keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Sankarien maine kestää kaiken


Sankarien maine ei häviä

Donn Byrne, Garibaldi. The Man and the Myth. Modern English Publications 1988, 117 s.

Hesarin kulttuuriosastosta ilmenee, että joku on nyttemmin pahoittanut mielensä tämän maailman pylväspyhimysten raakuudesta ja koonnut rötöstelijöistä erityisen gallerian, Mulkerot.
Mitäpä sanoakaan, todellisina suurmiehinä on aina pidetty niitä, jotka ovat tappaneet eniten kanssaihmisiään. Sehän jo sinänsä korottaa heidät normaalin ihmisyyden yläpuolelle. Miksi tyytyä vähempään?
Toinen patsastelevien sankarien laji ovat kyllä tosin kirjailijat ja taiteilijat, mutta onhan heissäkin paljon niin sanottuja vihapuhujia. Sitä paitsi naissuhteissaan myös eurooppalaisen kulttuurin suurimmatkin sankarit näyttävät olleen vähintäänkin holtittomia, ellei pahempaa. Ja mikäs olisikaan tässä maailmassa keskeisempää ja miksi?
Lienee aika jo palauttaa järjestys ja peruuttaa kunnianosoitukset kaikilta noilta konnilta aidossa metoo-hengessä. Jos jalustalle vielä pitää joku asettaa, kai hänen sitten on oltava ainakin suvaitseva ja poliittisesti korrekti henkilö ja niin edelleen. Itse asiassa parissakin nykypuolueessa saattaisi olla sopivia kandidaatteja.
Mulkerot tässä maailmassa eivät tietenkään ole rajoittuneet vain hallitsijoihin ja valloittajiin. Intellektuellien piirissä heitä vasta löytyykin, kuten Paul Johnson mainiossa kirjassaan on osoittanut (ns. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=paul+johnson ).
Siitä huolimatta ja ehkäpä juuri siksi kaikkia nuoria ja muuten lapsellisia ihmisiä kiehtovat romanttiset sankarit, jotka mistään välittämättä syöksyvät taistelemaan paremman maailman puolesta.
Taistelussa uhrataan aina ihmisiä ja siihenhän sen suuruus perustuukin. Tavallinen poliittisesti korrekti kansalainen ei sen sijaan taistele lainkaan ja jos taistelee, tekee sen ehdottomasti ja tarkoin säädellyissä rajoissa. Keisari tai joku muu vastaa sitten siitä, mistä tulee vastata.
Romanttiset desperadot ovat toista. Kirjallisuuteen jalo rosvo ilmaantui jo viimeistään Schillerin Karl Moorin hahmossa ja Byronin Corsairissa oli myös sankari, jota kaikkien poroporvarien tuli katsoa ylöspäin.
Mutta ihan oikea sankari, merirosvo ja vapaajoukkojen päällikkö oli Giuseppe Garibaldi. Hän oli kymmenien sotaretkien mies ja kahden maailman sankari, joka oli kantanut vapauden lippua niin kaukana Uruguayssa kuin kotoisessa Italiassa.
Garibaldista, merimiehestä ja köyhän laivurin pojasta tuli aikansa ehkä kuuluisin ihminen. Se johtui niistä lukemattomista taisteluista, johon hän osallistui kokoamiensa vapaajoukkojen avulla.
Kouluttamattomat ja kurjasti aseistetut vapaajoukot olivat 1800-luvun alussa vielä täyttä tavaraa monissa sotatoimissa ja sellaisistahan puhutaan myös vaikkapa tunnetussa Reinin vahti-laulussa.
Vuosisadan puolenvälin jälkeen ranskalaisten nopeasti ampuvat takaaladattavat kiväärit sen sijaan olivat jo aivan ylivoimaisia garibaldinien tussareihin nähden.
Itse asiassa vielä vuosisadan puolivälissä Garibaldin vähälukuisten joukkojen väitetään tietyssä vaiheessa olleen lähes vailla ampuma-aseita ja takoneen itselleen piikkejä maalaisseppien pajoissa. Hyökkäys teräaseilla olisi sitten ollut menestyksellinen tapa lyödä vastustaja.
Saattaahan se olla. Klassinen pistinhyökkäys joka tapauksessa lienee yleensä ollut hyvin harjoitetun ja kurinalaisen joukon taistelutapa. Mikäli rivistöihin saatiin tarpeeksi kylvettyä luoteja ja raehauleja, petti urhoollisinkin väki jossakin vaiheessa, kuten vuoden 1709 esimerkki osoittaa (siis Poltava).
