tiistai 7. toukokuuta 2019

Rooma ja me


Pakanuudesta kristinuskoon

Marja-Leena Hänninen, Maijastiina Kahlos, Ulla Lehtonen, Uskonnot antiikin Roomassa. Teos 2012, 398 s.

Uskonnoista antiikin Roomassa lienee jokaisella meistä vielä tänäkin päivänä jonkinlainen mielikuvansa. Olympoksen jumalat ovat olleet niin tärkeä osa länsimaiden taidehistoriaa, ettei kukaan koulunsa käynyt vieläkään voi olla tuntematta niistä ainakin muutamia, vaikka niiden palvonnan päättymisestä on jo puolitoista vuosituhatta.
Käsillä oleva kirja asettaa Roomassa palvotut ja kunnioitetut jumalat ja jumaluudet yhteyksiinsä ja kartoittaa kiinnostavasti uskonnon merkitystä valtakunnassa aina siihen saakka, kun kristinuskosta tuli valtionuskonto.
Kirjan huomaa heti tutkijoiden kirjoittamaksi, mikä voisi olla moitekin luettavuuden kannalta, mutta ei tässä tapauksessa ole. Sen ansiona tavalliseen matkaopasmaiseen kuvailuun verrattuna on suurten peruskysymysten esittäminen: mitä uskonto aikoinaan merkitsi ja miten ja miksi se muuttui.
Suuriin periaatteellisiin kysymyksiin ei tietenkään usein ole saatavilla yksiselitteistä vastausta, mitä niin sanotulla faktantarkistajien tasolla näyttää olevan mahdotonta käsittää. Siitä huolimatta niiden huomiointi lisää suuresti kirjan kiinnostavuutta.
Koska tämä nyt on blogi, eikä kirja-arvostelu, en ryhdy laajemmin selittämään kirjan sisältöä, vaan ajattelen sen sijaan omiani. Siitä tekijät eivät ole vastuussa.
Minua nimittäin kiinnostaa tässä erityisesti tuo uskonnon vaihtuminen, jota toki onkin pidetty aikakausien vaihtumisen merkkinä.
Koska uskonnon merkitys on juuri näinä aikoina myös kokenut suuren murroksen, saattaisi historiallisilla ennakkotapauksilla olla jotakin kerrottavaa meille myös tässä suhteessa. Toinen juttu on, että johtopäätökset meidän aikaamme ajatellen jäävät pakostakin spekulatiivisiksi. Erot muinaisuuteen ovat niin suuria.
Joka tapauksessa roomalaisen yhteiskunnan peruspilari oli perhe, vieläpä patriarkaalinen perhe, jonka paterfamiliaksen genius myös kuului kunnioitettaviin henkiin, Naisen junolla oli siihen verrattava asema, mutta ei tietenkään sama.
Kotijumalat, laarit ja penaatit, puuttuvat tykkänään nykymaailmastamme. Television nimittäminen kotialttariksi taitaa sekin ontua ja sitä paitsi kuulua jo menneisyyteen. Perhekeskeisyys taitaa olla yhä enemmän hajoamassa, vai onko kyseessä vain pintaliitäjien tarkkailuun liittyvä näköharha?
Entäpä sitten hyveiden palvonta? Mahtanenko osua oikeaa, jos sanon, että koko hyveen idea on nykymaailmalle syvästi vieras. Hyveiden sijaan palvotaan ja mainostetaan ihmisten paheita. Mikäli sallitaan ajateltavan, että jotkut olisivat muita parempia, kartetaan ajattelemasta, että asia voisi liittyä heidän hyveisiinsä ja selitetään sitä muulla tavoin.
Lain ja valtion lujuus oli ihanteelliselle roomalaisuudelle ainakin yhtä keskeinen asia kuin perheen pyhyys. Ilmeisesti molemmissa piti vallita ihanteellinen tasapaino, joka syntyi, kun jokainen sai sen, mitä hänelle kuuluu, niin ihmiset kuin jumalat.
Jumalille oli uhrattava oikein, esi-isien tapaan (mos maiorum). Täten turvattiin jumalten rauha (pax deorum) ja tämä oli niin tärkeä asia, että korkeimmat pappisvirat olivat poliitikkojen käsissä. Keisarien valtaoikeuksiin kuului myös ylipapin eli pontifex maximuksen virka.
Tärkeät tehtävät, kuten vaikkapa sodan aloittaminen oli suoritettava suotuisten enteiden vallitessa ja niiden selville saaminen oli erittäin tärkeää.
Kaikki eivät tietenkään ole koskaan olleet hurskaita. Niinpä tunnettu tarina kertoo sotapäälliköstä, joka halusi lähteä taisteluun huolimatta siitä, etteivät pyhät kanat suostuneet syömään.
Tuskastuneena typeriin luontokappaleisiin potentaatti tokaisi, että elleivät kanat halua syödä, niin ne saavat sen sijaan juoda ja heitti ne laivasta yli laidan.
Tuloksena oli sitten katastrofaalinen tappio.
Todennäköisesti pyhiä ennusmerkkejä, oraakkelien lausumia ja uhrieläinten maksaa voitiin myös paljonkin tulkita sen mukaan, kuin näytti sopivalta. Siinäkin mielessä pappeus oli tärkeimmältä osin poliittista.
