tiistai 1. lokakuuta 2019

Aseiden valtakunnassa


Venäläisen militarismin syntysijoilla

Tulan kaupunki on tunnettu samovaareistaan ja kivääreistään. Siellähän johtivat ja vuokrasivat valtavaa kivääritehdasta ja patruunatehdastakin kaksi suomalaista ”maanmiestä” Carl August (Karl Karlovitš) ja Hugo Standertstkjöld. Edellinen kenraaliluutnantti ja jälkimmäinen eversti.
Miljoonia aseita tuottaneen tehtaan johtajille kertyi vähän omaakin pääomaa, jota sitten sopi sijoittaa vaikkapa Aulangon residenssiin tai Anjalankosken puuhiomoon ja Enso-Gutzeitin sellutehtaaseen.
Sitä paitsi molemmat miehet, setä ja veljenpoika, hoitivat aikanaan myös Iževskin valtavaa asetehdasta.
Mutta se on jo Suomen historiaa se.
Tulan asetehtaan museon opas tunsi nimeltä vain Karl Karlovitšin ja näyttää kovin siltä, että tuo Suomi-kytkentä koko kaupungissa jää ansaitsemattoman vähälle muistamiselle nykyään. Mutta kukapa sellaista meilläkään tuntee kun kerran ollaan ns. Euroopassa.
Muuten kaupungissa vallitsee varsin ylpeä paikallispatrioottinen henki, eikä aiheetta. Suurissa plakaateissa mainostetaan Tulan olevan Venäjän asepääkaupunki ja Venäjän työpaja, mestareiden kaupunki.
Siellähän on jo iät ja ajat hallittu varsin vaativat käsityöt, kirpun kengittämisestä lähtien, eikä tämä ole vitsi.
Monessa kodissa riippuu meilläkin seinällä tulalainen haulikko, ellei jo ole viranomaisten mahtikäskyllä piilotettu jonnekin panssarikaappiin. TT-pistooleita toimme sodasta huomattavia määriä ja mitäpä ulkomaisia malleja ei Tulassa olisikaan tehty: Naganista (Nagant) Mauseriin.
Sivumennen sanoen, museossa puhutaan mielellään vain ”Mosinin” kivääristä, joka siis on tämä meidänkin omimamme kolmen linjan kivääri (1 linja= 1/10 tuumaa eli 2,54 mm).
Itse asiassa belgialainen Nagant oli senkin mallin takana, mutta niinhän meilläkin on pk Lahti-Saloranta, kun Saloranta sattui olemaan se esimies.
Museon patsaspuistossa ovat Makarov, Tokarev, Mosin ja monet muut, mutta ei Nagantia. Mutta ymmärtäähän tämän.
Innostunut ja asianmukaisen lapsellis-isänmaallinen henki tuntui täyttävän koko asetehtaan museon, jonka myymälässä äidit ja mummot touhukkaasti valitsivat lapsille ja vunukoille henkilökohtaista asetta. Aikakin on vähän sellainen, militaristinen.
Vähemmän tunnettua on, että Venäjällä, suurten arojen pohjoispuolella oli usean vuosisadan ajan linnoituslinja Zasetšnaja tšerta (Засечная черта). Nimitys tulee murrokoista (zaseka), joita hakattiin metsään. Puut pantiin poikki ihmisen pituuden kohdalta ja kaadettiin oksat kulkusuuntaa vastaan.
Kun Venäjän metsät, kuten Brjanskin ja Meštšeran salot, olivat usein läpipääsemätöntä tiheikköä, riitti murrosten tekeminen vaikeuttamaan suuresti hyökkääjän liikkeitä. Teiden kohdalla oli linnoitettuja kaupunkeja. Suuren murroslinjan kohdalla niitä oli nelisenkymmentä.
Tästä tulemmekin siihen, että Venäjällä oli vuosisatojen ajan tarvetta pitää yllä ajan olossa valtavaa sotajoukkoa, joka miehitti noita linnoituksia.