Garibaldin seikkailut ovat sen verran ihmeelliset, ettei tunnu erityisen perustellulta niellä kaikkia lyhyen yleisesityksen tietoja ilman suolahiukkasia. Joka tapauksessa kyseessä ilmeisesti oli mies, joka nautti riskeeraamisesta ja pärjäsi. Hänellä oli siis hyvä tuuri, kuten niin monella patsasmiehellä.
Vai mitäpä voisi sanoa siitä, että mies lähtee vajaan parin tuhannen kouluttamattoman ja kehnosti aseistetun vapaaehtoisen kanssa parilla laivalla kohti Sisiliaa, tietämättä edes, missä nousisi maihin tai miten huoltaisi armeijansa.
Vastassa on napolilaisten laivasto ja kymmentuhantiset koulutetut joukot ja kamppailu käydään kuningaskunnan olemassaolosta.
Garibaldin elämän taipaleella taisteluja sitten riitti 1830-luvulta -jolloin hänet ensi kerran julistettiin henkipatoksi- aina Preussin-Ranskan sotaan 1870-71 saakka.
Hänen tavaramerkikseen tulivat poncho, punainen paita ja erikoislaatuinen kirjailtu patalakki. Punainen paita periytyi Uruguaysta, eikä siinä liene ollut poliittista symboliikkaa, samanlaisia käyttivät teurastajat eli lahtarit ja niitä nyt sattui olemaan saatavissa uniformuiksi.
Garibaldi innoitti lapsenmielisiä kaikkialla ja muuan suomalainenkin kiiruhti liittymään hänen joukkoihinsa. Hänen rintakuvansa on Gianicolo-kukkulalla Roomassa, Villa Lanten lähellä.
Luku sinänsä ovat Garibaldin naiset, joista etenkin brasilialainen Anita on merkittävä, sillä hän osallistui miehensä kanssa taisteluihin ja kulki ratsain pitkät ja rasittavat sotaretket. Romanttisuutta lisäsi se, että Anita oli toisen miehen vaimo, mutta ihastui ensi silmäyksellä sankariin. Tunne oli molemminpuolinen. Se oli menoa se, kuten aina Giuseppen kanssa.
Garibaldin ansiot nimenomaan Italian yhdistäjänä ovat kiistämättömät. Kun hän ei ollut mikään poliitikko, sai hän vastaansa milloin minkin tahon, ranskalaisista ja itävaltalaisista eri Italialaisiin valtioihin.
Diplomaattisen pelin mestari Camillo Cavour oli välillä hänen kiivas vihollisensa, mutta kuningas Vittorio Emanuele tuki häntä, tehokkaastikin. Kuukauden päivät Garibaldi oli Sisilian ja toisen kuukauden myös Molempain Sisiliain diktaattori, Sardinian kuninkaan mandaatilla.
Sankari oli syntynyt ja kasvanut Nizzassa ja hänelle oli hyvin karvas pala, että tuo alue sitten loppujen lopuksi luovutettiinkin Ranskalle kiitokseksi sen antamasta avusta Italian yhdistämisessä.
Kuitenkin hän vielä elämänsä lopulla riensi poikineen Ranskan avuksi, ehkäpä toivoen tuon epäoikeudenmukaisuuden korjaamista.
Garibaldin myöhempänä seuraajana voinee pitää Che Guevaraa, jonka pääasiallisin ansio näyttää ihailijoiden silmissä olleen hänestä joskus otettu, onnistunut valokuva.
Jotakin Garibaldin hengestä Guevaran mielettömässä ja raakamaisessa toiminnassa myös näyttää olleen: käydään käsiksi vaan ja katsotaan sitten, sanoi jo aikoinaan Napoleon ja hänen jälkeensä Lenin: On s’engage et puis -on voit…
Kaikki nämä olivat todellisia mulkeroita, ihmisiä, jotka eivät hetkeäkään epäröineet, kun oli uhrattava lajitovereita. Aate oli heille enemmän kuin elämä ja sen periaatteen he ottivat tosissaan.
Kuten myös Byrne mainitsee, hurme huppelehti, taudit tappoivat ja haavat märkivät sillä vapauden tiellä, jota sankarin jalka astui. Uudelleensyntynyt Italia sentään saavutettiin, paitsi että Etelä-Tiroli jäi yhä Itävallalle.
Sopii tietenkin kysyä, eikä sen pitänytkin jäädä, kun asukkaat siellä olivat sakankielisiä. Italialle se sentään Pariisin rauhankonferenssissa annettiin, olihan Italia uhrannut sodassa satoja tuhansia miehiä…
Kelpo poroporvarit voivat kaikin mokomin kirjoittaa kirjoja, joissa näiden fanaatikkojen edesottamukset paljastetaan, mutta eivät ne silti lakkaa vetämästä puoleensa ihailijoita ja etenkin ihailijattaria kuin hevonen kärpäsiä.