Näinhän nykyäänkin tehdään ja erilaiset auguurit ja heidän näkemyksensä vedetään monilukuisina mukaan, kun tehdään hallitusohjelmia, budjetteja ja muita keskeisiä valtiollisia päätöksiä.
Religio merkitsi Roomassa kohtuullista ja järkevää suhdetta jumaliin ja sen vääristymä ja tavallaan vastakohta oli superstitio, joka merkitsi kohtuuttomuuksiin menevää intoilua.
Tosin myös isien perinnäistapoihin saattoi kuulua aika hurjia jumalten lepytysmenoja, kuten pyhä kevät, joka merkitsi kaiken kevään aikana syntyvän uhraamista jumalille.
Mutta kuitenkin niin sanottu vanha pakanuus merkitsi ihmisten ja jumalten välisissä suhteissa sitä, että ne olivat vähän kuin patronuksen ja klientin. Kummallakin oli velvollisuutensa ja kun ne hoidettiin, oli aihetta odottaa sopuisaa yhteiseloa.
Vasta myöhemmin keisariajalla kehittynyt toinen pakanuus nosti jumaluuden ylemmäs ihmisen yläpuolelle ja siinä alkoi myös olla monoteismin piirteitä, joskin koko monoteismin idea olisi ilmeisesti tuntunut yksipuoliselta fanatismilta ja superstitiolta, jossa oli jopa ateismin piirteitä. Niinhän kristittyjä arvioitiinkin.
Joka tapauksessa kristityille ominaista kääntymystä tavattiin samoihin aikoihin myös muualla ja sellaisesta voitiin puhua myös filosofisten suuntausten kohdalla.
Mitä tulee itämaisiin uskontoihin, kuten Mithran ja Kybelen palvontaan, ne näyttävät ainakin osin kukoistaneen normaaleina ilmiöinä muiden kulttien joukossa.
Kristinuskoa voidaan kaiketi pitää yhtenä aikansa synkretismin muotona, joka aluksi oli juutalaisuuden osa, mutta sittemmin alkoi vetää puoleensa muitakin.
Kristittyjen vainoista kirja nostaa esille sellaisen tutkijan mielipiteet, joka pitää niitä mittasuhteiltaan varsin vähäisinä.
Joka tapauksessa ne eivät kristillisyyttä kukistaneet, vaan luultavasti vain sitä vahvistivat.
Ankaran suvaitsemattomuutensa vuoksi kristillisyys epäilemättä oli valtion yhtenäisyyden kannalta epämiellyttävä ja vaarallinenkin oppi kieltäytyessään palvomasta keisarin geniusta ja yleensäkään perinteisiä jumalia.
Kun keisari Konstantinus viimein omaksui kristinuskon, oli sen voittokulku taattu ja siitä tuli viimein valtionuskonto, joka ei suvainnut kilpailijoita alkuaikojen jälkeen.
Meidän aikanamme uskonnollisuus länsimaissa on erittäin pahassa kriisissä, kun se taas eräillä muilla seuduilla, etenkin muhamettilaisissa maissa on vain lisännyt kannatustaan ja saanut erittäin fanaattisen superstition piirteitä.
Kristinusko yritettiin Venäjällä jopa suoranaisesti juurittaa pois, mutta menestys jäi heikoksi ja se palasi takaisin, pyrkien taas valtionuskonnon asemaan. Kyseessä on kuitenkin erikoistapaus, johtuen ortodoksisen uskonnon kansallisesta merkityksestä.
Myös katolisuus on säilynyt parhaiten siellä, missä sillä on kansallinen roolinsa, kuten esimerkiksi Puolassa ja Irlannissa. Sen sijaan esimerkiksi Virossa luterilaisuus on palautunut vain vaivoin ja vaikuttaa kituvalta.
Ruotsissa uskonnon rooli näyttää romahtaneen, mikä ilmenee jo kuolinilmoituksista, joissa ei ristiä tapaa. Pääministeri Palmen hautajaiset olivat jo esimerkki uuspakanuudesta.
Meillä ilmeisesti ollaan menossa samaan suuntaan ja esimerkiksi valtiopäivien avajaisissa on esitetty jumalanpalveluksesta luopumista.
Elämme kiinnostavia aikoja. Toisaalta yhteiskunnan nopea muutos, joka tapahtuu ”modernisaation” tunnusten alla ja toisaalta yhä vahvemman superstition tunkeutuminen läntiseen maailmaan ja sille osoitettu huomaavaisuus luovat kiinnostavan asetelman.
Uskonnon merkitys yhteiskunnallisena kysymyksenä on noussut valtavasti esille viime vuosikymmeninä, vaikka vielä puoli vuosisataa sitten sen hiipumista ja häviämistä vielä ennusteltiin.
On helppoa ennustaa, että sadan vuoden kuluttua uskonnon rooli on yhä vain kasvanut. Lienee jopa todennäköistä, että silloin meillä saattaa jälleen olla valtionuskonto, mutta ei välttämättä sama kuin aikaisemmin.
Vaihtuihan se Rooman valtakunnassakin.