Tulan kohdalta aukeni tie Donille ja Mustan meren rannalle, josta krimiläiset ja mongolilais-tataarilaiset laumat hyökkäsivät yhä uudelleen.
Kulikovon kenttä on Tulan lähellä ja siellä pantiin tataareille ensi kerran kunnolla kampoihin jo 1380, mutta eihän se leikki siihen loppunut.
Ukrainasta -sana tarkoitti muinoin vain raja-aluetta yleensä- tultiin yhä uudelleen niin päin Tulaa kuin itse Moskovaakin aina 1500-luvulle saakka. Eivät ne sotilaat ihan jouten saaneet olla siellä ukrainnaja linijalla.
Tästä etelärajan vahtipalvelusta on enemmän kirjoittanut ainakin John Keep, joka esittää varsin suuria lukuja armeijan vahvuudeksi, suorastaan satoja tuhansia.
Kun otetaan huomioon, ettei itse Venäjän väkilukukaan vielä 1500-1600-luvulla mikään valtava ollut, vaan huomattavasti pienempi kuin Ranskan, on määrä aivan hirmuinen.
Liikkuvaan kenttäarmeijaan ei tuohon aikaan voinut juuri koota 10000-20000 miestä enempää, koska porukka kaikkine hevosineen ja valtavine huolto-organisaatioineen piti kyetä vielä syöttämään ja juottamaankin.
Harvaanasutulla Venäjällä se ei ollut niinkään yksinkertaista ja muistakaamme, että Kaarle XII:nkin voittamaton, myöhemmin toki voitettu, armeija oli vain hieman yli 30000 miestä, jotka yleensä liikkuivat toisistaan erillään.
Armeijaan pyrittiin kokoamaan kaikki hulttiot ja joutomiehet ja esimerkiksi Englannin laivastosta 1700-luvulla Samuel Johnson sanoi, että vankilassakin on ihmisellä mukavammat olot, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraa…
Jos lippujen alle kuitenkin tarvittiin pitkiksi ajoiksi useita satoja tuhansia miehiä, seurasi siitä, että myös normaalit kelpo miehet turmeltuivat henkisesti, taantuen militaristeiksi, joiden arkipäivään kuuluivat kyntämisen ja kylvämisen sijasta äkseeraus ja juopottelu.
Englannissa laivastoon saatiin värvättyä miehiä alaluokkien tuottamasta liikaväestöstä ja rikollisista, mutta sen määrä jäi lopultakin kohtuulliseksi. Vakinaista armeijaahan maassa ei edes ollut.
Voidaan vain pohtia sitä, millainen merkitys sukupolvesta toiseen ulottuvalla puolustustaistelulla -ja myöhemmin hyökkäyksillä- uskottomia basurmaneja vastaan oli kansanpsykologialle.
Olihan meilläkin samaa asetelmaa läntisen sivilisaation itärajan vartijan roolissa, mutta vakinaisten joukkojen määrä jäi kyllä varsin pieneksi. Kallistahan se oli ja jos rauhan aikana yritettiin pitää joukkoja linnaleirissä, niin siitähän ei hyvää seurannut, kuten Nuijasodasta tiedämme.
Mutta viime kädessä olemme varmaankin saman hengen lapsia, me suomalaiset ja he, tulalaiset. Perivihollista on aina saanut odotella miekka teroitettuna ja rukoilla, ettei luoja suuressa viisaudessaan sallisi vitsauksien tulevan nyt ihan heti.
Vaan meiltä taitaa puuttua tuo militaristinen riemu, jonka juuri nyt luulee havaitsevansa Venäjällä, jonka yltä suuren heikkouden painajainen on haihtunut.
Mutta se voi olla falski ja petollinen mielentila.

