perjantai 30. elokuuta 2019

Musiikin uusi frontier


Myös musiikki kehittyy

Musiikki on taiteista suurempaa, lauloi aikoinaan Hiski Salomaa, joka tunnetusti herätti myös intohimoja. Joissakin piireissä olisi haluttu yhteiskunnan varoilla levitettävän musiikin olevan hienompaa kuin Hiskin sinänsä tarttuvat renkutukset.
Se oli sitä aikaa, kun ns. kevyttä musiikkia kuuli radiosta vain lauantaisin. Lauantain toivotuista alkoi puoli kuuden aikaan, virsien, Cavalleria rusticanan, Oersialaisen torin ja Miliza Korjuksen laulaman Warum-laulun jälkeen tulla kotimaista iskelmää, jonka tulva päättyi vasta, kun iltakellot ilmoittivat pyhän alkaneen.
Siinäpä olikin kevennystä koko viikoksi! Kun harvalla oli varaa ostella äänilevyjä, kirjoitettiin laulun sanoja muistiin tai ostettiin ns. toivelauluvihkoja. Moni kirjoitti sitten radioon levytoiveensa, joka joillekin onnellisille lauantai-ehtoona myös toteutui.
Iskelmistä hyvin suuri osa oli venäläisiä kansanlauluja, joista ei tarvinnut rojalteja maksaa ja jotka useassa tapauksessa Pietarista peräisin olevat muusikkomme osasivat ulkoa. Toinen suuri ryhmä olivat italialaiset iskelmät.
 Joskus harvoin ilmestyi joukkoon jokin saksalainen iskelmä, kuten Beethovenin Für Elisestä muunneltu Rote Rosen werden blühn tai Freddyn laulama Die Gitarre und das Meer. Amerikka oli niukasti edustettuna, mutta toki Preerian keltainen ruusu oli mukana ja tietenkin Susanna ja vielä jokin muu.
Jazzin harrastajat olivat oma joukkonsa ja Louis ”Satchmo” Armstrong, Benny Goodman ja muutama muu olivat hyvin tunnettuja, alansa mestareita.
Sitten tuli tämä rock and roll, josta kerrottiin, että kun konsertteja pidettiin, tytöt kirkuivat ja pyörtyivät ja pojat särkivät penkkejä. Sama rituaali toistui kaikkialla.
Kyseisiä kappaleita uskallettiin sitten joskus soittaa radiossakin. Aluksi kai pelättiin, että käy kuten jossakin apokryfisessä joukkohypnoositapauksessa, jossa hypnotisoija oli saanut valtaansa tuhansia ihmisiä.
No, eihän se rokki radiossa kuulostanut oikeastaan yhtään miltään. Kukaan ei liene kotonaan sen takia särkenyt yhtään tuolia tai pöytää, tuskin radiotakaan.
Joka tapauksessa jumputus oli nyt täällä ja kun siihen liitettiin sopivan suggestiivinen elehtiminen ja ääntely, voitiin suuriakin yleisöjä saada mukaan, mikäli he olivat sopivassa hengessä valmistautuneet ja yhteen kerääntyneet.
Olennainen asia oli ymmärtääkseni juuri joukkosuggestio. Ilmiötähän on sen jälkeen hyödynnetty ja kasvatettu se megalomaanisiin mittoihin.
Kyseessä on miljardibisnes ja nuoriso saapuu paikalle jopa maapallon toiselta puolelta saadakseen hurmaantua idolinsa suggeroiman monituhantisen joukon tahdissa. Jotakin samaa kai tapahtuu myös suurissa herätyskokouksissa ja jopa poliittisten liikkeiden tapahtumissa.
Kyseessä on siis klassinen massailmiö, jollaisessa tyhmyys aina tiivistyy. Omasta minuudesta luopuminen näyttää saavan porukan transsiin, johon liittyy joskus euforiaa ja joskus aggressiota ja joskus kai molempia.
