maanantai 28. tammikuuta 2019

Suomen voittomaat


Venäjän rajat ja Suomen valloitukset

Joskus maailmassa oli yleistä kuulla jonkun sanovan tai nähdä kirjoittavan, että kun venäläiset kerran jonnekin menevät, niin eivät he sieltä pois lähde, ilman sotaa ei nyt ainakaan.
Koska näin ei käynytkään toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Itävallassa, josta venäläiset lähtivät vasta vuonna 1955 tai Lapissa ja Pohjois-Norjassa, täytyi todeta, ettei asia nyt ihan varmasti ja jäännöksettömästi niinkään ollut.
Tosin piti paikkansa, että venäläisiä tai siis neuvostoliittolaisia joukkoja jäi Itä-Euroopan maihin ja niillä tietenkin oli ratkaiseva rooli siinä, että nuo maat omaksuivat ns. sosialistisen järjestelmän. Eipä silti, olihan aatteella kannatustakin. Kommunistit olivat aivan oikein ja vakain tuumin onnistuneet ottamaan johtoaseman vastarintaliikkeissä.
Näinhän se olisi pitänyt tehdä meilläkin, mutta ongelmana oli, ettei meillä ollut vastarintaliikettä kun ei ollut saksalaismiehitystäkään.
Niinpä kommunistit eivät saaneet vapaustaistelijan roolia, vaan ainoastaan maanpetturin. Taistolaisaikana yrittivät jotkut onnettomat jälkijättöisesti keksiä ”vastarintaryhmälle” vapaustaistelijan roolin, mutta se nyt oli vain surkea parodia.
Neuvostoliitto vei sitten meiltä sen Karjalan. Asiaa on toisaalla selostettu, joten ei siitä sen enempää.Sen menettämiseen oli omat syynsä, mutta korkeakaan hinta ei sittenkään ollut mahdoton siitä hyvästä, että tässä maassa saattoi, Sillanpään marssilaulun sanoin suorana seistä tai kaatua.
Totalitarismin pirullisuuteenhan kuului, että ihminen riisuttiin kunniastaan ja mikäli haluttiin, tapettiin kuin elukka. Sitäpä ei meille tultu tekemään. Ilman vastarintaa olisi tietenkin tultu.
Neuvostoliiton taktiikkaan kuului, että siihen tai sen vaikutuspiiriin liitettäville kansoille annettiin jonkinlaisia lahjoja, joilla oli kansallinen merkitys. Liettua esimerkiksi sai Vilnan alueen, jolla oli kansallisesti erittäin suuri symboliarvo. Se oli kuin Suomelle olisi annettu Viipuri.
Itse asiassa toki Suomelta otettiin Viipuri, mutta se tapahtui vasta verisen sodan jälkeen. Ennen sitä sille oli lahjoitettu Itä-Karjala eli siis muodostettu tuo Suur-Suomi, jota Moskovassa ilmeisesti pidettiin suomalaisten suurena kansallisena tavoitteena. Ei sitä huolittu.
Arvo ”Poika” Tuominen kyllä arveli, että se oli paha virhe, sillä Itä-Karjalaista olivat kiinnostuneet vain harvalukuiset opiskelijanuoret. Kansan syville riveille se oli aivan vieras ajatus ja herätti syviä epäluuloja.
Joka tapauksessa yritetty oli.
Se, ilmeisesti väliaikaiseksi ajateltu raja, jonka Suomi sitten, vastoin aikeita sai Moskovan rauhassa vuonna 1940, ei ollut vailla perinteitä. Sehän oli jokseenkin sama kuin tuo niin sanottu Pietari Suuren raja, joka vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.
Tehdäkseen uudesta rajasta sopuisan ja molempien osapuolten aidosti hyväksymän, Venäjä itse asiassa silloin osti nuo sodassa saamansa uudet alueet. Voittaja maksoi niistä hävinneelle kaksi miljoonaa riikintaalaria.
Se oli molemmille sodan raunioittamille osapuolille suuri summa, siis molemmille. Sotakorvauksia ei tosiaan vaadittu, vaikka sellaisetkaan eivät tuohon aikaan olleet suinkaan tuntemattomia.
Erona myöhempään, sinänsä poikkeukselliseen rajajärjestelyyn oli, että alueet luovutettiin vuonna 1721 asukkaiden kera.
Myöhemmin sitten sama alue luovutettiin vuonna 1940 ilman asukkaita. Itse asiassa tätä ei vaadittu, mutta Neuvostoliitolla oli tietty, hyvin ansaittu maine, minkä takia vain parisataa asukasta jäi rajan taakse. Arvattavasti joukossa oli yhteistoimintamiehiä, jotka pelkäsivät paluuta.