8 kommenttia:

  1. Mainio kirjoitus, hyvin usein lansimaalaisilta unohtuu venalaisten suunnaton vuosisatainen kamppailu arojen kansoja kohtaan. Viela 1700-luvulla olivat tataarien orjanhakuretket yleisia Etela-Venajalla ja Ukrainassa, joita tataarit kutsuivat arojen elonkorjuuksi. Miljoonia slaaveja ryostettiin vuosisatojen aikana orjuuteen. Katariina suuri laittoi talle ilmiolle lopulta stopin valloittaessaan Krimin kaanikunnan, mutta Venajan alueilla, jotka olivat Keski-Aasian rajamailla jatkui venalaisten orjien ryosto aina 1800-luvulle asti, mika olikin merkittavimpia tekijoita motiiviksi valoittaa Keski-Aasian kaanikunnat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aron militaarisiin kansoihin verrattuna uuden maailman natiivit olivat sotataidon suhteen pelkka vitsi.

      Poista
  2. "riitti murrosten tekeminen vaikeuttamaan suuresti hyökkääjän liikkeitä."

    Tuollaisilla kenttälinnoituksilla oli merkitystä myöhemminkin: Pultavan taistelussa rintamien välisillä pienillä linnoituksilla taisi Englundin mukaan olla ratkaiseva merkitys karoliinien hyökkäysvoiman taittamisessa.

    VastaaPoista
  3. Mainio analyysi jälleen naapurin tilanteesta. Voi kun joku tekisi yhtä seikkaperäisen analyysin Suomen vaipumisesta militarismin syliin. Voisi tarkastella asemenojen kasvua ja arvioida kumpi, me vai Venäjä enemmän venyttää todellisia voimavarojaan siinä kuinka paljon varustautumista kansantalous voi kestää. Mutta kaipa historiotsija ajattelee että nykyisten tekojen seurauksin pohtiminen tulevaisuuden kannalta voidaan jättää profeetoille. Ja kun meillä militarismi muistaa aina piiloutua naapurin muodostaman suuren uhkan alle on varmaankin odotettavissa että jatkossakin keskitytään siihen naapurin silmässä olevaan rikkaan ja jätetään tämä oma malka huomiotta. Näin toimien voi esiintyä isänmaanystävänä ainakin siihen asti kunnes pakotesodan näivettämä kansantalous ajautuu kokonaisuudessan asekauppavelkojen takaajien hallintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pasifismi on ideologioista kallein. Juuri pasifismin nimissä rahtaamme tänne kehitysmaalaisia ja kylvämme rahaa kehitysmaihin ym. turhaan. Ja loppupelissä pasifismin hinta on se korkein: kansan tuho.

      Poista
    2. Isänmaallemme vahingollinen vasemmistolainen ääriajattelu olisi meillä koulutuksen ja elintason nousun myötä varmaankin jo kokonaan sammunut ellei hiillosta ruokittaisi tuollaisella äärioikeistolaisille jääräpäisyydellä jota kommentointitapasi Trilisser edustaa. 1990-luvulta käynnistyneeseen hillittömään velaksi varustautumiseemme ei ole mitään kestäviä reaalipoliittisia tai historiallisia perusteita. Pelkkä tulevaisuuden uhkakuvien maalailu ei ole argumentointia vaan halpahintaista agitaatiota. Kun pelottelua harrastaa julkisilla foorumeilla tienaa sillä asekauppiaiden sympatioita ja kenties voitelurahojakin osakseen. Tällä arvokkaalla alustalla jonka Timon kirjoitukset tarjoavat olisi kuitenkin syytä pidättäytyä lobbaamasta maamme myymistä sen enempää mainitsemasi ihmis- kuin asekaupankaan nimissä.
      Militarismi on falski ja petollinen mielentila uskotellessaan että aseilla voitaisiin taata kansan tulevaisuus. Tämä koskee yhtä lailla meidän pientä kuin naapurin suurta aseiden valtakuntaa.

      Poista
    3. Niin Einari P. varmaankin 1939 olisi pitänyt nöyrästi tyytyä esitettyihin vaatimuksiin ja epäilemättä myöhemmin baltian maille esitettyjen kaltaisiin lisävaatimuksiin. Se varmasti olisi taannut kansan tulevaisuuden, nytkin varmasti olisimme Viron tasolle, ainakin ne jotka olisivat hengissä.

      Raiskattavile naisille varmaankin samalla logiikalla ohjeesi on "levitä jalkasi ja koita ajatella jotain mukavaa".

      Pasifismi on loistava aate jos kaikki noudattavat sitä sataprosenttisesti. Ongelmat alkavat kun jotkut noudattavat ja jotkut eivät.

      Poista
  4. "Naganista (Nagant) Mauseriin"

    Sivuhuomio: tuo revolveri oli teknisesti nerokas, koska liipasimen vetoliike työnsi ensin rullan piipun sisään, jolloin normaalin revolverin kaasuvuoto rullan ja piipun välistä jäi vähäisemmäksi. Siksi Nagan-revolveri oli suhteellisesti tehokkaampi kuin vastaavankaliberinen tavallinen revolveri. Nagania ei tosin valmistettu kovin tehokkaissa kalibereissa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.