On selvää, että huumeet vahvistavat olennaisesti ilmiötä, jolla muutenkin on huumeenkaltaisia vaikutuksia.
Mikäpäs siinä. Asia on jokseenkin varmasti vanha ja luulenpa, että Colosseumilla hurrannut yleisö tuntisi heti olonsa kotoisaksi, mikäli se herätettäisiin jollekin nykypäivän stadionille kuuntelemaan ns. tähtien esiintymistä.
Itse asiassa kyse ei ole kuuntelemisesta, minkä voi tehdä kotonakin, vaan osallistumisesta kaikilla aisteilla. Samaan aikaan oma järki ja tahto sammutetaan ja liitytään suurempaan kokonaisuuteen. Kyseessä on siis jokseenkin sama asia kuin ns. roskajoukkoilmiössä (siitä ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=roskav%C3%A4ki ).
Aivan äskettäin opin uudesta kulttuurimme saavutuksesta, jonka nimi on moshing. Se merkitsee sitä, että konserttiin (!) osallistuvat nuoret heiluttelevat hurjasti päätään, jossa mielellään kasvaa pitkä tukka. Näitä heilyuttelijoita sitten kokoontuu yhteen laumaan, joka tunnetaan nimellä moshing pit. Tässä nämä hyppivät toisiaan vasten ja arvatenkin silloin tällöin kalauttavat myös huimat päänsä yhteen.
Ainakin homma on vaarallista, sillä kaikkitietävä wikipedia kertoo kuolematapauksia sattuneen. Mutta sellainenhan kai aina antaa hommalle hohtoa.
Suomessa joskus viikko sitten pidetyssä tapahtumassa kuulemma oli joku moshaaja menettänyt tajuntansa, jolloin esiräppääjä oli puuttunut asiaan henkilön pelastamiseksi, mikä lienee onnistunut. Sivumennen sanoen, moshaus oli aloitettu valotaululle ilmestyneen käskyn mukaisesti.
Jotenkin arvattavaa on, että moinen muoti liittyy nimenomaan rap-tapahtumiin, etten sanoisi konsertteihin. Kyseessähän on sellainen taiteen laji, jossa laulu on korvattu kähinällä, joka muistuttaa jonkinlaista rujoa runoutta. Sen etuna on, ettei tarvitse osata mitään.
Aiheet ovat seksi, huumekauppa ja väkivalta. Joku alan lajike, taisi olla mafioso rap, puolestaan rehentelee rikoksella saadulla luksuselämällä eli siis sen kuvittelemisella.
Yhtä kaikki, kyseessä on slummissa asuvan loisväestön kehittämä taiteenlaji, jossa ihannoidaan sitä ympäristöä, jossa se on syntynyt. Koko genren ydin lienee ns. gangsta rap, josta kaikkitietävä wikipedia kertoo: ”Gangsta rappia on syytetty esimerkiksi väkivallan, sovinismin, katujengien ja rikollisuuden ylistämisestä. Gangstaräppärit ovat puolustautuneet sanomalla, että he vain kuvaavat kappaleissaan katuelämän todellisuutta”.
No, siinähän sitä on puolustusta kyllin.
Se, että meilläkin moinen kulttuurin muoto on suuressa huudossa, on kuitenkin kummallista, kun itse nuo slummit sentään puuttuvat meiltä -vielä.
Joka tapauksessa on ilmeistä, että niiden tuottamassa kulttuurissa nähdään jotakin esikuvallista ja tavoiteltavaa.
Verrattuna puolen vuosisadan takaiseen tilanteeseen, kulttuurimme on edennyt jättiläisaskelin. Mitä tunteita ja odotuksia sen suunta herättää, on juttu erikseen.
Lopetan tämän katsauksen toistamalla aikamme suuren perusviisauden: kuka voisi mennä arvostelemaan toisten mieltymyksiä ja millä perusteella? Vai voisiko sentään ja pitäisikö siihen kyetä?
Repikää siitä.

