaatintorin kiertämiseen HS kainalossa, oudoksuvat, elleivät suorastaan pelkää nähdä avautuneen maailman "tuntematonta" Kimi Räikköstä, niin aina voi oppia ja muuttua, tai äänestää jaloillaan.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.