Pietari ensimmäinen

Venäjän historian kirottu kysymys

Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.

Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?

Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.

Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.

Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov) Antikristukseen(vanhauskoiset).

Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian History and Thought.

Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.

Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.

Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään kirjakaupoissa.

Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.

Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja vastustaja (nedobroželatel).

Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.

Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.

En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan enemmälti syvenny.

Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin neuvostoaikana.

Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.

Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.

Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.

Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.

Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.

 Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.

Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?

Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.

Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin tapana kantaa huolta.

Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.

Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.

Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.

Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.

Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.

Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.

Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.

Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?

Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.

 Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.

Tässä muuten on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.