keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Sotien hahmo


Sotien kuvan muuttuminen

Sotiamme koskeva historiografia on ollut viime vuosina kiinnostavassa muutoksen tilassa. Itse asiassa tämä on ollut tilanne jo niin kauan kuin sitä on ollut.
Mikäli historiografia ymmärretään laajasti, sodan kuvan rakentamisena ja kehityksenä, ovat varsinaisen historiantutkimuksen tulokset siitä vain yksi, joskin tärkeä osa.
Tuntuu selvältä, että juuri tähän asiaan vaikuttavat suorastaan ratkaisevasti myös niin sanoakseni tieteen ulkopuoliset tekijät. Näin varmaankin on asian laita kaikkialla, mutta Suomessa tämä problematiikka mutkistuu vielä siksi, että sotien toisella osapuolella on ollut myös oma roolinsa erään suuren kansanryhmämme poliittisen identifioitumisen kohteena.
Sota on sen verran kokonaisvaltainen asia, ettei sitä oteta haltuun pelkällä rationaalisella ajattelulla, ainakaan kun se omalle kohdalle sattuu. Henkihän siinä on pelissä, oma ja läheisten ja vielä monien muidenkin.
Muuan sotien erikoisuuksista on, että sangen yksimielisten todistajalausuntojen mukaan ne, jotka eivät ole olleet siinä -ainakaan nyt rintamalla- mukana, eivät sitä voi ymmärtää. Yleisesti ottaen heille on myös asiaa turha selostaa.
Pelkästään tämä jo aiheuttaa sen, että sotien ymmärtäminen on pitkälti myös sukupolvikysymys. Ne, jotka eivät olleet rintamalla, ovat jo tavallaan vieras joukko aseveljien kannalta ja jälkeläiset sitten puolestaan käsittävät koko asian jo historiana, joka nyt vain oli ja -onneksi- meni.  
Vaikka voidaanhan se nostaa myös nykypäivän ihmisten ylpeilyn aiheeksi, niin perverssiä kuin se onkin. Onhan tätä nähty.
Sodan jälkeen asiasta luodaan yhä kauempana alkuperäisestä kokemuksesta olevia kuvia, joissa saatetaan tavoittaa jotakin menneisyydestä tai sitten ei. Joka tapauksella asiat saavat ehdottomasti uudenlaisen merkityksen ja -voisi sanoa- käyttöarvon uudessa ympäristössään, jolla on enää hyvin vähän yhtymäkohtia alkuperäiseen.
Ajatelkaamme nyt vaikkapa vuoden 1918 ja nykypäivän Suomea.
On tietenkin tärkeää, että sotien historiaa pyritään selvittämään myös mahdollisimman tieteellisesti eli tahtoo sanoa objektiivisesti ja olemassa oleviin lähteisiin tiukasti perustuen sekä tietenkin argumentoinnilla, joka on vakuuttavaa ja toistettavissa.
Tämä ei kuitenkaan ole eikä voi olla koko asia. Poliittinen historia kertoo, mistä sodassa oli kyse, sikäli kuin se kiinnostaa meitä poliittisella tasolla ja poliittisten päätösten arvioinnin suhteen.
Sen lisäksi on kuitenkin olemassa myös muita tasoja ja kaiken kukkuraksi vielä asioiden käyttöarvo tässä ja nyt, kymmeniä ja jopa satoja vuosia itse tapahtumien jälkeen.
Ajatelkaamme Suomen sotaa yli kaksisataa vuotta sitten. Vielä sata vuotta sitten ja sen jälkeenkin sen myyttisellä hahmolla oli valtava vaikutus kansalliselle itsetunnollemme. Talvisodassa Runebergin runot olivat henkisinä eväinä kovin monilla.
Entäpä vuoden 1918 sota? Siitä tehtiin heti sankaritarina ja se oli uuden Suomen keskeinen ylpeyden aihe. Tarinan arka kohta oli sosiaalinen kumous sen uuden ideologian merkeissä, jota kansakunnan vihollinen edusti. Maanpetturuus oli itse asiassa niin laajaa, että se suuresti ylitti koko viholliskansan roolin ainakin taistelutilanteissa.
