sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Seikkailu Saharassa



Seikkailu Saharassa

Martti Larni (Dan Aster) Musta Venus. Otava 1951, 250 s.

En ole koskaan aiemmin jaksanut lukea yhtään Martti Larnin kirjaa loppuun. Hänethän tunnetaan yleensä satiirikkona ja minusta hänen kykynsä sillä alalla ovat olleet aika vaatimattomat.
Olenkin aina ihmetellyt, miksi esimerkiksi Neljännestä nikamasta tuli aikoinaan Neuvostoliitossa supersuosittu. Tapasin itsekin joitakin sikäläisiä, joiden mielestä kyseessä oli huikean hauska kirja. Olisi kiinnostaa tietää, olisivatko he yhä samaa mieltä.
Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisten huumorintaju on viimeksi kuluneiden vuosikymmenten mittaan suuresti muuttunut. Eivät nimittäin sotien edelliset suuret humoristitkaan tänään usein jaksa naurattaa. Loistavia poikkeuksia toki on.
Mutta Larnikaan ei ole pelkkä satiirikko. Sivumennen sanoen hän sai aikoinaan aikaan skandaalin kirjoitettuaan Kuilu-nimisen kirjan, jossa vuoden 1918 tapahtumiin liitettiin homoseksuaalisuutta, vieläpä valkoisten taholla. Moinen luonnoton raakalaisuus torjuttiin oitis pois varjostamasta kaunista itsenäisyystaistelua.
Mutta nyt käsillä oleva kirja näyttää ilmestyneen alun perin vuonna 1946. Se kuuluu ainakin minun mielessäni siihen seikkailuromaanien kategoriaan, jotka tuohon aikaan olivat hyvin suosittuja ja yhdistelivät eksotiikkaa, jännitystä ja romantiikkaa, seksiäkin, vaikka tuota käsitettä tai ainakaan sanaa ei vielä ollut.
Sitä tavaraahan olivat pullollan myös erinäiset kioskilehdet kuten Jännityslukemisto ja Seikkailukertomuksia ja niiden lisäksi vaikkapa El Coyote, Zorro ja vaikkapa Pekka Lipposen seikkailut.
Tosin tämä nyt käsillä oleva kirja on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempi ja mielestäni lajissaan aika onnistunut.
Erinäisten nykyajan höperyyksien arvioimisen näkökulmastakin kirja on kiinnostava. Siinä nimittäin ranskalainen nuori mies matkustaa läpi Saharan, keitaalle, jolla asustavat niin arabit kuin berberit, beduiinit ja neekerit ja siellä vierailee myös salaperäisiä tuaregeja.
Kirja tihkuu romantiikkaa ja ruumiillisen rakkauden ylistystä. Itse asiassa siinä kuvataan aidosti ja uskottavasti klassinen folie à deux – kahden hulluus. Seksuaalinen intohimo saa kaksi ihmistä niin kokonaan pauloihinsa, että kaikki järkevä harkinta ja käytös unohtuvat.
Se, että hulluuden naisellinen osapuoli sattuu olemaan tummaihoinen ja tarkemmin sanoen neekeri, ei taida olla asiassa mitään erityistä merkitystä, ellei se voisi olla siinä, että mustan ja alkeellisista oloista tulevan ihmisen ajatellaan olevan lähempänä ihmisen ylistettyjä perusvaistoja. Niiden korkeata veisuahan tämä kirja on.
Joka tapauksessa toinen neekerityttö, jota kuvataan mitä herttaisimmaksi ja seksuaalisesti viattoman aktiiviseksi, ei suinkaan aiheuta samanlaista psykoosia päähenkilölle. Nimenomaan sankarittaren, mustan Venuksen persoona, yksilöllisyys, hänen eksoottisen kauneutensa ohella, on asiassa olennaista. Ei siis rotu.
Kirjoittaja on pannut teokseensa runsaasti paikallisväriä, mukaan lukien muhamettilaisen uskonnon ja perinnäistapojen kuvausta. Yleensä tuohon aikaan itämainen romantiikka paljolta sijoittuikin entiseen Turkin imperiumiin ja monet suomalaisetkin kävivät sitä aistimassa Pohjois-Afrikassa. Mutta tässäpä tunkeuduttiin Saharan uumeniin.
Kuten sanottu, kirjan naispuolisen päähenkilön hahmo on ilmeisen ihannoitu, sitä on katsottu häntä palvovan nuoren ranskalaismiehen silmin. Mutta myös sen miespuoliset hahmot ovat arvokkaita ja kunnioitusta herättäviä, joskin paljastuvat sitten petollisiksi.
Klassisten eräämaaseikkailujen ja janoon nääntymisen ohella kirjassa kuvataan myös erämaan villejä, keskiaikaisia tapoja, joista kivittäminen uhkaa naispuolista päähenkilöä. Kuvaan liittyy myös aikanaan paljon kohuttu ilmiö: valkoinen orjakauppa.
Kyseessähän oli eurooppalaisten naisten ryöstäminen ja myyminen erämaasheikkien haaremeihin. Kyseessä oli sen verran laaja toiminta, että Kansainliittokin aikanaan puuttui siihen ja yritti sitä estää.
Mutta autiomaassa toimivat omat lakinsa. Ranskan valta oli useinkin enimmäkseen muodollista ja käytännössä agat hallitsivat sharian ja omien oikkujensa mukaisesti.
Kirja on täysin kelvollinen seikkailuromaani ja mielestäni paljon paremmin kirjoitettu kuin tekijän poliittiset ja muut satiirit, esimerkiksi hänen viimeiseksi jääneessä kirjassaan Isät äitiyslomalla.
Kiinnostavaa mielestäni oli tarinan mutkaton suhtautuminen toisten kansojen ja rotujen edustajiin. Mutta tämänhän me tunnemme jo vaikkapa vanhoista suomalaisista merimieslauluista. Niissähän yhä uudelleen muistellaan nimenomaan neekerityttösiä, sellaisiakin, joilla ei ole paitaakaan yllä.
No, siinähän on mukana ehkä eksotiikkaa, sen itsensäkin vuoksi, mutta luultavasti tähän teemaan sisältyy myös todellisia hurjan seksuaalisuden kokemuksia, jotka kotimaan valjujen neitosten kanssa eivät olisi edes mahdollisia. Kuinka runoilikaan Kipling Mandalayn tytöstään (On the Road to Mandalay):