24 kommenttia:

  1. Aikojen läpi on Suomen kansa seurannut ruotsalaisia, niin nytkin: jos he muuttuvat muslimiksi, niin mekin. Ollos proffa huoletta, mitään oma ei odoteta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin se menee: uskontoa voi vaihtaa, mutta paikallista kieltään ei kansa voi vaihtaa. Siihen EU ajattelu perustuu nojaten Euroopan uskomattoman rikkaaseen paikalliskulttuureihin. Proffat vaan höpöttää klinge klangia.

      Poista
  2. Minua askarruttanut pieni detalji: Meillä Suomessa mm. antiikin tutkijat, esim. juuri Kahlos, eivät suurin surminkaan käytä muita ajanlaskumääreitä kuin nuo hieman naurettavatja tympeät "eaa." ja "jaa.".

    Ruotsinmaalaisten arkeologien ja historioitsijoiden teksteissä en sen sijaan ole sattunut edelleenkään huomaamaan käytettävän muita merkintöjä kuin f. ja vast. e.Kr. - Olisiko Ruotsi sittenkin paremmin säilyttänyt eurooppalaisen sivistysperinnön?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wikipediassa kun ei ole diktattoria, voi kiinnittää huomiota vaikka tanskalaiseen versioon Julius Caesarin elämästä. Sekä f.v.t että f.Kr. ovat käytössä, sopuisasti sekaisin:

      https://da.wikipedia.org/wiki/Julius_Cæsar

      Poista
  3. Kesämökillä luin Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan poika -kirjan. Koska ihminen ei ole pohjimmiltaan järkiolento, niin kuin hyvin tiedämme, niin vannomati paras etteikö Paasilinna olisi kirjoittanut enteellisen kirjan. Kaikkihan me uskomme, jos ei muuhun niin siihen, ettemme usko mihinkään yliluonnolliseen. Niinpä miksi emme palaisi uskosssamme omille juurillemme. Ukko Ylijumala olisi oikein passeli pääjumalaksi ja apujumaliahan, menninkäisiä, tonttuja, keijuja ja se semmoisia Suomen metsät kuhisee täynnään. Olisi siinä avunantajaa joka ongelmaan ja vaivaan. Jokaisessa kunnon puistossa olisi oma pyhä karsikkonsa, jonne voisi mennä hiljentymään ja tunnustamaan huolensa. Leipäpappien sijaan saisimme kunnon neuvoja shamaaneilta, jotka sieniuutetta siemaistuaan ovatkin perimmäisen tiedon lähteellä. Kaikki kalassakävijäthän ovat säilyttäneetkin osan uskonnollisesta perinnöstämme, sillä ptui, anna Ahti ahvenia Pekka pieniä kaloja, on edelleenkin käytössä oleva loitsu. Siitä vain perinnettä kehittämään. Sopisi vaikka jonkun perussuomalaisen politiikon erikoisalaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siksi, että tuollainen lällyuskonto ei tyydytä ihmisen auktoriteetintarvetta, jota tyydyttää tiukka monoteismi määräyksineen, aluksi kristinusko ja sen mentyä islam. Kun vapaa-ajattelijat ovat raivanneet maltillisen luterilaisen kirkon tieltä, islamista tulee valtauskonto. Sitten saa mauri mennä...