Tämähän teki koko tarinasta melkein mahdottoman, mutta sitäkin kiivaammin sitä täytyi puolustaa.
Tuon sodan ihannoinnilta putosi pohja pois jo talvisodassa, mutta koko sen raadollisuuden käsitteleminen otti aikaa vielä yli puoli vuosisataa.
Meillä tällä hetkellä vallitsevassa kuvassa, joka varmasti tulee vielä muuttumaan, ymmärretään asiat aivan eri näkökulmasta kuin aiemmille sukupolville oli edes mahdollista.
Meille se ei ole ennen muuta kansakunnan kohtalonkysymys tai sivistyksen ja oikeusvaltion kohtalonkysymys, vaan kysymys ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.
Talvisota taas puolestaan on kokenut aika rajustikin erilaisia tulkintoja. Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys on niissä tietenkin aina ollut muuttumaton punainen lanka.
 Muuttuvia suureita sen sijaan ovat olleet lähinnä arviot oman hallituksemme politiikan tarkoituksenmukaisuudesta: siitä, miten sotaan jouduttiin ja miten siitä päästiin pois. Suomen päätöksillä on oletettu ehdottomasti olleen aina määräävä merkitys.
Sen sijaan hyökkääjän näkökulma on viime aikoihin asti jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä oletettiin tapahtuvaksi, mikä meni pieleen ja minkä vuoksi ja miksi tehtiin päätös irtautua sodasta, jonka aseellinen ratkaisu oli jo aivan ovella?
Ymmärrettävää kyllä, paljon kiinnostusta on herättänyt myös se, että aivan primitiivisellä aseistuksella kyettiin vastustamaan maailman tehokkainta sotakoneistoa. Sellaistahan sattuu maailmassa siellä ja täällä, vaikka harvoin ja ratkaiseva tekijä on aina ollut henkinen.
Talvisodan kuten myös jatkosodan kokeminen jonkinlaisena torjuntavoittona on perusteltua. On myös helppo ymmärtää, ettei Suomella talvisodan jälkeen ollut muuta realistista tietä kuin yhteistyö Saksan kanssa, kun se ihmeen kaupalla tarjoutui.
Yhtä helppo on ymmärtää, että tällaiset tulkinnat on myös haluttu riitauttaa. Niinpä sodat ovat saattaneet ihmisten mielessä saada pelkän oikeudenmukaisen taistelun tai sitten alhaisen valloitusretken hahmon.
Sotien historiallinen kuva on tietenkin ollut herkkä myös valtioiden välisten suhteiden muutoksille. Paasikiven ajan uusi ulkopolitiikka suhtautui jo nuivasti sodalla ”elämöintiin” ja Kekkosen kaudella edistykselliset piirit jo kilpailivat Suomen sotapolitiikan tuomitsemissa ja sotien halventamisesta tuli muutenkin muotiasia.
Sehän oli myös ymmärrettävä ja luultavasti välttämätön reaktio edeltävään aikakauteen. Vastaavaa voimme havaita useimmissa maissa.
On kiinnostava kysymys, missä nyt mennään. Sodat ovat luultavasti meidän arkipäivässämme enemmän esillä kuin koskaan, huolimatta syvän rauhan ajasta. Tiettyä ihannointiakaan ei voi olla havaitsematta, mikä tuntuu oudolta kaiken sen sodanvastaisuuden valossa, joka on vuosikymmenet ollut vallitseva lähtökohta.
Tulevaisuutta kuviteltiin aikoinaan ehdottomasti rationaalisemmaksi ja joka suhteessa paremmaksi kuin nykyisyys. Mutta sodat ihmisten mielikuvissa eivät useinkaan vetoa tuohon rationaaliseen puoleen.