I am sick o' wastin' leather on these gritty pavin'-stones,
An' the blasted English drizzle wakes the fever in my bones;
Tho' I walks with fifty 'ousemaids outer Chelsea to the Strand,
An' they talks a lot o' lovin', but wot do they understand?
Beefy face an' grubby 'and -
Law! wot do they understand?
I've a neater, sweeter maiden in a cleaner, greener land!
On the road to Mandalay...

Romantiikalla on syynsä ja eksoottisten naisten kultti ei Euroopassa varmastikaan syntynyt tyhjästä. Rasisimia siitä on turha etsiä, sen sijaan siitä taitaa löytyä kaipuuta siihen ikinaisellisuuteen, jonka eurooppalaiset naiset olivat yhä suuremmassa määrin menettäneet mutta jonka yhä saattaa löytää siinä vapaammassa ja paremmassa maailmassa, jossa mies saa yhä olla mies:
Ship me somewheres east of Suez, where the best is like the worst,
Where there aren't no Ten Commandments an' a man can raise a thirst;
For the temple-bells are callin', an' it's there that I would be
By the old Moulmein Pagoda, looking lazy at the sea;
On the road to Mandalay,
Where the old Flotilla lay,
With our sick beneath the awnings when we went to Mandalay!
O the road to Mandalay,
Where the flyin'-fishes play,
An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay !

7 kommenttia:

  1. "Kyseessähän oli eurooppalaisten naisten ryöstäminen ja myyminen erämaasheikkien haaremeihin."

    Valkoisten orjien kaupalla taitaa olla pitkät traditiot eikä kyse varmaankaan ole ollut pelkästään naisista. Törmäsin muutama päivä sitten Thomas Sowellin lähettämään tviittiin, jossa hän toteaa:

    "More whites were brought as slaves to North Africa than blacks brought as slaves to the United States or to the 13 colonies from which it was formed. White slaves were still being bought and sold in the Ottoman Empire, decades after blacks were freed in the United States."

    Tiedoksi, että Sowell on merkittävä amerikkalainen taloustieteilijä ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka varmaankin oman rotutaustansa vuoksi usein puhuu juuri mustien amerikkalaisten yhteiskunnallisesta asemasta.

    VastaaPoista
  2. "Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisten huumorintaju on viimeksi kuluneiden vuosikymmenten mittaan suuresti muuttunut. Eivät nimittäin sotien edelliset suuret humoristitkaan tänään usein jaksa naurattaa. Loistavia poikkeuksia toki on."