      Poista
  4. Tyypillisten tarkastelujen lähtökohtana on käsitys uskonnoista jollain lailla "opillisina" ilmiöinä, mitä ne tietysti osin mutta vain osin ovatkin. Toisaalta kaikki sosiaalisesti sitova ja tunnustuksellinen ajattelu on alun alkaen ollut kaiken kulttuurievoluution pohjavirta, juuri "uskontoelämän alkeismuodoista" (Durkheim) jäsentyivät mieleemme kaikki perustavanlaatuiset kategoriat, voiman ja vaikutuksen, ajan ja avaruuden, luokan ja hierarkian käsitteet.

    Maallistuneen polyteismin kausilta on vähän vaikea hahmottaa mitään yleistä uskonnollista koherenssia. Antiikin Kreikassa ja Roomassa jumalat olivat pikemminkin elämänmuodon kuvauksia ja selityksiä -- käyttäytymisen määrääjinä lähinnä jotain samaa kuin mitä nykyisin tarkoitamme "psykologialla". Psykoanalyysista jo varhain kiinnostuneen Tatu Vaaskiven nuoruudenteos "Arkaadiset jumalat" kuvaa nuo jumalalliset ominaisuudet mukavasti.

    Monoteistiset uskonnot, joihin tuo "opillisuus" sitten syntyy, ovat paradokseja. Sosiaalisessa sitovuudessaan ne palaavat ihmisen alkulaumojen kaikkiläpäisevään "valtaan", mutta tietoisen opillisen ajattelun muotona on nimenomaan jumaluuden fokusoiminen. Sinänsä tässä primitiivisen kaikkiallisuuden ja korkeasti abstraktisen muodon kytkennässä ei ole mitään ajattelullemme epätervettä tai ristiriitaista -- myös kaikki logiikka ja matematiikka operoi yhtäältä kaikkiallista taustasamuutta tunnistaen ja toisaalta mitä formaalisimpia sääntöjä muodostaen.

    "Uskonnot" eivät kuitenkaan ole uskontoja uskontojen joukossa, vaan esimerkiksi sosiaalisen sitovuutensa asteen mukaan aivan erilaisia tajunnallisia tekijöitä. Niin erilaisia, että ehkä olisi parempi sanoa erilaatuisia. Emme voi puhua islamin maailman ehdottomasta kuvakiellosta samassa kontekstissa kuin kristinuskon jumalallisesta puhuttelusta, jossa nimenomaan valistetaan jumalan kasvot ihmiselle.

    Tuo lähitulevaisuuden kohtalomme, Euroopan jääminen satojen ja tuhansien miljoonien kehitysmaalaisten kansainvaelluksen alle, ja kulttuurikonfliktin ydin, islamin maailman ja länsimaisen perinteen yhteentörmäys, ei tule käsitellyksi jos uskontoja tarkastellaan "opillisina" sisältöinä. Uskontoilmiöitä tulisi tarkastella historiallisina ja kulttuurisina tuotteina, ja jos jotakin osatekijää pitäisi erityisesti nostaa esiin, se ei ainakaan olisi uskonnossa tunnustettu "oppi". Sosiaalisen sitovuuden aste voisi olla yksi keskeinen seikka, se määrää täysin sen miten kulttuurit "sopeutuvat" tai kääntävät toistensa kielteisimmät puolet esiin ja hajottavat yhteiskunnille välttämättömän eheyden ja luottamuksen.

    Ruotsalaiset, jotka eivät historiastaan koskaan ole oppineet käsittelemään korviensa välissä mitään kielteistä, ovat aivan erinomainen huono esimerkki siitä miten hyvä yhteiskunta hajotetaan hyvillä aikomuksilla -- kun kuvitellaan ja toivotaan että eri kulttuurien ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Eivät ole, eikä asiaa voi millään "opilla" auttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuhansia miljoonia EU:ssa asuvien 500 miljoonan päälle. Hyvä että puhutaan asian ytimessä. On siinä perspektiiviä.