24 kommenttia:

  1. Georg Otsia mukaillen:

    Muuttuuko musiikki ja jos, niin mihin suuntaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Super Jannea mukaellen; Kaikki muuttuu. Mihin suuntaan, se riippuu ihan omasta asenteesta ja näkökannasta - uskosta elämään.

      Poista
  2. Joukkoutumisessa tuo hypnoottinen tajunnantila syntyy itsestään. Siinä on kyse palautumisesta ihmislajin varhaisimpien laumaominaisuuksien valtaan. Ilmiö on yleisinhimillinen koska ihminen on olemuksellisesti sosiaalinen laji. Hypnoottinen tajunnantila on kaiken kehityksellinen pohja -- yksilöllinen eriytyminen ja "minän" tietoisuus itsestään ovat hyvinkin myöhäsyntyisiä emergensseja.

    Se miten "normaalia" hypnoottinen tajunnantila on näyttäytyy mielestäni hyvin siinä, ettei sitä pystytä milään mittaus- tai kuvantamismenetelmällä erottamaan muista erilaisista "tajunnatiloista". On kysytty, onko se siis mikään erityinen "tajunnatila" ollenkaan. -- Tuollaiset kysymykset selvenevät jos sitä mitä yksilökokemuksessa nimitämme "tahdoksi" ajatellaan lajinkehityksen kannalta ja lähdetään liikkeelle siitä että alunperin tämä "tahtotoiminto" oli sama asia kuin laumaa organisoiva kollektiivinen "valta".

    Mielikuvat "hypnoosista" kannattasi siis ensin oikaista. Sen jälkeen tulee mahdolliseksi oikaista meille eurooppalaisen uuden ajan individualisteille vieläkin vaikeammin ymmärrettävissä oleva asia -- se, ettei "minä" ole mikään tietoisuuden, tajunnan tai psyykentoimintojen "keskipiste", vaan enemmänkin kehityksellisen matkan varrella rakentuva raamitus, jonka puitteissa koemme olemassaolon ajallisen jatkuvuuden.

    Persoonapronomien oikea järjestys on: "sinä", "minä", "hän", ja sitten "yleinen Toinen". Jokaisen tajuntaan syntyy ensin "sinä" ja vasta myöhemmin "minä". "Minä" ei siis ole mikään kaiken palautuspiste -- yksilö, ihminen kaikkineen, palautuu aina symbioosiin, kollektiiviin.

    Kulttuurievoluutiossa nuo ihmisyyden varhaisvaiheet, jolloin kulttuurikognitiiviset raiteet asettuvat paikoilleen, ovat yhtä ratkaisevia kuin yksilön elämässä sen ensimmäinen vuosi. Jos joku ei tiedä miten ratkaisevasti koko myöhempi elämä määräytyy ensimmäisen vuoden vaikutteiden pohjalta, suosittelen kirjaa Rene Spitz: "Elämän ensimmäinen vuosi".

    Musiikista sanoisin sen verran, että kulttuurimme hajoaminen merkitsee minuuden rakennelmien hajoamista ja vammautuneen narsismin paluuta. Kypsyvän objektirakkauden puuttuminen ilmenee suunnattomana identiteettikriisien paljoutena -- jopa tiedollis-opilliset ismit ja poliittiset ideologiat ovat nykyisin identiteettikysymyksiä. Toisaalta sitten nousevat suosioon nämä uhoavat ja pelonvoittamiseleitä pakkotoistavat räppärit, joilla on syviä oraalisen kauden vammoja, jotka Tampereen katukuvassa näkyvät rap-festarien jälkeen mm. siinä että jalkakäytävät Ratinan lähikortteleissa on syljeskelty täyteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tolkullisempi näkemys: Kaikkien aistien ja tunteiden keskipiste on jokaisella ihmisellä ja eläimellä nimenomaan se "minä".

      Poista
    2. Niinpä. Mitä se tolkku sitten on -- täydellistä tolkuttomuuttamme, anteeksi annettavaa vai anteeksiantamatonta historiallista tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä.

      Rooman valtakunnassa jo olemassa olleet kognitiiviset kyvyt katosivat kun tuhatvuotinen henkinen regressio laskeutui Euroopan ylle. Yksikään eurooppalainen ei osannut piirtää syvyysperspektiiviä, eikä hahmottanut olemassaoloaan ajallisen dynamiikan raameissa. "Minä" oli kadoksissa. Ilmiötä nimitetään depersonalisaatioksi.

      Se ei ole kuriositeetti, vaan paljon keskeisempi tekijä inhimillisen tajuntamme mekanismeista kuin tämä nyt meissä emergoitunut uuden ajan individualistinen "minä". Ihmisen historiaa -- ei primitiivistä varhaishistoriaa, mutta ei myöskään sitä aikaa mitä nyt elämme -- ei voida hahmottaa ymmärtämättä että "minä" on jotain ihan muuta kuin kaiken ikuinen keskipiste tai palautuspiste.