    No esim. Pentti Haanpään jutut ovat yhä vieläkin, sopivasti kontekstualisoituina, ihan lystiä luettavaa. Ihmisen perusolemus kun ei noin ylisummaan juurikaan muutu, joten siihen kytkeytyvä taitava satiiri pitää pintansa varsin hyvin, ja avautuu sitä kautta muillekin kuin aikalaisille. Ainakin, jos osaa vähänkään lukea sillä silmällä.

    Asia erikseen sitten, missä määrin huumorintaju voi joutua muista syistä tappiolle, ja esim. tämän paljon rummutetun poliittisen korrektisuuden vaikutuksia asiaan voi myös arvioida. Onhan nyt mm. Astrid Lindgrenkin joutunut vikomisen kohteeksi jo ihan viattomien satujensa takia. Joten saas nähdä, milloinka vaaditaan vaikkapa Veikko Huovisen Veitikan tai Rasvamaksan poistamista kunnallisten kirjastojen kokoelmista, tai vähintäänkin siirtämistä varastoon lukkojen taakse, pois turmelusta levittämästä. Sillä ainahan joku voi vaikkapa loukkaantua, ja sehän onkin jo vakava juttu, se...

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  3. Myöskin länteen suuntautuva "valkoinen orjakauppa" oli hyvin suosittu erilaisten seikkailu- ja tosikertomusten 1800-luvun lopulta suunnilleen viime maailmansotaan saakka - siis suuren siirtolaisuuden aikoihin. Tietämättömiä neitokaisia värvättiin ulkomaille muka kunniallisiin töihin, mutta poloiset päätyivätkin suurkaupunkien porttoloihin raatamaan surkein työehdoin epäinhimillisten ihmistrokareiden, parittajien ja "emäntien" avuttomina uhreina. (Aiheeseen kuului tietenkin se seikka, että sekä Euroopan että Pohjois- ja Etelä-Amerikan prostituutio oli hyvin vahvasti juutalaisten hallinnassa.)
    Länsimainen valkoinen orjakauppa ei suinkaan ole kadonutta historiaa, vaan edelleen kukoistaen rehottavaa rikollisuutta. Nigerialaiset katutytöt ovat ehkä alan tunnetuin ja näkyvin ilmenemä, kun taas tämän blogin teemaan kuuluvien valkoihoisten seksiorjien syntymäseuduista mainittakoon Balkanin takamaat ja Moldavia.
    Suureen joukkoon luonnollisesti mahtuu myös tieten ja jopa tahtoen työhön tarttuneita, mutta vielä paljon enemmän raa'asti nenästävedettyjä.

    VastaaPoista
  4. Onpa sensuellin keväinen kirjoitus.

    VastaaPoista
  5. Taisivat nuo Pecos Billit, El Coyotet, Zorrot, Coltit, Coloradot, Pekka Lipposet ja Kalle Kustaa (Carl Gustaf) Korkin seikkailut koko lailla hurjapäisen rasistisia ja imperialistisia teoksia varsinkin Suomessa, jolta tyystin puuttuivat siirto- ja alusmaat. Ihmettelen syvästi, että meistä, jotka noita henkensä ravinnoksi runsain mitoin lukivat, kehittyi sentään näinkin kelvollisia kansalaisia. Eihän meistä kaikkia ole edes jalkapuussa istutettu.

    VastaaPoista
  6. Vai kelvollisia kansalaisia? Mehän olemme kasvaneet rasisteiksi ja imperialisteiksi ja kapitalistisen riistojärjestelmän kasvateiksi jo siihen aikaan, kun sellainen ei ollut mitään vakavaa. Ei minun lapsuudessani varoitettu muusta kuin synnistä ja muusta hengellisestä pahasta.

    VastaaPoista
  7. Martti Larni (1909 – 1993) oli ensin Elanto-lehden päätoimittaja, asui Yhdysvalloissa useita vuosia. Sitten Me Kuluttajat lehden päätoimittaja. Taisi olla myöhemminkin Elanto-lehdessä? Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja 1964 – 67.

    Näin Neljännen nikaman tv-näytelmänä joskus 1968 . Ihan hauska. Kirja julkaistiin 1959 tekijän tietämättä Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan maissa. Kritiikki kohdistui näennäisesti Yhdysvaltoihin, mutta neuvostolukija kyllä ymmärsi teemat yleisinhimillisiksi. Ilmaistakseni asian noin diplomaattisesti.

    Saman voi muuten sanoa neuvostoliittolaisesta tieteisnovellista Maxwellin yhtälöt. Sijoitettu Länsi-Saksaan, kuvasi tiedemiesten henkisen kapasiteetin väärinkäyttöä, oikeastaan riistoa laskentakeskuksessa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.