      Poista
    2. "Antiikin Kreikassa ja Roomassa jumalat olivat pikemminkin elämänmuodon kuvauksia ja selityksiä" 

      Tässä rohkenen olla eri mieltä: noiden kulttuurien voiman päivinä jumalat käsitettiin todellisiksi ja konkreettisiksi. Mainitsemasi ajattelu syntyi kulttuurin rappioaikana filosofien (aikansa vapaa-ajattelijoiden) vaikutuksesta ja se oli merkittävä syy, miksi selvyyttä ja konkreettista lohdusta tarjoavat itämaiset mysteeriuskonnot ja lopuksi kristinusko syrjäyttivät alkuperäisen uskonnon.

      Syvällisin ero näiden välillä oli se, että ensiksimainitussa suhde jumaliin käsitettiin sopimukseksi - kylläkin eriarvoisten - kun taas itämaisessa monoteismissa ihminen on Jumalan orja, vaikka häntä kristinuskossa välillä lapseksikin (!) kutsutaan.

      Poista
  5. "Lienee jopa todennäköistä, että silloin meillä saattaa jälleen olla valtionuskonto, mutta ei välttämättä sama kuin aikaisemmin. Vaihtuihan se Rooman valtakunnassakin."

    Tuohan minäkin olen hiukan ennustelut. Joka haluaa laajemmin ymmärtää suvaitsemattoman alkukirkon käymän kulttuuritaistelun lukekoon kymmenosaisen Tapio Tiihosen Rooman kaaos ja tuho, jonka kantavana teemana oli se, että Rooman imperiumin ja antiikin kulttuurin tuhoutumisen syy oli tuo kulttuuritaistelu.

    Noh, syntyihän tuosta tuhannen vuoden päästä renesanssi ja kristillinen korkeakulttuuri. En epäile, että jos Eurooppa islamilaistuu, aikaa voittaen - tuhannessa vuodessa ? - syntyy uusi korkeakulttuuri. Niille, jotka ovat eri mieltä, kehoitus lukea Aapeli Saarisalon Allahin kansat taikka uusi Sergejeffin Egyptin historia.

    VastaaPoista
  6. Eiköhän liene niin, että tarve uskonnollisuuteen/hengellisyyteen on siinä määrin olennainen osa ihmisenä olemisen ns. lähdekoodia, hieman seksuaalisuuden tapaan, ettei sitä oikein käy poiskaan juuriminen. Mistä puolestaan seuraa, että uskonnollisuutta, yhtä vähän kuin ns. sukupuoliroolejakaan, ei voitane lopulta minnekään hävittää sinänsä, ainoastaan niiden sivistyneet ilmenemismuodot. Vaikka toisaalta, eikös primitivismi ole jälleen muodissa...?

    Off-topic: Nyt sitten myös vanha Huovis-klassikko on todistettu ns. toksisen maskuliinisuuden saastuttamaksi;

    https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006089453.html

    Tarinaa pitäisi varmaankin hieman modernisoida, esim. lampaan tulisi ehdottomasti ja vähintäänkin olla ilmastoystävällistä luomulihaa, ja mieluiten halal-sellaista. Ja mikseipä myös vaihtaa Sepen ja Valtterin nimet hieman vähemmän ns. hegemoniaoletettuihin. Tai päähenkilöt voitaisiin vaihtaa myös naisoletettuihin hieman sellaisessa Thelma&Louise-hengessä. Näin kai olisi ainakin pahimmat rosot saatu siloteltua poijes poliittisesti korrektia hipiää raapimasta...

    No tässä hieman parempi arvostelma.

    http://yrjoperskeles.blogspot.com/2019/05/me-iskemme-hampaamme-lihavaan-katraaseen.html

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  7. Eikös tämä roomalainen sotapäällikkö heittänyt pyhät hanhet yli laidan, eikä kanoja? Samat hanhethan joskus vielä muinaisempien roomalaisten aika pelastivat silloisen Rooman kaupungin gallialaisilta/kelteiltä, kun nämä yöllä koittivat hiipiä roomalaisten kimppuun, jotka oli piiritetty aikansa linnavuoreen. Hanhet heräsivät ja alkoivat kaakattaa, ja niistä tehtiin tämän vuoksi pyhiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kanapapit olivat latinaksi pullariuksia, mikä tulee kanasta. Mainituilla kanoilla ei ollut mitään tkemistä Capitoliumin kukkulalla olleisiin muistaakseni Jupiterin hanhiin.