      Poista
  3. Olosuhteiden pakosta olen joutunut mukaan ulkoilmakonsertteihin, kerran Porin Jazzeihin, kerran Fat Domingon konserttiin Nitsassa ja Kerran Jose Carrerasin täällä Espanjassa. Vähiten ulkona olin tietysti Josen konsertissa, vaikka kyllä se häiritsi kuunnella ämyristä, vaikka mies ise oli siinä lavalla. Vanhana kalkkiksena en voi nauttia musiikista kuin sisätiloissa ja oikeissa akustisissa ympäristössä. Näin se vaan on, vaikka taidan kuulua lajiin, joka ei enää uusiudu. Alan musiikista tunnistan OLavi Virran ja Elviksen, mutta jo muut Elviksen kaverit edustavat jotain, jota kyllä on joutunut kuuntelemaan, mutta eipä juuri tunnistamaan.

    VastaaPoista
  4. "Mikäpäs siinä. Asia on jokseenkin varmasti vanha ja luulenpa, että Colosseumilla hurrannut yleisö tuntisi heti olonsa kotoisaksi, mikäli se herätettäisiin jollekin nykypäivän stadionille kuuntelemaan ns. tähtien esiintymistä."

    Mielenkiintoinen kysymys selvitettäväksi, missähän määrin rokkarit (ja miksei muukin showbisnesväki) ovat aivan tietoisestikin ottaneet mallia esim. natsien aikoinaan järjestämistä mahtipontisista ulkoilmaspektaakkeleista? Tuossa massahurmioitumisessa ja sen aikaan saamiseksi käytetyissä lavastuksissa ja valo-, ääni- ym. efekteissä on vaan jotakin niin merkillisen tuttua...

    "Yhtä kaikki, kyseessä on slummissa asuvan loisväestön kehittämä taiteenlaji, jossa ihannoidaan sitä ympäristöä, jossa se on syntynyt."

    Hui, tämähän hipoo jo vihapuheen rajoja! ;)

    "Se, että meilläkin moinen kulttuurin muoto on suuressa huudossa, on kuitenkin kummallista, kun itse nuo slummit sentään puuttuvat meiltä -vielä."

    Noo, eipä siinä varmaankaan enää kauaa tarvitse odotella, kun slummit ovat ihan täyttä todellisuutta myös täällä meitin Impiwaarassammekin... Ne kai sitten kaikitenkin generoivat sitä kauan kaivattua sykettä, värinää ja sosiaalisia ja kulttuurisia innovaatioita? Näin varmaankin käy, koska meillähän tottakai osataan ottaa oppia niistä muualla jo tehdyistä virheistä ja hoitaa hommat kerralla oikein ja kotiin, vai mites se taas olikaan...?

    "Aiheet ovat seksi, huumekauppa ja väkivalta. Joku alan lajike, taisi olla mafioso rap, puolestaan rehentelee rikoksella saadulla luksuselämällä eli siis sen kuvittelemisella."

    En nyt varsinaisesti osaa identifioida itseäni suoranaiseksi hevariksi, vaikka tykkäänkin kuunnella myös hieman raskaspainotteisempaa musaa tuolloin tällöin. Mutta jos pitää välttämättä ottaa kantaa tähän iänikuiseen hevi vs. rap(pio)-kiistaan, niin ainakin siinä tapauksessa olen 100% hevarien puolella. ;)

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  5. "Se oli sitä aikaa, kun ns. kevyttä musiikkia kuuli radiosta vain lauantaisin."

    Mites rinnakkaisohjelmasta, nykyisestä radio Suomesta? 

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kuulunut ainakaan joka päivä.

      Poista
    2. Ns. Sävelradion tulo oli sitten aivan huikea vallankumous. Tapahtui joskus noin 1964?

      Poista
  6. "Gangstaräppärit ovat puolustautuneet sanomalla, että he vain kuvaavat kappaleissaan katuelämän todellisuutta”.

    Revitään sen verran, että ennen ns (korkea-) kultuuri pyrki viemään yleisöään ylöspäin, kuvattu nyky"kulttuuri" alaspäin. Liekö vika sitten taitelijoissa, yleisössä vai koko yhteisössä, ts henkistä kuolemaan tekevässä lännessä. Jäädään siis odottamaan väestönvaihtoa, joka aikaa voittaen luo uuden korkeakulttuurin, olisikohan 500-1000 vuoden kuluessa.

    "Miks noudata en veren huumaa vaan kansain kohtaloa haikailen."

    VastaaPoista
  7. Kun katselin Ratinan stadiodin ulkopuolelta taannoista Ramsteinin konserttia ja sen valonheittimiä tuli väistämättä mieleen Nurnbergin puoluepäivät. Ehkä sielläkin oli aikoinaan jotain samanlaista hurmosta?