Joka tapauksessa se niin sanottu Vanha Suomi, joka aluksi käsitti suunnilleen nykyisen luovutetun Karjalan ja myöhemmin, vuodesta 1743 lähtien lisäksi Kymijokeen ja Savonlinnaan astinulottuvan alueen, säilyi etnisesti suomalaisena.
Suomi oli väestön valtaosan kieli eikä asia siitä muuksi muuttunut, että sivistyneistö puhui paitsi ruotsia, kuten myös rajan länsipuolella, myös aika paljon saksaa. Sehän oli hallintokielenä myös Baltiassa ja sen käyttö esimerkiksi koululaitoksessa levisi aina Savonlinnaan asti.
Venäjä tuli alueelle pikkuhiljaa ja yllättävän vähäisessä määrin. Talonpoikaisväestön keskuudessa venäläisiä oli hyvin vähän ja he keskittyivät lähinnä Kyyrölään, jonne muuan kartanonherra oli heitä tuottanut. Lisäksi venäläisiä oli kauppiaskunnassa ja virkamiehistössä, etenkin Viipurissa.
Sotilaat tulivat sitten lisäksi, mutta he olivat väliaikaisia asukkaita vailla kansalaisoikeuksia.
Seudun venäläistämisestä ei ollut tietoakaan. Siinä suhteessa kaikki kävi toisin kuin esimerkiksi keskieurooppalaisilla valloituksilla yleensä. Elsass-Lothringen ranskalaistettiin aikoinaan tehokkaasti ja Skoone ruotsalaistettiin. Sleesia, Pommeri ja Preussi saksalaistuivat. Vanhassa Suomessa etnisyyden muutokset olivat sen sijaan hyvin vähäiset.
Toki Ruotsi oli menettänyt huomattavan, strategisesti Venäjälle tärkeän alueen omistamastaan Suomesta -tuo käsitehän oli olemassa toisin kuin joskus nykyään kuulee sanottavan. Suurvaltapolitiikan ansiosta Ruotsi kuitenkin pystyi pitämään tynkä-Suomen siihen saakka kunnes sen entinen suojelija Ranska käänsi kelkkansa.
Napoleonhan suorastaan kehotti Aleksanteria valloittamaan Suomen. Nuori keisari teki tämän ja herätti siinä samalla suurta paheksumista pietarilaisen ylimystön piirissä.
Vielä pahempaa kuitenkin seurasi, kun keisari vuonna 1812 määräsi Vanhan Suomen yhdistettäväksi vuonna 1809 valloitettuun Uuteen Suomeen.
Tämä oli erittäin huono uutinen Vanhassa Suomessa maatiloja omistavalle ylimystölle, mutta riemun päivä suomalaisille. Lukemattomat sukulaissiteet ja muutkin yhdistivät ihmisiä rajan molemmin puolin.
Siunatusta keisarista, Aleksanteri I:stä tuli muun muassa tästä syystä suoranainen palvonnan kohde maassamme. sen osoitti erinomaisesti hänen vuoden 1819 kiertomatkansa, joka ulottui aina Oulujärven syrjäseuduille.
Jo vuonna 1809 Suomen alue oli Aleksanterin ansiosta huomattavasti laajentunut myös länteen ja pohjoiseen, siis Länsipohjaan ja Lappiin. Voi täydellä syylä sanoa, että Aleksanteri oli myös alueellisesti luonut uudelleen Suomen, puhumattakaan siitä, että hän oli antanut sille poliittisen olemassaolon eli korottanut sen kansakuntien joukkoon, kuten hän itse asian ilmaisi.
Katkerat Venäjän kanssa käytyjen sotien menetykset oli nyt korvattu ja jopa korkojen kanssa. Yleensähän tällaista tapahtuu vain silloin, kun uusia alueita saava on sotilaallisesti voittanut sen, joka alueita luovuttaa. normaalisti asiaan liittyvät myös suuret veriuhrit.
Nyt alueet oli saatu takaisin sanamukaisesti lahjoituksena. Suomi ei toki ollut riippumaton, suvereeni valtio, mutta kuitenkin autonominen eli omalakinen.
Siitä saattoi hyvinkin käyttää venäläistä ilmaisua samostojatelnyi, ”omilla jaloillaan seisova” joka suomeksi voidaan kääntää myös itsenäiseksi. Nezavisimyj eli riipputaton se ei tietenkään ollut. Eipä tainnut olla siihen aikaan mikään muukaan vastaava alue.
Idylli vai pitäisikö sanoa symbioosi Venäjän kanssa, joka alkoi euforisissa tunnelmissa, jatkui aina 1800-luvun loppuun saakka, eli lähes sata vuotta. Valtioidenkin elämässä se on pitkä aika.
Kuten tunnettua, Suomi irtautui sitten emämaasta vuonna 1917, kuten niin monet muutkin imperiumin rajamaat eli okrainat.