      Tämän omapäisyydestään kuuluisaan Claudius-sukuun kuuluneen sotapäällikön virhe oli tietenkin laiminlyödä ajoissa tapahtunut keskustelu kanapappien - jotka vastasivat ruokinnasta - kanssa. Kun siitä huolehdittiin asianmukaisesti, sotapäälikkö saattoi tilanteen niin vaatiessa aina käydä jumalien tuella hyökkäykseen tai kieltäytyä siitä joukkojen moraalin kärsimättä.

      Poista
  8. Alaspäin mennään, en jaksa enää! Voi meitä Saarnajan opetuslapsia. Nämä on luettu viikon aikana:

    tiistai 7. toukokuuta 2019
    Rooma ja me
    Pakanuudesta kristinuskoon

    maanantai 6. toukokuuta 2019
    Maailman toiseksi suurin merikatastrofi

    sunnuntai 5. toukokuuta 2019
    Nationalismin mallimaa

    perjantai 3. toukokuuta 2019
    Sananvapauden puolesta

    keskiviikko 1. toukokuuta 2019
    Matkalla kohti pohjaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varoitus: Ei kannata lukea liian paljon kerralla, liika-annos voi vahingoittaa mielenterveyttä - pun sinisiä pillereitä ei ole saatavilla. :-)

      Poista
  9. Toiselta puolin Rooman tarina on vain puoliksi korkeakulttuurin tarina. Toisaalta se on heikkohermoisen suursyömärin tarina, joka paisui armeijalleen ja liittolaisilleen toisten maita lupaamalla ja rohmuamalla joka suunnassa aina käyttökelpoisten viljelysalueiden reunoille asti, ja luhistui sitten kutakuinkin samaa vauhtia kuin oli kasvanutkin, jos ei nopeammin.

    Tässä nimenomaisessa mielessä malli, jossa kuvataan barbaarien saapuminen jonkinlaisena surullisena syksynä, on tietysti itsessään automaattisesti ainakin hieman vino. Joku julkeampi voisi melkein kuvitella sellaistakin, että Rooma itse sulloi tulevat kukistajansa seuduille, joilla väestöpaine saattoi kasvaa nopeasti pienenkin sääolojen muutoksen tai vähäistenkin kasvitautiepidemioiden yms. myötä.

    Edellinen kommentti oli muuten puhdasta viihdettä. Sen mahdolliset mielipahaa aiheuttavat yhteydet muiden aikojen vallitsevaan todellisuuteen ovat täysin sattumanvaraisia, eikä kommentin kirjoittaja voi ottaa sellaisista mitään vastuuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä tahansa kommentti näin valtavasta teemasta on viihdettä, jos ei puhdasta niin epäpuhdasta. Maailma muuttunut sanotaan puolessa vuosisadassa niin paljon että olemme kaikki enemmän tai vähemmän kuutamolla. -jussi n

      Poista
    2. Tätä blogia kannattaakin lukea juuri siksi, että tämä on koherentissa otteessaan yksi sillanpää, josta voi piirtää eräänlaisen tutkimuksellisen janan nykyaikaan suoraan viidenkymmenen vuoden takaa. Pihallaolo tuossa mielessä on minun makuuni lähinnä ansio.

      Esimerkiksi "pintaliitäjä" on suhteutettuna vallitsevaan liberalistiseen siveyteen kristillisen siveyden termi, joka edellytti ikään kuin yhtä elämän syventämisen tunnustettua suuntaa. Jo postmordernissa taasen oletetaan elämän syventämisen mahdollisten suuntien määräksi ei suinkaan yksi vaan nolla, ja uskonnollistuvassa liberalismissa, joka on typologisesti kasvu-uskonto, mikä tahansa rahan - massan mieltymyksien noudattamisesta maksettavan palkkion - ulkopuolinen arvoasteikko koetaan jo aktiiviseksi häiriöksi.

      "Perheen merkityksen väheneminen" on ollut tietysti jossain mielessä modernisaation ja kehityksen ehdoton edellytys: barbaarit ja länsimaiden jälkijunan tunnistaa juuri puhtaasti sukuklaanien varaisesta moraalista nepotismeineen ja korruptioineen, viime kädessä kykenemättömyyksineen pitkäaikaiseen rauhantilan ylläpitoon.