    Tähän löyhästi liittyen, venäläiset osaavat tulkita Rammsteiniakin omalla tavallaan: https://www.youtube.com/watch?v=BzF-JEZ1RMo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "tuli väistämättä mieleen Nurnbergin puoluepäivät."

      Sodan jälkeen natseilla oli Nürnbergin krapulapäivät.

      Poista
  8. "Omasta minuudesta luopuminen näyttää saavan porukan transsiin, johon liittyy joskus euforiaa ja joskus aggressiota ja joskus kai molempia... Samaan aikaan oma järki ja tahto sammutetaan ja liitytään suurempaan kokonaisuuteen." 

    Dostojevski sen kuvasi ylittämättämöllä tavalla Karamazovin veljesten Suurinkvisiittori-jaksossa: sisäinen vapaus - ja siihen kuuluva vastuu - on niin iso ja vaikea asia, että lähes kaikki ihmiset ovat valmiit alistumaan mihin tahansa siitä päästäkseen. Loput harvat sitten poltetaan. Kommunismissa - ja natsismissa - teoria sitten testattiin ja oikeaksi havaittiin.

    Voi ihmistä.

    VastaaPoista
  9. Itse rinnastaisin stadionkonserttien pitit ynnä muut joukkoeuforian tavoittelumuodot, joissa paikka, aika ja tarkoitus ovat rajattuja ja ennalta suunniteltuja, pikemmin Dionysoksen mysteerirituaaleihin kuin roskaväen mellastamiseen.

    En harjoita rappiä enkä heviä, mutta teknokulttuuria kulutan mielelläni ja tavoitteena on hyvinkin päästä olotilaan, jota ei voi kuvailla normaaliksi saati päihteettömäksi. Oikein mukavaa silloin tällöin, mutta kaikki ei sovi kaikille.

    En usko, että natseilla on sormensa pelissä stadionkonserttien osalta muuten kuin että heillä ensimmäisten joukossa käytössään valonheittimet - pimeyden ja valon vuoropuhelu on ollut kaikissa kulttuureissa kiehtovaa. Natsit saavat muutenkin koko lailla kunniaa sellaisista esillepanoista, jotka ovat suoraan kopioitu italialaisilta fasisteilta.

    Mutta mistä fasistit temppunsa keksivät, kas siinäpä kysymys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisikohan antikin Roomasta, jota ihannoivat. Valistunut veikkaus.

      Poista
  10. Dalrymple mainitsi muistaakseni jotain sellaista, että ensimmäistä kertaa historian aikana ylemmät sosiaaliluokat matkitvat alempien sosiaaliluokkien käytöstä ja ihailevat sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vissiinkin tolta Dalrymplelta on jäänyt huomaamatta vaikkapa kansallisromanttinen liike? Onhan siitä toki jo aikaa vierähtänyt kyllä.

      Poista
  11. Suomessa ihaillaan ja matkitaan hieman jälkijättöisesti slummikulttuuria ja amerikan negro-muoteja. Slummien ja syvän etelän takapajuloiden muoteja.

    Tampereella on noussut hälyä, kun uuden alueem, uusien talojen asukkaat eivät halua kuunnella öisin Harlemin roikaleiden mallista koripallon peluuta, äänekästä meteliä - ns. musiikkia ghettoblastereista - ja yleistä älämölöä.

    Ko. mellastuksen ihailijoilta on jäänyt huomaamatta,että ei Harlem ole enää slummi, eikä siellä möykätä ruohon voimalla öisin. Kalliilla asuinalueella.

    Pyssymies

    VastaaPoista
  12. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  13. Vanhuksille tiedoksi, että moshaus kuuluu hevi-musiikkiin, ei räppiin

    VastaaPoista
  14. Vai niin. Räppikonsertissa sitä nyt joka tapauksessa harjoitettiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, piru kun eivät osaa edes tyylilajissaan pysyä vaan tekevät erilaista fuusiokultuuria (pannaan tähän nyt siten vielä se sarkasmivarotus, mikä se sitten lienekää).

      Poista
  15. Eräs vanha ruotsalainen (ainakin ruotsinkielinen) lastenlaulu menee näin:
    "De gamla och kloka må le-le-le [le = hymyillä],
    vi äro ej förståndiga som de-de-de,
    ty vem skulle sjunga, om våren den unga,
    om vi vore kloka som de-de-de"

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.