Tähän prosessiin liittyi sekä Venäjän hallituksen antama itsenäisyyden tunnustus että sen yritys palauttaa Suomi omaan valtioyhteyteensä. Jäähyväiset jättivät Suomessa jälkeensä vihan, vaikka itse asiassa valtioaluetta onnistuttiin vuonna 1920 laajentamaan. Petsamo oli sangen merkittävä saalis. Se oli erittäin hyvä hinta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta.
On selvästi asiakirjoista havaittavissa, että Neuvostoliiton vallanpitäjät olivat sangen tyytymättömiä uuteen geopoliittiseen asemaansa, joka jätti maalle vain kapean käytävän Suomenlahdelle ja edelleen Itämerelle Suursaaren ja muiden Suomenlahden saarten ja karikoiden välissä. Mutta rauhan solmiminen oli tärkeä lähiajan intressi.
Itse asiassa Neuvostoliiton avomerilaivasto oli lähinnä hullunkurinen ilmiö siinä lätäkössä, jossa se joutui toimimaan. Sitä paitsi Suomi ja Viro, uskollisina velvollisuuksilleen itsenäisinä valtoina, varmistautuivat tarvittaessa yhteisvoimin sulkemaan Suomenlahden, mikä ei ollut suinkaan mahdotonta niiden omistamien sukellusveneiden, miina-alusten ja rannikkotykistön avulla.
Kyseessä oli tietenkin niiden oma turvallisuus: selustan turvaaminen maihinnousulta. Neuvostoliiton näkökulmasta siinä kuitenkin piili myös nöyryyttävä mahdollisuus pitää suurvallan avomerilaivastoa vankina.
Tiedämme, miten Stalin halusi muuttaa sotilasmaantiedettä ja muuttikin. Mitään hyötyä hän ei siitä saanut vaan luultavasti suuren vahingon hankkiessaan puolueettomuuteen aiemmin sitoutuneen Suomen aktiiviseksi vihollisekseen.
 Kuitenkin hänen niin sanotusti geopoliittista näkemystään voi ymmärtää, ellei halua heittäytyä tyhmäksi. Moskovasta käsin asiat näyttivät toisenlaisilta kuin Helsingin näkökulmasta. Se nyt vain oli niin ja saattaapa olla vieläkin.
Sotien jälkeen olivat meillä aika suosittuja kartat, joista voi tarkastella Suomen alueen kehittymistä historian saatossa. Sellainen kuvasto löytyy esimerkiksi Pikkujättiläisestä.
Niistä oli havaittavissa se lohdullinen seikka, ettei Suomi nyt Pariisin rauhankaan jälkeen suinkaan ollut pienimmillään, edes Karjalan menetyksen jälkeen, niin kipeä kuin se olikin.
Sitä paitsi voitiin todeta, ettei Venäjä ollut edes saanut takaisin kaikkia niitä alueita, joita Ruotsin yhteydessä olleeseen Suomeen oli vuosien varrella liitetty.
Tämähän pitää yhä paikkansa. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Venäjältä vallitettu Käkisalmen lääni on enimmäkseen palautettu samoin kuin Inkerinmaa kokonaisuudessaan. Muistakaamme muuten, että Käkisalmi (venäjäksi Korela) ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, se oli tuota ortodoksista Karjalaa.
Mutta osaa siitä ei siis tosiaan ole tänäkään päivänä palautettu. Joensuun seudun ja Ilomantsin asukkaat, siis nuo suvut ovat 1600-luvun alun jälkeen osittain vaihtuneet, osittain suomalaistuneet. Ortodoksinen uskonto on säilynyt, mutta melko heiveröisenä.
Olisi varmasti väärin kuvitella, että alueen asukkaat haikailisivat vanhaan venäläiseen valtioyhteyteensä, niin valloitetulla maalla kuin asuvatkin. Ruptuurisodan aikoihinhan kaikki oli aivan toisin.
Tätä maamme Venäjältä valloitettujen alueiden hallussa pitämistä voi halutessaan pitää eksoottisena historian oikkuna, mutta totta se nyt vain on.
Venäjä hallitsee tiettyä perinteisesti suomalaista aluetta: Kannasta ja Laatokan-Karjalaa, joiden väestö tosin on vaihtunut, mutta niinpä hallitsee Suomikin erästä perinteisesti venäläistä aluetta, joka asein irrotettiin tsaarin valtakunnasta.
Valloittajan rooli on yleensä valloittajien mielestä ylpeä, mutta siihen sisältyy myös vastuu. Jos katsotte Tuntemattoman sotilaan loppusivua, huomaatte, että Linna toteaa helpottuneena, ettei Suomelle tullut vastuuta valloitettujen alueiden hallinnasta.
Jonkin aikaahan meillä se vastuu oli ja sen kantamisesta voi olla kahta mieltä. Mitä taas Pohjois-Karjalaan tulee, olemme varmaankin hoitaneet leiviskämme.