18 kommenttia:

  1. Ehkä professorin näkemys rauhanajan ehdottomasta autuudesta voisi avartua kokeilemalla vaikkapa puoli vuotta aktiivimallia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En väitä, että ymmärsin, mutta puoli vuotta sotaa varmsti kyllä olisi kunnon kokemus, ainakin rintamalla.

      Poista
    2. Sitä tarkoitin, että hyvä se on hyvällä eläkkeellä aurinkorannalta käsin kehua rauhan autuutta, kun monella Suomen kansalaisella on nyt sota-ajan rintamamiestä huonompi taloustilanne. Professorillakin voisi mielipide muuttua, kun rahat ei riittäisi kuin siihen Pietarin junan laiturille.

      Poista
    3. Eipäilenpä, että huonokin taloustilanne on parempi kuin elämä rintamiehenä jokapäiväisessä hengen- tai vakavan haavoittumisen vaarassa. Eikä se sota-ajan rintamiehen taloudellinen asemakaan niin rapoinen ollut tupakkaan riittävä päiväraha, kenttämuona, joka "rätinkin" mukaan täyttti kaloritarpeet ja vaatetus (=univormu). Lisäksi perheellisiä painoi huoli kotiväen pärjäämisestä.

      Mutta parin kuukauden päästähän on tilaisuus vaikuttaa poliittisesti taloudelliseen asemaansa, kun muistaa äänestää puolueita, joita aidosti kiinnostaa köyhien asia ulkomaalaispolitiikasta kouhkaamisen sijasta.

      Poista
  2. Onko joku joskus kommentoinut blogisi tuotantotahtia ? Aiheet ovat aika samanlaisia mutta kirjoitukset ovat usein pidemmänpuoleisia ja varsin syvällisiäkin. Herää kysymys miten se on mahdollista tähän tahtiin ? Onkohan takana muitakin kirjoittajia ? Vai kierrätätkö tekstejä parin vuoden takaa jolloin kukaan ei ehkä enään muista mitä se Vihavainen kirjoitti 200 blogipostausta sitten ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai sitten joku ajatushautomo esimakaa juttuja heiteltäväksi täkyinä josko joku tarttuisi paljastamaan uusia aikeita jolloin voisivat lietsoa vastanuotioita. Niinhän isojen poikien totalitarismit toimivat.

      Poista
    2. No pakko on sanoa, että ihan ite olen ajatellut ja kirjoittanut. Harvemmin kierrätän mitään. Eihän ne asiat perille mene, vaikka kirjoittaisi sata kertaa, eipä silti.
      Sitä kun yittää hankkia virikkeitä, niin usein se onnistuukin. Jos aamuyöllä valvoo, niin siinähän se blogi syntyykin.

      Poista
    3. Voihan tuo tekstimäärä suureltä näyttää nykyajan visertäjälle, kun ei yhteen twiittiin mahdu...
      tm

      Poista
    4. Kieltämättä julkaisutahti on sellainen, että en ehdi näitä kirjoituksia tuttavillekaan mainostaa siinä tahdissa kuin mieli tekisi.
      Sen verran olen itsekin kirjoitellut, että usein on helpompi tehdä kokonaan uusi juttu kuin muokata jotakin vanhaa uuteen kuosiin tai vääntää toisen ideoinnista kunnon tarinaa. Kun vielä muistaisi mitä on jo aikaisemmin kirjoittanut, ettei tulisi jankutettua.

      Minulle riittää, että blogisetä on vakuuttanut, ettei sentään lue kokonaista kirjaa päivässä, kahta parhaassa, vaikka julkaisutahti sellaiseenkin viittaisi.