15 kommenttia:

  1. Aika paljonkin on pohdittu Karl Marxin lempinimeä "Moor" tai "Mohr", mutta harvoin mainitaan se ilmeinen seikka, että hänen aikansa opiskelijapiirit olivat varmasti nähneet Schillerin näytelmän "Rosvot".

    VastaaPoista
  2. " Sitä paitsi naissuhteissaan myös eurooppalaisen kulttuurin suurimmatkin sankarit näyttävät olleen vähintäänkin holtittomia, ellei pahempaa. Ja mikäs olisikaan tässä maailmassa keskeisempää ja miksi? "

    Kyllä se " miehen mysteeri " aika hyvänä kakkosena siinä tulee maailmanhistoriankin mittakaavassa. Aika moni mies jää perinteisen roolinsa eli " suuren ja hiljaisen " vangiksi. Onkohan sitten niin, ettei vaikka suomalaisessa kulttuurissa oikein edes löydy arvostusta muunlaiselle tavalle ilmentää miehuutta? Kuinka verrata itseään sotasankareihin - isovanhempiinsa - ja suhteuttaa itseään siinä miehenä tänä päivänä? Näin naisena sitä on hyvin vaikea arvioida, mutta uskoisin, että miehelle se on vielä vaikeampaa. Ehkä sen pohdinnalle tulisi antaa rauha, ja hyväksyä täysin erilainen aika, polku ja elämäntehtävä. Ehkä kannattaa pyhittää arvokkaimmaksi rauha ja sen perinnön vieminen eteenpäin. Ehkä itsehillintä onkin lopulta miehekkäintä ja siinähän suomalainen mies onkin erittäin miehekäs. Ehkä hän on jopa oikea sankari!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Urhoilla riittää aina bändäreitä.

      Poista
    2. Niinpä niin, riittihän niitä bändäreitä runsain mitoin myös Hiltusen Aatulle, ainakin mitä vanhoja filmejä katsemalla saattaa päätellä. Tai Charles Mansonille. Tai ABB:lle. Miten sitten käynee tämän Uuden-Seelannin nuoren wihaisen miehen kohdalla, sitä lienee vielä liian aikaista arvioida. Eivätpä liene kovinkaan positiivisia miehen malleja an sich, mutta tuo bändäri-ilmiö on kyllä aivan todellinen, joten näillä on mentävä.

      Tokihan sitä toivoisi, että Suomessakin niitä positiivisia samastumiskohteita löydettäisiin hieman monipuolisemminkin kuin vain "kumpujen yöstä" (ne ajat eläneitä mitenkään vähättelemättä siis), mutta eipä taida soijapoikailukaan useimmille miesoletetuille ihan semmoisenaan identiteetin rakentamisen tykötarpeiksi piisata. Onko se sitten sitä toksista maskuliinisuutta, sen saa joku viisausoletetumpi ratkaista. Lienee vähäsen sellainen suo siellä, vetelä täällä-tilannne. Positiivisten miehen mallien puute on kyllä kumminkin ihan ilmeinen ongelma tämän päivän poikalapsilla. Siis semmoisten, joita voisi pitää hyvän isän ja hyvän aviomiehen kriteerit täyttävinä. Ei niitä ainakaan kaikkien sellaisen tarpeessa olevien elämään tunnu riittävän.

      -G-mies-

      Poista
    3. Mies ,sinä olet positiivisen miehen malli!20. maaliskuuta 2019 klo 19.12

      Kivoja ajatuksia G:llä. Miellyttävä termi tuo soijapoikailu ja ihan varmasti hieno miehenmalli sekin. Kaikki lähtee siitä, että me kaikki olemme ajattelevia ja tuntevia ihmisiä , naiset ja miehet, kaikki omalla tavallamme. Ja miehellä on aivan yhtä suuri oikeus tuntea tunteita, näyttää niitä, puhua niistä ja elää niitä kuin naisellakin. Ennen kaikkea on lupa siihen, että mies on yhtä lailla mies myös herkällä hetkellä heikkona. Ehkä siinä on paljon vielä opettelemista meillä kaikilla. Rohkeutta olla ihminen ja luoda uudenlaista miehisyyttä.

      Minusta tuo blogistin otsikko on hieno " Sankarin maine kestää kaiken " Sen voi ajatella myös niin, että sankarin maine kestää mokailut, kasvun ja kipuilun paikat, koska me kaikki ihmiset käydään läpi niitä.

      Mies, olet arvokas ja tärkeä juuri omana itsenäsi. Sun ei tarvi olla mikään supersankari, sä riität just sellaisena kuin sä olet.

      Poista
  3. Onhan meillä omakin ja potra poika onkin. Pekka Vesainen jota Santeri Ivalo kai kutsui Juhoksi. Joka tapauksessa kova kaveri, joka pisti idän pojille kummasti kampoihin.