16 kommenttia:

  1. Suomea ei ainakaan vuoden 1362 jälkeen ole voinut pitää Ruotsin provinssina.Selaisia sen sijaan olivat Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa vuoden 1617 jälkeen. Niitä ei liitetty Suomeen, vaan ne saivat erityiskohtelun provinnseina (lat. pro, puolesta, vincere, voittaa) eli siis olivat voittomaita.

    VastaaPoista
  2. Teneriffalta näkee Suomen voittomaatkin, lähempää ei huomaakaan.

    VastaaPoista
  3. Silloin autonomian ajan lopulla venäläiset sovinistit touhottivat, että Suomi oli venäläisellä verellä ostettua maata, joten oli skandaali, ettei sekäytännössä ollut lainkaan Venäjän valan alla.
    Ilmaus "venäläisellä verellä ostettu" on tietenkin häpeämätöntä idiotismia, mutta imeisesti sitä aikanaan pidettiin suurena ja kauniina argumenttina.
    Pelkään pahoin, että samalla argumentolla on yhä voimansa sovinistisiin aineksiin nähden.
    Selvää joka tapauksessa on, ettei neuvostohallitus valtavien miestappioiden jälkeen voinut tyytyä pieneen rajanoikaisuun.
    Asia tuli vielä esille vuonna 1944. Myös silloin mielipidetarkkailuraportit todistivat kansan suuresta tyytymättömyydestä siihen, että rajat enimmäkseen pysytettiin ennallaan, huolimatta Leningradin piirityksen kokemuksista ja uudesta holokaustista rintamalla.
    On melkoinen ihme, että rajalinja säilyi.
    Suomen armeijan vastarinta lienee asian selittäjänä avainasemassa, mutta tutkin tarkoittaa sitä, että se yksinkertaisesti esti vihollisen pääsyn kauemmas. Olisi sinne vielä ehditty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "mutta tutkin tarkoittaa sitä, että se yksinkertaisesti esti vihollisen pääsyn kauemmas. Olisi sinne vielä ehditty."
      Ehkä kuitenkin siinä mielessä, että oli kiire Berliiniin. Helsinkiin ehtiminen olisi vaatinut lisäjoukkoja, joille oli parempaa käyttöä. Stalin-sitaatti - oikea tai väärä - on kuvaava: "sota ratkaistaan Berliinissä, ei Helsingissä".

      Poista
    2. Skäli toki. Mutta sen jälkeen, kun Suomen armeija oli demobilisoitu ja Neuvostoliiton taas suurimmassa iskussaan, ei asia olisi ihan mahdoton ollut.
      Stalin kuitenkin koetti toista konstia. Se oli päätös.

      Poista
    3. Mielenkiintoinen lisäviritys asiaan tuli lauantaina Radio 1:n uusimassa Suomi USA:n sotien aikaisessa ulkopolitiikassa (tms). Ohjelman mukaan NL:ssa jatkosodan aikaan oli vakavia mietteitä Suomen kohtalosta, mikä tuli USA:n tietoon ja sieltä olisi välitetty huoli NL:n hallituksen tietoon. Voi olla, että tuossa vaiheessa vielä USA:n mielipide painoi NL:ssa. Ohjelmasarjan mukaan USA:ssa oli jo talvisodan aikaan hankkeita Suomen väestön evakuoinnista Alaskaa asuttamaan.