      Onhan noita ennenkin ollut tuotteliaita osaajia, joiden tuotantotahtiin ja -tasoon ei meillä tavallisilla ole mitään asiaa. Musiikin puolelta tulee mieleen ainakin Mozart ja Bach ja miksei vaikka Toivo Kärki.
      Ollaan iloisia, että joku osaa ja jaksaa.

      Poista
  3. Kiitos blogeistasi. On yksi päivän kohokohtia ja jääpä aina jotakin ajukoppaan muhimaan.

    Mäkäräinen

    VastaaPoista
  4. Yle joskus lähetti tämän, tekstitettynä, ja tekstiä monen haastatellun mutina kaipaakin. Ehkä dokkarin idea sodasta silti avautuu.

    https://www.youtube.com/watch?v=m0m573MxXXw

    VastaaPoista
  5. Minun poliittinen kommentointi alkoin n. 2,5 vuotiaana, kun seisoin kotini portailla vuonna 44 katsellen pohjoiseen päín lentäviä sotakoneita. Sakka paha, ryttä hyvä, päättelin tomerasti (kuulemma). Se on ollutkin terveellinen muistutus, että poliittinen totuus on aikansa lapsi. Voi olla, että lahtari-isäni päivitti myös tuon jälkeen minun ajatuksiani.

    VastaaPoista
  6. Suomen näkemyksillä on melko vähän vaikutusta, kun Venäjä toteuttaa strategiaansa. Suomen mielistelevällä käytökselllä menetään vain oma kunnia.

    VastaaPoista
  7. "aivan primitiivisellä aseistuksella kyettiin vastustamaan maailman tehokkainta sotakoneistoa." 

    Olisiko yksi syy ollut se, että NL:n armeija ("puna-armeija") ei sittenkään vielä vuonna 1939 ollut maailman tehokkain sotakoneisto: vaikka se oli kieltämättä suuri ja varustettu suurella määrällä lentokoneita, panssareita ja tykistöä, näiden käyttötapa ja koulutus ei ollut vielä kohdallaan (ks teos puna-armeija Stalinin tentissä). Ratkaisevaa oli se, että vuoteen 1941 mennessä virheitä oli korjattu ja korjattiin niin, että 1943-44 menessä oli syntynyt kyky lyödä saksalaiset. Vuoden 1944 puna-armeijan kanssa Suomi oli jo helisemässä, vaikka torjuntavoitto (=itsenäisyyden säilyttäminen miehityksen ja ehdottoman antautumisen sijasta) juuri ja juuri saavutettiinkin. Tällä ei ole tarkoitus halveksia suomalaisten urheutta ja sotataitoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suur-Suomi vaihtui pienen Suomen torjuntavoitoksi, khi-hi, olisi Vanhala sanonut.

      Poista
    2. Tokihan Stalin kuvitteli turhan suuria. Mutta varsin irrationaalistahan oli, että suomalaiset kävivät ollenkaan vastarintaan. Mitä he oikein odottivat? Kuka olisi muka voinut auttaa? Tätä kysymystä toistettiin silloin ja toistetaan yhä.

      Poista
    3. Taisi se Marskikin aluksi ajatella, että Suomi kestää enintään pari viikkoa, sitten yllättyi positiivisesti, mutta piti pokan kaiken aikaa.

      Ehkä se kuluisa sisu on sitä, että kun koetaan riittävän suuri vääryys niin ei alistuta vaan mennään päin, olipa vastassa miten ylivoimainen alistaja vaan.

      Tässä tapauksessa auttoi, ettei vastustaja meidän olosuhteissamme ollut niin ylivoimainen kuin kuviteltiin eikä tiedustelu ollut pelannut. Tämä on tiedettyä yleisempi ongelma diktatuureissa. Muistaakseni Saksan hyökkäyksestä varoittanut tiedustelulähde sai "ruman" marginaalimerkinnän Stalinilta, en tiedä ehtikö johtaa vakavampiin toimenpiteisiin.

      Poista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.