    VastaaPoista
  4. Hänestä joskus bloggasinkin. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juho+vesainen

    VastaaPoista
  5. "mies lähtee vajaan parin tuhannen kouluttamattoman ja kehnosti aseistetun vapaaehtoisen kanssa parilla laivalla kohti Sisiliaa,..Vastassa on napolilaisten laivasto ja kymmentuhantiset koulutetut joukot ja kamppailu käydään kuningaskunnan olemassaolosta."

    Minusta tuo on esimerkki siitä, miten pieni, mutta määrätietoinen - etten sanoisi fanaattinen joukko voi lyödä suuremman, mutta asiansa oikeudesta vähemmän vakuuttuneen joukon. Tuorempia esimerkkejä on Vietnamin sota ja Isisin alkumemestys, erityisesti Mosulin valtaus. Pitkittyneisessä konflikteissa yleensä miesten ja varusteiden määrä ratkaisee, niinkuin sanotaan  Jumala on suurempien pataljoonien puolella.

    Terä- ja tuliaseiden keskinäinen paremmuus on ymmärrykseni mukaan vaihdellut tilanteen mukaan aina Napoleonin sotien loppuun 1815 asti. Sen jälkeen takaaladattavat, erityisesti makasiini-, kiväärit ja konekiväärit ratkaisivat suhteen lopullisesti tuliaseiden hyväksi. Sen jälkeen pistinhyökkäykset olivat miesten tapattamista, vaikka niitä harrastettiinkin vielä I maailmansodassa, esimerkiksi Sommessa 1916.

    Ainoan suomalaisen garibaldistin muistomerkki   (Garibaldino finlandese Herman Liikanen) Roomassa on muuten vaikuttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ne takaaladattavat ja etenkin makasiinikiväärit vielä vupnna 1815 olivat kaukaista tulevaisuutta. Mutta 1860-luvulla siis jo tosiasia.
      Vaikka Venäjän armeijassa usko suvorovilaiseen pistinhyökkäykseen oli suuri vielä II maailmansodassa.

      Poista
    2. Tarkoitin siis sitä, että vielä vallankumous ja Napoleonin sodissa teräasein, johon luen myös ratsuväen atakit, tehdyt massahyökkäykset saattoivat voittaen tuliasein (musketit ja tykein) tapahtuvan puolustuksen. (Waterloon taistelu oli minusta suurten ratsuväkihyökkäysten joutsenlaulu.) SEN JÄLKEEN ym. paremmat tuliaseet veivät voiton. Syvällisesti kysymys oli siitä, että suuremman tulinopeuden omaava tuli saattoi pysäyttää teräasein hyökkäävän joukon. Samaan ilmiöön liittyi se, että jalkaväen tiiviimmistä muodoista siirryttiin harvempiin ampumaketjuihin ja juoksuhautojen käyttöön. Ym. kehitys tapahtui siis Napoleonin sotien JÄLKEEN 1800-luvun kuluessa.

      Poista
  6. Herman Liikasesta (1835 Ristiina – 1926 Helsinki) on muistolaatta Kuhmalahden pappilan seinällä Hämeessä, Kangasalta n 50 km itään . Ystäväni on miehensä puolelta Liikasia, ja suvussa hänet muistetaan hyvin. Herman Liikanen eli elämänsä loppuvuodet Kuhmalahdella ja Helsingissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herman ei tainnut Italiassa päästä ruutia haistamaan, mutta Tanskassa kyllä, preussilaisia vastaan.

      Poista
  7. Siitä hän sai luutnantin arvon, Dannebrogin ritarikunnan kunniamerkin ja kutsun kuninkaan Dylbölin taistelun 50-vuosijuhlassa 1914.

    Itse Isä Camillo -jutuista muistan Pepponen aina puhuneen Garibaldin punaisesta paidasta. En silloin 10-vuotiaana nassikkana tiennyt kenestä tyypistä oli kyse. – Conradin kirjassa Nostromo nimihenkilö oli garibaldino.

    VastaaPoista
  8. Noissa Isä Camillo-kirjoissa olisi hyvää luettavaa monelle nykypoliitikollekin.
    Kaikkia juttuja ei liene suomennettu eikä käännetty edes englanniksi, niin ne jäävät meiltä vajaan kielitaidon omaavilta saavuttamattomiin. Tuskinpa ne alkuperäisen tekstin kaikki vivahteet ovat edes siirtyneet käännöksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On niistä onneksi tehty ihan kohtuullisia elokuvia, joiden päähenkilöitä esittivät Fernandel ja Gino Cervi.

      Kirjat on kirjoitettu heti 1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla. Niiden varsin lempeässä kommunistien irvailussa näen sangen selvän esiasteen 1970-80-lukujen ns eurokommunismiin, joka ei NKP:tä kumarrellut.

      Poista

Kirjoita nimellä.