      Sodan lopussa ja sen jälkeen kylmän sodan alettua tuli muita kiireellisempiä ja tärkeämpiä tehtäviä mm. Itä-Euroopassa. Stalin oli pragmaatikko, joka Rentolan mukaan oli todennut osaavansa lopettaa kun päämäärät oli saavutettu; antaisin Molotovin - joka ehkä parhaiten ymmärsi tämän ulkopoliittiset syvämietteet - eläkkeellä antamalle lausunnolle Suomen valloittamatta jättämisestä painoarvo. Ja voihan olla niin, että Suomi oli jokin koelaboratorio.

      Poista
    4. Kyllähän se on tiedossa, että USA:n sana painoi ja että se lausuttiin.
      PIdän ilmeisenä, että Stalin panosti leniniläiseen luokkataistelun organisointiin: pannaan ne tekemään se itse. Näin taistellaan nationalismia vastaan. Kannattaa todeta, että hän esiintyi suorsataan joulupukkina ja vielä kehuskelikin suomalaisia. Leningradin piirityksen jälkeen olisi voinut odottaa muutakin.

      Poista
  4. Seinällä edessäni on maailmankartta. Blogia lukiessani silmäilin miten valtavasti koettu "geopoliittinen katastrofi" todella erotti alueita Venäjästä. Tuskin sen jälkeen voi ajatella, että "kun venäläiset kerran jonnekin menevät, niin eivät he sieltä pois lähde, ilman sotaa ei nyt ainakaan."

    Oikeastaan hämmästyttää, että venäläiset ovat näinkin hyvin sopeutuneet nykyiseen asemaansa. Krim ja Itä-Ukraina tosin maksavat siitä, kun suurvalta opettelee vähän pienemmäksi.

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoinen ja opettavainen historian kertaus. Mitä tulee perinteisiin suomalaisiin ja venäläisiin alueisiin, niin voisihan asiaa katsoa myös väestöllisestä näkökulmasta: kummat olivat ensin missäkin?

    Tai missä kulki esim. Novgorodin tasavallan länsiraja? Tai jopa milloin venäläiset tulivat Kuolan niemimaalle? Olisiko Ruotsin kannattanut suuruutensa aikana suunnata voimavaransa etelän sijasta pohjoiseen?

    Mutta olisi todella hyvä muistaa myös tuo "Moskovan näkökulma", kun kehitämme puolustustamme tiivistetyssä yhteistyössä läntisten kumppaniemme kanssa. Kremlistä katsoen se, ainakin propagandassa, näyttää Naton jatkuvalta tunkeutumiselta lähemmäksi Venäjän rajaa ja Pietaria.

    Tosin en uskalla edes epäillä, etteikö tätä olisi otettu meillä huomioon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloinhan olisimme hullujen kyydissä. Jos

      Poista
    2. Kyllä meillä olisi aina hyvä pohtia myös sitä miltä asiat näyttävät Moskovan horisontista. Sitä kun emme voi muuttaa. Sitten pitää Suomen tehdä omat ratkaisunsa itsekkäästi ja kyynisesti oman kansallisen etunsa kannalta. Mikä se kulloinkin sitten on toinen juttu...

      Poista
  6. "venäläisellä verellä ostettu"

    Лампочка Ильича,
    Бутерброды Путина.
    Майские указы –
    Защита от заразы.

    Лампочка Ильича,
    Сумасброды Утина.
    Венесуэла –
    Святая Габриэла.
    Где наши калачи!
    Где наши куличи!

    Лампочка Ильича,
    Январские указы:
    Рубить с плеча
    Чужие образы.

    Ой как хорошо!
    Ой как хорошо!
    Весело, приятно!
    Весело, приятно!


    Лампочка Ильича,
    Бутерброды Путина.
    Водка да селёдка –
    Довольная глотка.

    Лампочка Ильича,
    Лампочка Ильича.
    Ой как хорошо!
    Ой как хорошо!
    Весело, приятно!
    Весело, приятно!

    Венесуэла –
    Святая Габриэла.
    Венесуэла –
    Наша! Габриэла.

    VastaaPoista
  7. "Muistakaamme muuten, että Käkisalmi (venäjäksi Korela) ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, se oli tuota ortodoksista Karjalaa."