      Toisaalta tietysti "perheen merkityksen vähenemisellä" voidaan viitata myös prosesseihin, joissa voisi arvella ns. pään tulevan vetävään käteen kulttuurin ylläpidon kannalta jopa nopeastikin. Lisääntymisen ulkoistaminen oman sivistyspiirin ulkopuolelle ei ole oikeasti mikään sellainen "säästö koulutuskuluissa", mitä tässä kai jotenkin salaa toivotaan.

      Samoin lapsen kasvamisella vähäisemmin varhaisvaiheen sosiaalisin kontaktein on selvästi omat seurauksensa, mutta niiden keskellähän elämmekin jo. Tuossa suhteessa tosin ratkaisevaa objektiivisesti ei olisi ehkä niinkään uskonnollisen ajan perhe, tuo seksuaalisen ahdistuksen saareke, vaan mahdollisesti ihan vain raaka jatkuvuutta tuovien vuorovaikutussuhteiden määrä. Niiden simulointi tosin syvyyttä vainoavana aikana on tietysti, miten se nyt sanotaan, "haastavaa".

      Poista
    3. "Joku julkeampi voisi melkein kuvitella sellaistakin, että Rooma itse sulloi tulevat kukistajansa seuduille, joilla väestöpaine saattoi kasvaa nopeasti pienenkin sääolojen muutoksen tai vähäistenkin kasvitautiepidemioiden yms. myötä."

      Avainkysymys oli miksi Roomalla tuossa vaiheessa ei ollut lihaksisia "sotkea heitä suohon" niin kuin Caius Marius teki Kimbreille ja Teunoneille n. 100 e.Kr.

      Poista
    4. Avainkysymykseen vastauksena näin jälkijunassa: siis tietysti siksi, että Rooma tavallaan oli yhtä kuin oma ekspansionsa, eli sillä ei ollut mitään sisäistä tasapainotilaa, vaan sisäisten paineiden purku ja luokkanousun - tai edes hyväksytyksi nousun - mahdollisuus perustui pitkälti juuri valloitussotiin.

      Kun sitten ympäriltä loppui sellainen viljelysmaa, jota pystyi "kustannustehokkaasti" valloittamaan jaettavaksi, eli huoltoyhteydet kasvoivat liian suuriksi ja valloitetut maat liian tiettömiksi ja/tai hedelmättömiksi, niin sama voima kääntyi nopeasti imploosioksi.

      Tämähän ei liity kuin täysin siihen miksi länsimainen nykymalli ei enää oikein meinaa kantaa. Nythän "maa" on tosin virtuaalista, mutta mekanismi globaalilla tasolla sama.

      Poista
  10. Roomalaisilla olisi ollut tekninen tietämys rakentaa jo aikanaan höyrymoottori ja sitä myöten myös juna. Tällöin he olisivat voineet viedä nopeasti sotilaallisia joukkoja nopeasti laajan maan eri puolille ja kukistaa maahantunkeutujat. Näin ei sitten käynyt ja höyrymoottori kehitettiin paljon myöhemmin kuin sille olisi ollut jo käyttöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei Rooman ongelma ollut kuljetuskyvyssä vaan siinä, ettei ollut enää sellaista kansallista armeijaa, joka olisi pystynyt kukistamaan ns barbaarit. Myöhäisantiikissa Rooman sotilaallinen organasaatio säilyy lähes loppuun saakka ja suuremman kuljetuskyvyn takasi painottuminen liikkuvaisempaan ratsuväkeen. Jostain syyystä muutoin innovatiiviset roomalaiset eivät kuitenkaan kehittäneet kansallista ratsuväkeä, joka olisi taannut sen lojaalisuuden. Hyvä esimerkki puolustuksen "ulkoistamisesta" ja keskittymisestä sisäpolitiikkaan ja nautintoihin - sekä elämänkielteiseen kristinuskoon.

      Joka haluaa ymmärtää tämän lukekoon suomalaisen Ilkka Syvänteen Military history of late Rome -kirjasarjan, josta on nyt ilmestynyt kaksi osaa (kustantaja Pen and Sword).

      Rooman tekniikan ongelmana on pidetty sitä, että orjayhteiskunnassa sille ei nähty tarvetta. (Joku historioitsija on kyllä kirjoittanut, että jos roomalaiset olisivat keksineet ruudin ts ruutiaseet valtakunta ei olisi kukistunut.)

      Poista

Kirjoita nimellä.