    Korela on karjalaisten ja hämäläisten oma nimitys Korelan muinaiskaupungille. Kore tarkoittaa hevosten länkien sidosnarua ja metaforana sitovaa liitosnyöriä ja la-pääte on hämäläistä perua viikinkiajan merkittävästä hämäläisten muuttoliikkeestä kannaksen alueelle. La-pääte tarkoittaa paikkaa/asuinsijaa. Korelan muinaiskaupunki onkin mitä ilmeisemmin ollut karjalaisten ja hämäläisten sopimuksellinen kauppapaikka. Ristiretkiajan alussa karjalaisia sitten muutti huomattavassa määrin Hämeen alueelle ja aina Suomien rajoille saakka.

    Mikä sitten on se myyttinen Suomi ja miten se määritellään?

    Jos puhutaan kansallisvaltio Suomesta asia lienee selvä, mutta esihistoriallinen Suomi tai muutoinkin.

    Esimerkiksi Suomen muinaismaakunnat ovat olleet suomien kieliset Karjala, Häme, Satakunta ja Suomi(vakkasuomi), sekä ruotsien kieliset ruotsalaismaakunnat Kalanti, Oolanti ja Kvenlanti = Keski-ja Pohjois-Pohjanmaa).

    Puhumattakaan sitten Inkerin, Eestin ja Latvian suomalaisalueista, joka sitten ulottuukin jo Itä-Preussiin ja onko edes määritelmä suomalaisalueet muuta kuin suomalainen näkökulma. Jospa Tacituksen vuonna 98 tarkoittamat Aestit itse asiassa tarkoittaa juuri näitä suomalais-balttialaisia heimoja, jotka Baltian meren rannoilla asuivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun aikoinani kauan sitten luin Tacitusta, niin aesti-nimen kohdalla riemastuin suuresti, että siinäpä varma tieto kahden vuosituhannen takaa meistä itämerensuomalaisista!

      Myöhemmin sitten opin, että itse asiassa virolaiset alkoivat käyttää maastaan Eesti- ja itsestään eestiläiset-nimitystä vasta 1700-luvulla ja tietoisesti omaksuivat sen vasta 1800-luvulla.

      Lieköhän tämä viimeisintä tietoa?

      Poista
    2. Eestihän on ilmeinen Läntinen laina.

      Poista
    3. No läntinen laina se on ja germaaninen ja pohjimmiltaan itää/itäistä merkinnyt. Aestia onkin sitten käytännössä merkitykseltään Itämaa. Mielenkiintoinen yhteensattuma, että Ruotsiin liitetty osa Suomea - kulttuuriltaan suomalais-balttialais-skandinaavinen Suomen alue - oli varhaiskeskiajalla nimitykseltään Itämaa.

      Eesti merkityksessään esiintyy suomalaisissa paikannimissä jo keskiajalla, todennäköisemmin jo varhaiskeskiajalla. Viro merkityksessään toki paljon useammin ja laajemmin.

      Noin 50 vuotta ennen Tacituksen kirjoituksia, Suomen ja Itä-Preussin välillä oli luotu tiiviit kauppasuhteet ja Itä-Preussin-Kuurinmaan alueelta Suomeen ja tarkemmin sanottuna Kokemäenjoen ja Porvoon vanhalle linnavuorelle perustettiin kauppakolonisaatiot ko. lähtöalueilta ja siitä alkoi Hämeen ja Satakunnan heimojen muodostuminen - pitkin Kokemäenjoen ja Porvoonjoen vartta sisämaahan uudistalojen myötä sekoittuen alueen eteläsaamelaisiin ja rannikkosuomalaisiin.

      Samaan aikaan Ruotsista tuli vastaava kolonisaatio Laitilan ja Euran alueille ja Virosta Karjaan ja oletettavasti Aurajoen ja Perniön alueille. Tätä voinee pitää Varsinais-Suomen heimon alkuna ja samanlainen kehitys väestön sekoittumisineen ja sulautumisineen eteläsaamelaisten ja rannikkosuomalaisten kanssa.

      Virosta saapui kauppakolonisaatio myös Kymijoen varteen ja oletettavasti Viipurin seudulle ja se on antanut osansa Karjalan kehittymiselle omaksi heimoalueekseen ja tarkoitan tässä nyt Kymi-Karjalankannas-Sortavala aluetta.

      Aktiivisessa kulttuurisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa baltteihin, skandinaaveihin ja germaaneihin olleiden suomalais-balttialaisten rannikko väestön, jonka puhuma kielikin jäsentyi jo kantaeurooppalaisittain on vaikea katsoa eronneen suuremmin alueen Itä-meren alueen balteista, skandinaaveista ja germaaneista.

      Poista

Kirjoita nimellä.